Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus
ei tuo onnea
D'Artagnan ratsasti portista ja oli nyt ihan linnan edustalla; hän
laski juuri jalkansa maahan, kun portaille ilmestyi jättiläisolento.
Tahdomme tehdä d'Artagnanille oikeutta sillä maininnalla, että hän
ilman mitään itsekkyyttä tunsi sydämensä sykkivän ilosta, kun näki tuon
kookkaan varren ja sotilaallisen ryhdin, jotka muistuttivat hänelle
rehellisestä ja rakkaasta ystävästä.
Hän riensi Portoksen luo ja heittäytyi tämän syliin; koko palveluskunta
oli asettunut piiriin kunnioittavan matkan päähän ja silmäili kohtausta
nöyrän uteliaasti. Mousqueton ensimmäisessä rivissä pyyhki silmiään;
miesparka norui loppumattomia ilonkyyneliä siitä hetkestä asti, kun hän
oli tuntenut d'Artagnanin ja Planchetin.
Portos tarttui ystävänsä käsivarteen.
"No, onpa totisesti hauska tavata sinua jälleen, hyvä d'Artagnan!"
rämäytti hän äänellä, joka oli muuttunut barytonista bassoksi; "et siis
ole unohtanut minua?"
"Unohtanutko sinua! Voi, hyvä du Vallon, kuinka voisi unohtaa
nuoruutensa iloisimpia päiviä, hartaimpia ystäviään ja niitä vaaroja,
mitä on heidän kanssaan kokenut! Usko minua, -- kun nyt näen sinut
jälleen, ei meidän toveruudessamme ole ainoatakaan hetkeä, joka ei
palaja ajatuksiini."
"Niin, niin", tuumi Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä
keikarimaista kuosia, jonka ne olivat hänen yksinäisyydessään
menettäneet, "niin, teimmehän parhaamme aikoinamme ja tuotimme
kardinaali-poloiselle monia kiusoja."
Portos huokasi. D'Artagnan tarkasteli häntä.
"Joka tapauksessa", pitkitti Portos hieman raskasmielisesti, "olet
tervetullut, hyvä ystävä. Saat auttaa minua entisen hilpeyteni
palauttamisessa; huomenna lähdemme jänispyyntiin alangolleni, joka on
hyvin riistarikas, tai kauniisiin metsiini ampumaan kauriita.
Minulla on neljä vinttikoiraa, joita pidetään koko maakunnan
nopsajalkaisimpina, ja kahlekunta, jolla ei ole vertaistaan
kahdenkymmenen lieuen alalla."
Ja Portos huokasi jälleen.
-- Kas, -- ajatteli d'Artagnan, -- eikö kelpo ystäväni olisikaan niin
onnellinen kuin näyttää?
Sitten hän lisäsi ääneen:
"Mutta ensiksikin esittelet minut madame du Vallonille, sillä minä
muistan hyvin kohteliaan kutsukirjeen, jonka hyväntahtoisesti lähetit
minulle, ja sen loppuun oli hän suvainnut lisätä muutamia rivejä."
Portos huokasi nyt kolmannen kerran.
"Minä menetin madame du Vallonin kaksi vuotta sitten", vastasi hän, "ja
olen vielä kovin murheissani siitä. Sentähden muutinkin Vallonin
linnasta Corbeilin lähistöltä Bracieux-kartanooni, josta sitten jouduin
ostamaan tämän. Madame du Vallon-parka!" jatkoi Portos omaksuen
surullisen katsannon; "hänellä ei ollut kovinkaan tasainen luonne,
mutta hän tottui kuitenkin lopulta elämänlaatuuni ja oppi taipumaan
pikku mielitekoihini."
"Olet siis rikas ja riippumaton?" kysyi d'Artagnan.
"Kyllähän", vastasi Portos, "olen leskimies ja saan neljäkymmentä
tuhatta livreä vuotuisina korkoina. Käykäämme nyt aamiaiselle, jos
haluat."
"Kernaasti", vastasi d'Artagnan; "aamuilma on antanut minulle riuskean
ruokahalun."
"Niin", vahvisti Portos, "ilmani on oivallinen."
He astuivat linnaan; kaikki oli kullattua lattiasta kattoon, katon
rajan liisteet hohtivat kullalta, otsikkokoristeet ja nojatuolit
samaten.
Pöytä oli katettu valmiiksi.
"Tässä näet arkiruokaani", virkkoi Portos.
"Hitto", vastasi d'Artagnan, "minä onnittelen sinua; itse
kuninkaallakaan ei ole tällaista pöytää."
"Olen tosiaan kuullut sanottavan", mukasi Portos, "että herra de
Mazarin pitää häntä hyvin laihassa ruuassa. Maistapas tätä kyljystä,
veli d'Artagnan; se on omista lampaistani."
"Sinulla on mureita lampaita", kiitti d'Artagnan, "kyllä sinun kelpaa."
"Niin, ne käyttävät laitumenaan niittymaitani, jotka ovat kerrassaan
oivallisia."
"Annas hiukan lisää."
"Ei, ota mieluummin tätä jänistä, jonka eilen ammuin eräästä
kaniinitarhastani."
"Onpa sillä hieno maku!" huudahti d'Artagnan. "Ruokit siis jäniksiäsi
silkalla ajuruoholla?"
"Ja mitä sanot viinistäni?" kysyi Portos; "se menettelee, vai mitä?"
"Verratonta."
"Mutta kuitenkin paikan omaa satoa."
"Mitä sanotkaan?"
"Niin, pieneltä rinteeltä tuon vuoren eteläsivulta; se tuottaa minulle
kaksikymmentä aamia."
"Sinullahan on sitten kokonainen viinimäki!"
Portos huokasi nyt neljännen kerran. D'Artagnan laski hänen
huokauksensa.
"Mutta", tiedusti d'Artagnan, jonka teki mieli tulkita tämä arvoitus,
"voisi tosiaan luulla, että sinua painaa joku mielenkarvaus,
veikkoseni. Etkö kenties voi hyvin?... Olisiko terveytesi...?"
"Se on mainio, hyvä ystävä, parempi kuin koskaan ennen; voisin
nyrkilläni iskeä kuoliaaksi härän."
"Onko sinulla perhehuolia?"
"Perhehuoliako? Onneksi olen yksin koko maailmassa."
"Mutta mitä sitten huokailet?"
"Kuulehan", vastasi Portos, "tahdon olla vilpitön sinua kohtaan; en ole
onnellinen."
"Sinäkö et onnellinen, Portos! Sinä, joka omistat linnan, niittyjä,
vuoria ja metsiä, -- sinä, jolla on neljänkymmenentuhannen livren
vuosikorot, etkö sinä ole onnellinen?"
"Tosin on minulla kaikki tuo, hyvä ystävä, mutta näine kaikkinenikin
olen yksinäinen."
"Ahaa, minä ymmärrän; ympärilläsi on pelkkää kituuttelijaväkeä, jonka
kanssa et voi seurustella itseäsi alentamatta."
Portos kalpeni hiukan ja tyhjensi ison lasillisen viiniänsä.
"Ei, päin vastoin", selitti hän; "seikka on sellainen, katsos, että
täällä on maalaisjunkkareita, joilla kaikilla on joku arvonimi, ja he
väittävät polveutuvansa Pharamondista, Kaarle Suuresta tai vähintään
Hugo Capetista. Alussa olin minä viimeksitullut; siispä oli minun
otettava ensimmäinen askel tutustumiseen, ja sen teinkin. Mutta sinä
tiedät, hyvä ystävä, madame du Vallon..."
Portoksen kurkkua tuntui kurovan.
"Madame du Vallon", hän jatkoi, "oli hyvin epäiltävää aatelia, hän oli
ollut ensimmäisessä avioliitossaan -- en luullakseni kerro sinulle
mitään uutta, hyvä d'Artagnan -- naimisissa prokuraattorin kanssa. Tätä
he pitivät tympäisevänä; niin, he uskalsivat tosiaan sanoa sitä
tympäiseväksi. Sinä arvaat, että sellaiset solvaukset voivat ärsyttää
ihmisen lyömään kuoliaaksi kolmekymmentätuhatta tuollaista junkkaria.
Tapoinkin kaksi; se kyllä tukki toisilta suun, mutta ei tehnyt minusta
heidän ystäväänsä. Sen johdosta, näetkös, olen ilman seuraa, elän
yksinäisyydessä ja kärsin kuolettavaa ikävää."
D'Artagnan hymyili; hän huomasi, mistä kenkä puristi, ja valmisteli
saartoliikettään.
"Mutta olethan itse kuitenkin aatelismies", huomautti hän, "ja vaimosi
ei voi riistää sinulta aateluuttasi."
"Totta kyllä; mutta käsitäthän, että kun minulla ei ole historiallista
nimeä, kuten Coucy-suvulla, jonka jäsenet tyytyivät olemaan _sires_,
tai Rohaneilla, jotka eivät tahtoneet olla herttuoita, niin on noilla,
jotka kaikki ovat joko varakreivejä tai kreivejä, kuitenkin etusija
minuun verraten kirkossa, juhlamenoissa, kaikkialla, ja minä en
merkitse mitään. Voi, jospa vain olisin..."
"Parooni, niinhän?" täydensi d'Artagnan ystävänsä lauseen.
"Voi", huudahti Portos kirkastuvin kasvoin, "voi jospa olisin parooni!"
-- Hyvä -- ajatteli d'Artagnan, -- täällä minua lykästää.
Ja hän lisäsi ääneen:
"No niin, hyvä ystävä, haluamaasi arvonimeä juuri tulinkin nyt
tarjoamaan sinulle."
Portos poukkosi kohoksi ilmaan, niin että koko huone tutisi; pari kolme
pulloa menetti tasapainonsa ja kierähti pirstaleiksi lattialle.
Mousqueton ryntäsi esiin melun hälyttämänä, ja etäämpänä näkyi
Planchet, suu sullottuna täyteen ja ruokaliina kädessä.
"Huusiko monseigneur minua?" kysyi Mousqueton.
Portos viittasi kädellään Mousquetonia korjaamaan pois särkyneet
pullot.
"Näen hyvillä mielin", virkkoi d'Artagnan, "että sinulla on yhä tämä
siivo mies palveluksessasi."
"Hän on intendenttini", vastasi Portos, ja hän lisäsi äänekkäämmin:
"Kyllä näkee, että se lurjus jakselee hyvin, mutta", hän vielä jatkoi
hiljaa, "hän on minuun kiintynyt eikä mistään hinnasta suostuisi
hylkäämään minua."
-- Sitäpaitsi puhuttelee hän herraansa monseigneuriksi, -- ajatteli
d'Artagnan.
"Menehän, Mouston", käski Portos.
"Sanotko Mouston? Aivan oikein, se on lyhempi; Mousqueton oli liian
pitkä lausua."
"Niin", selitti Portos, "ja lisäksi kuului se liian
kasarmimaiselta.[12] Mutta me puhelimme vakavammista asioista, kun se
vintiö lyllersi sisälle", lisäsi hän.
"Niin teimme", virkkoi d'Artagnan, "mutta lykätkäämme se keskustelu
tuonnemmaksi. Palveluskunta voisi epäillä jotakin, ja tällä tienoolla
on kenties vakoojia. Ymmärtänethän, Portos, että kysymyksessä on mitä
tärkeimpiä asioita."
"Vai niin, hitossa!" huudahti Portos. "No, lähtekäämme kävelylle
puistoon ruuansulatuksen edistämiseksi."
"Se sopii."
Kun molemmat olivat nyt aterioineet tarpeekseen, siirtyivät he
kävelemään muhkeaan puistoon. Hevoskastanja- ja lehmuskujat saarsivat
vähintään kolmenkymmenen auranalan aluetta; jokaisen saran päässä --
niissä kaikissa olikin paljon näreikköä ja pensaita -- näkyi kaniineja
juoksentelemassa tammistoon tai pujahtelemassa korkean ruohikon
suojaan.
"Totisesti pitääkin puisto puoliansa kaiken muun rinnalla",
todisti d'Artagnan, "ja jos lammessa on yhtä runsaasti kalaa
kuin kaniinitarhoissasi jyrsijöitä, niin oletpa onnen poika,
Portos-veikkonen, -- jos nimittäin olet säilyttänyt metsästyshalusi
ja lisäksi innostunut kalastamaan."
"Hyvä ystävä", vastasi Portos, "kalastuksen luovutan Moustonille; se on
liian halpa-arvoinen huvike. Mutta metsästän minä kyllä toisinaan; kun
nimittäin olen ikävissäni, istuudun jollekulle näistä marmoripenkeistä,
annan tuoda tänne pyssyn ja suosikkikoirani Gredinetin ja ammuskelen
kaniineja."
"Mutta sehän on sangen hauskaa!" sanoi d'Artagnan.
"On", vastasi Portos huoaten, "sangen hauskaa."
D'Artagnan ei enää laskenut hänen huokauksiaan.
"Sitten", kertoi Portos, "Gredinet hakee kaniinit ja vie ne kokille; se
on harjaannutettu siihen."
"Sepä oivallinen elukka!" kehaisi d'Artagnan.
"Mutta", jatkoi Portos, "jätämme nyt Gredinetin, jonka lahjoitan
sinulle, jos tahdot sen ottaa, sillä minä alan kyllästyä siihen;
palatkaamme asiaamme."
"Mielihyvällä", vastasi d'Artagnan; "tahdon vain ennakolta mainita
sinulle, ystävä, jottet syyttäisi minun toimineen petollisesti sinuun
nähden, että sinun on muutettava elämänlaatuasi."
"Kuinka niin?"
"No, sinun täytyy jälleen pukeutua varuksiisi, sitoa miekka vyöllesi,
lähteä seikkailuihin ja entisten aikojen tavoin jättää vertasi teille
ja poluille; tiedäthän, miten me vanhaan aikaan reudoimme."
"Ka, perhana!" huudahti Portos.
"Niin, minä ymmärrän, sinä olet joutunut hemmotelluksi, hyvä ystävä;
olet lihonut, ja ranteellasi ei ole enää samaa joustavuutta, josta
kardinaalin henkivartio sai niin monta todistetta."
"Hoo, mitä siihen tulee, niin vakuutan, että ranteeni on vielä yhtä
kunnollinen kuin ennenkin", sanoi Portos ja ojensi kätensä, joka
muistutti lampaanlapaa.
"Sen parempi!"
"Meidän on siis lähdettävä sotaan?"
"Niin, ei muukaan auta!"
"Ketä vastaan?"
"Oletko tarkannut politiikkaa, hyvä ystävä?"
"Minäkö? En ollenkaan."
"Oletko Mazarinin vai ruhtinaitten puolella?"
"Minäkö? En kenenkään."
"Toisin sanoen olet meidän miehiämme. Hyvä juttu, Portos-veikkonen, --
sellaisesta asemasta pääsee parhaiten luomaan onnensa. No niin, hyvä
ystävä, sanonpa siis sinulle, että tulen kardinaalin asialla."
Näillä sanoilla oli Portokseen sama teho kuin olisi hän vielä elänyt
1640-luvulla ja kuin olisi ollut kysymys todellisesta kardinaalista.
"Vai niin", kummeksui hän, "mitä voi hänen ylhäisyytensä tahtoa
minusta?"
"Hänen ylhäisyytensä tahtoo sinua palvelukseensa."
"Kuka sitten on puhunut hänelle minusta?"
"Rochefort. Muistatko häntä?"
"Hiisi vieköön, muistanhan toki. Hänhän aikoinaan tuotti meille niin
paljon kiusaa ja toimitti meidät kiertelemään pitkin maata; hänellehän
eri kertoina annoit kolme miekanpistoa, jotka hän hyvin ansaitsikin."
"Mutta tietänethän, että hänestä on sittemmin tullut ystävämme?" sanoi
d'Artagnan.
"Ei, sitä en tiennyt. Vai niin, hän ei siis enää kanna mitään kaunaa?"
"Sinä erehdyt, ystäväiseni; minä se en kanna mitään kaunaa."
Portos ei oikein älynnyt, mitä toinen tarkoitti; mutta lukija
muistanee, että älyäminen ei ollut hänen vahvimpana puolenaan.
"Sanot siis", pitkitti Portos, "että kreivi de Rochefort on puhunut
kardinaalille minusta?"
"Niin, ja kuningatar myös."
"Mitä! Kuningatarko?"
"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle
tuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät;
jollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa."
"Mutta minusta tuntuu", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen
järki, "että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen
sinulle."
"Niin minustakin", myönsi d'Artagnan, "mutta minkäpä sille voi:
kuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja.
Lopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on
rikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä."
"Niin, heihin ollaan kiintyneitä", kertasi Portos. "Sinä olet siis
tällähaavaa kiintynyt...?"
"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt
takuuseen sinun kiintymyksestäsi."
"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?"
"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on
rahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?"
Portos alkoi käydä epäluuloiseksi.
"Voi, hyvä ystävä", hän vastasi, "rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame
du Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri
liikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan
päivästä päivään."
-- Hän pelkää minun tulleen tänne lainaamaan häneltä rahoja -- ajatteli
d'Artagnan.
"Kas, veikkonen", virkkoi hän ääneen, "sen parempi, jos olet pulassa!"
"Sen parempiko?" kertasi Portos.
"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, --
maata, rahoja ja arvonimiä."
"Haa!" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.
"Entisen kardinaalin aikana", puheli d'Artagnan, "emme osanneet käyttää
hyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano
tätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset
vuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta
ihmiseltä."
Portos huokasi.
"Kuitenkin", jatkoi d'Artagnan, "neljänkymmenentuhannen livren
koroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta
siltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, -- vai mitä?"
"Varsin totta", myönsi Portos.
"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me
emme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun
taasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa
uudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat
siitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä
auranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan
sinne ja kuolen rauhassa."
"Ja minä", sanoi Portos, "minä tahdon yletä parooniksi."
"Se sinusta tulee."
"Mutta etkö ole ajatellut myöskin toisia ystäviämme?" kysyi Portos.
"Kyllä, olen jo tavannut Aramiin."
"No, mitä hän haluaa? Kenties piispaksi?"
"Aramis", vastasi d'Artagnan, joka ei tahtonut laimentaa Portoksen
ihastusta, "Aramis -- ajatteles, veikkonen! -- on heittäytynyt munkiksi
ja jesuiitaksi. Hän elelee kuin karhu, kieltäytyen kaikesta ja
ajatellen vain sielunsa autuutta. Tarjoukseni kilpistyivät hänestä."
"Sepä vahinko", pahoitteli Portos; "hänellä oli terävä järki. Entä
Atos?"
"Häntä en ole vielä puhutellut, mutta lähdenkin hänen luokseen täältä.
Tiedätkö, missä voin hänet tavata?"
"Kyllä, pienellä maatilalla, jonka hän on perinyt Bloisin läheltä, en
tiedä miltä sukulaiselta."
"Ja talon nimi on?"
"Bragelonne. Ymmärrätkö sinä, hyvä ystävä, mitä Atos -- hän, joka on
yhtä korkeata syntyperää kuin keisari ja joka on perinyt kreivin
arvonimellä siunatun kartanon, -- ymmärrätkö sinä, mitä hän tekee
kaikilla noilla kreiviyksillä? Kreivi de la Fère, kreivi de
Bragelonne!"
"Kun ei hänellä ole lapsiakaan", ihmetteli d'Artagnan.
"Hm", tuumi Portos, "olen kuullut kerrottavan, että hän on ottanut
kasvattipojakseen nuorukaisen, joka on hänen näköisensä."
"Atosko, meidän Atoksemme, yhtä siveellinen kuin Scipio? Oletko
tavannut häntä?"
"En."
"No niin, minä vien hänelle huomenna terveisesi. Meidän kesken puhuen
pelkään, että hänen mieltymyksensä väkijuomiin on vanhennuttanut hänet
ennen aikojaan ja jouduttanut hänet rappiolle."
"Niin, olet oikeassa", sanoi Portos; "hän ryyppäsi kovasti."
"Ja hän oli vanhinkin meistä kaikista", jatkoi d'Artagnan.
"Siinä oli vain jonkun vuoden ero", huomautti Portos; "hänen vakava
sävynsä se sai hänet näyttämään paljoa vanhemmalta."
"Totta kyllä. Jos saamme Atoksen mukaamme, niin on hyvä; muussa
tapauksessa on meidän tultava toimeen hänettä. Me kaksi yhdessä
vastaamme kyllä kahtatoista muuta."
"Niin teemme", myönsi Portos hymyillen entisten urotöittensä muistolle;
"mutta me neljä olisimme vastanneet kolmeakymmentäkuutta, kuten oli
tarvittukin, sillä toimemme käy sanomastasi päättäen hyvinkin
työlääksi."
"Työlääksi kyllä alokkaille, vaan ei meille."
"Tuleeko siitä pitkällinenkin?"
"Hm, saattaa mennä kolme tai neljä vuotta."
"Joudummeko tappelemaan paljon?"
"Niin toivon."
"Sen parempi, ehdottomasti sen parempi!" huudahti Portos. "Et voi
kuvitellakaan, veikkonen, miten niveleni nauskuvat siitä asti kun tulin
tänne. Kun sunnuntaisin palaan messusta, sattuu toisinaan, että
ratsastan naapurien pelloille ja niityille, saadakseni aikaan pikku
kiistan, sillä minä tunnen, että tarvitsen sellaista. Mutta mitä vielä,
veikkonen! Minua joko kunnioitetaan tai pelätään, -- jälkimmäinen on
paljoa luultavampaa; ainakaan ei piitata siitä, että koirani polkevat
kylvöheinää ja juoksentelevat kumoon ihmisiä, ja kotiin tullessani olen
entistä enemmän ikävissäni, siinä kaikki. Ainakin luulen, että
Pariisissa ei ole niin vaikea päästä tappeluun."
"Ei, mitä siihen tulee, ei voi toivoa parempaa, hyvä ystävä; nyt ei ole
mitään kaksintaistelukieltoja, ei mitään kardinaalin henkivartioita,
mitään Jussacia tai vainukoiria. Voi hyväinen, siellä tapellaan
katulyhdyn alla, ravintolassa, missä hyvänsä; on yhdentekevää, missä
tapaa frondelaisen: miekka lennähtää huotrasta, ja sillä on asia
ratkaistu. Herra de Guise surmasi Colignyn itse Place-Royalella, mutta
ei hän siitä mitään rangaistusta saanut."
"Kas sellaisesta minä pidän!" ihastui Portos.
"Sitäpaitsi", jatkoi d'Artagnan, "saammekin piakkoin oikeita
taisteluita, tykkien pauketta ja tulta; siitä tulee hyvää vaihtelua."
"Niinpä onkin päätökseni tehty."
"Saan siis lupauksesi?"
"Saat, ja sanasta miestä. Minä sohin ja hakkaan parhaani mukaan
Mazarinin puolesta. Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Mutta tekeehän hän minusta paroonin?"
"Totta hitossa!" vakuutti d'Artagnan; "se on jo sovittu asia! Olen
sanonut sen ja sanon vielä kerran, että minä vastaan parooniudestasi."
Portos, joka ei ollut koskaan epäillyt ystävänsä sanaa, lähti tämän
lupauksen jälkeen taas astelemaan linnaa kohti hänen kanssaan.