Jo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli
d'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa
mukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia
käräjöitsi Noyonin piispan kanssa.
Noyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen
Ile-de-Francen ja Picardien rajalta.
Hän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä
Dammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen.
Siellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa
tiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen
vasemmalle.
Planchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja
selitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti,
kulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä
pyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla,
kun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän
antaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan;
mutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu
siitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen
olinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa
suulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi
sen.
Nämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut
asiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä
alkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin
saattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.
Keskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.
Nyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. "Ristin Joutsenen"
majatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä
huomiseen.
Seuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita
viekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina
luulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn
kysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti
ratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon
mukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän
aamiaiselle.
Tällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen
Picardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän
halutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen
päässä Villers-Cotteretsista.
D'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana
saattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan
kuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja
asettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin "Kultaiseen
Kruununprinssiin."
Siellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux
sijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei
ollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin
piispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen
tiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän
ei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin,
minkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän
esiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa
moisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti
sitä, joka on suotu Carabasin markiisille.
Oli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän
mittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi
tosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja
lukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut
metsiä.
Eräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin
paastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin
aamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta.
D'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää,
että Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut
entisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin
jättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää
hyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.
Ennen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut
erehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista
Compiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.
Oli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa,
kultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat
esiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni
päivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja
vanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten
ilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko
varhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka
elvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan
ja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä
yhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa;
sitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: -- Jos minä olisin
Portos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt
aion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin
d'Artagnanille.
Planchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.
Metsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi
tavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.
"Hm", mutisi hän, "luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle
sukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?"
"Totisesti, monsieur", huomautti Planchet, "nämäpä ovat peräti hyviä
hoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen
häntä."
"Hitto vieköön", kielsi d'Artagnan, "sinä et saa nimittää häntä
Portokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de
Bracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että
koko matkani tarkoitus menisi hukkaan."
Mikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen
huomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua;
vaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä
rakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin
väkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen
oli halkaissut ne tapparan iskuilla.
Tien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka
pohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia
pikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla
varustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV:n
hallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu
vapaaherrallisilla tuuliviireillä.
Tällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään
Portoksen asunto.
Tie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan
esi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva
teikari Kaarlo VII:n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla.
D'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla
vauhdilla.
Kymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista
säännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle
portille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan
keskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna
kuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen
kumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti
kultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä
tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.
-- Ahaa, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- olisiko tuo herra du
Vallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on
kutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä
Portokseksi!
"Se ei voi olla hän", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä
d'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. "Herra Portos oli noin kuusi
jalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä."
"Kuitenkin", sanoi d'Artagnan, "he kumartavat syvään tuolle
herrasmiehelle."
Ja d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden
palvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen
kasvonpiirteet.
"Taivasten tekijä!" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa
hänet; "olisiko mahdollista, että se on hän?"
Huudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään
näköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret
silmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen
hymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.
Siinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen
ja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin
alkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja
lähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden
kunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi
edellisen.
"Herra d'Artagnan, herra d'Artagnan!" hoki paksuilla huulillaan
Mousqueton, joka hikosi ihastuksesta; "herra d'Artagnan! Mikä ilo
herralleni ja isännälleni herra du Vallon de Bracieux de
Pierrefondsille!"
"Kunnon Mousqueton! Hän on siis täällä, isäntäsi?"
"Te olette hänen maahovissaan."
"Kylläpä sinä olet pulskistunut, käynyt lihavaksi, reheväksi ja
kukoistavaksi!" jatkoi d'Artagnan, joka ei väsynyt luettelemasta, mitä
kaikkia muutoksia hyvinvointi oli saanut aikaan ennen niin
nälkiintyneessä palvelijassa.
"Voi, niin, Jumalan kiitos, monsieur", vastasi Mousqueton; "minä
jakselen varsin hyvin."
"Mutta etkö virka sanaakaan Planchet-ystävällesi?"
"Planchet-ystävällenikö! Planchet, sinäkö se oletkin?" huudahti
Mousqueton avosylin ja kyyneltynein silmin.
"Minä itse", vastasi Planchet yhä varovaisena; "tahdoin vain nähdä,
olitko ylpistynyt."
"Ylpistynyt vanhaa ystävää kohtaan! En ikinä, Planchet. Sitä et sinä
luullut, tai sitten et tuntenut Mousquetonia."
"No, sitä kelpaa kuulla!" sanoi Planchet laskeutuen ratsailta ja nyt
vuorostaan ojentaen Mousquetonille kätensä. "Sinä et ole kuten se
Bazinin pahus; hän antoi minun oleilla kaksi kokonaista tuntia
vaunuvajassa, olematta tuntevinaankaan minua."
Planchet ja Mousqueton syleilivät toisiansa; heidän sydämellisyytensä
liikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti heissä sen käsityksen, että
Planchet oli joku valepukuinen herrasmies, -- niin täydellisesti
osasivat he pitää arvossa Mousquetonin asemaa.
"Ja nyt, monsieur", virkkoi Mousqueton irtaannuttuaan Planchetin
syleilystä, kun tämä oli turhaan yrittänyt kiertää käsiään yhteen
ystävänsä selän taa, "nyt, monsieur, sallinette minun jättää teidät,
sillä minä en tahdo, että isäntäni kuulee keltään muulta kuin minulta
teidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt
ketään edelleni."
"Se rakas ystävä!" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta
hänen vanhalla tai uudella nimellään; "hän ei siis ole unohtanut
minua?"
"Hänkö unohtanut!" huudahti Mousqueton. "Ei ole kulunut päivääkään
meidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko
herra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen."
D'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen,
kaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä
eläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.
"Ja te, heittiöt", jatkoi Mousqueton, "jääkää tänne herra kreivi
d'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista
kunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen
tulonsa."
Kahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan
ratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi
auttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli
lyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan
selkärangasta kuin sen koivista.
"Kas, tämähän alkaa hyvin!" tuumi d'Artagnan. "Täällä ei ole mitään
salaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan
sydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä
kasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii
täällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä
lehvien ja kukkasien."
"Ja minä", huomautti Planchet, "minä puolestani olen täällä tuntevinani
mitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia
asettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka
erinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun
piti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän
nimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!"
"Maltas hiukan!" vastasi d'Artagnan; "sinä ihan säikytät minua. Jos
todellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin
onnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja
yritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi
tehottomaksi."