Lähes neljä vuotta kului, ja Gunnar Sten tuli takaisin.
Kukaan ei häntä odottanut eikä kukaan ollut häntä vastaanottamassa, hän
tuli, koska oli tullakseen. Ei siitä sen enempää.
Oliko hän muuttunut? Herra sen tiesi. Ainakin ulkonäöltään. Hänen
katseensa oli ilmeetön, hiukset olivat harvenneet ja ohimoiden
tienoilla näkyi harmaita oraita, hänen ryhtinsä oli raukea, mutt'ei
veltto, hänen kätensä vapisivat lakkaamatta paitsi eräässä määrätyssä
tilassa.
Kukaan ei ollut häntä vastaanottamassa, ja yksin hän ajoi kotiinsa,
jonka vuokra oli maksettu viideksi vuodeksi eteenpäin, yksin hän ajoi
kotiansa kohden katsellen välinpitämättömin katsein ympärilleen.
Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja vuodenaika oli tunnelmarikkain.
Katulyhdyt valaisivat, mutta ilma oli tukahduttava ja saattoi erottaa
kaukaisia, haipuvia tuoksuja. Ihmisvirta hälisi ja soljui edestakaisin,
kaikilla oli kiire, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä.
Sydän löi nopeassa, levottomassa tahdissa, mutta niinhän se oli tehnyt
viimeiset vuodet. Se ei ollut mitään uutta. Hiukan kovemmin se sykähti,
kun hän eräässä kulmauksessa korkein kultakirjaimin luki
"Asianajotoimisto Einar Malm Advokatbyrå", mutta palautui pian
tavalliseen tahtiinsa.
-- Pianhan se kävi, ajatteli hän raukean tyytyväisenä. -- Hyvä on,
hyvä.
Ja sitten hän antoi taas mennä eteenpäin ja ajatteli Einar Malmin
kaunista sisarta, kaukaa, hyvin kaukaa ja haaveellisesti niinkuin oli
tehnyt nämä neljä vuotta. Miksi hän oli erään ajan häntä karttanut ja
ollut ajattelematta? Se oli vain johtunut jostakin. No niin -- nyt hän
häntä ajatteli, tuntien, että se on sekä sairaalloista että ehkä liian
myöhäistä, mutta hän teki kuitenkin niin siksi, ettei voinut olla niin
tekemättä.
-- Margit Malm, hän, joka oli minulle niin hyvä ja joka lauloi niin
kauniisti. Ainoa, joka tuli minun luokseni silloin, kun minä olin
yksin.
Se aika oli onnetonta ja kaunista, yhtä kaunista, kuin tämä nykyinen
aika, oikeastaan välitöntä jatkoa edelliselle, oli harmaata ja
yhtäkaikkista.
Naurettavaa ja typerää on miehisen miehen tunteilla, liiat tunteet ja
herkät hermot saattavat muodostua Waterlooksi, ne saattavat tehdä
vieläkin enemmän: muuttaa traagillisen koomilliseksi. Gunnar Sten tiesi
tämän, mutt'ei huolinut sitä ajatella. Tämä kaikkihan oli vain elämää.
Nyt oltiin tultu perille. -- Kypsä minä olen, kypsä, ajatteli Gunnar
Sten.