Ja nyt hän oli taas juonut.
Tällä kertaa kylläkin ainoastaan kolme päivää perätysten, mutta onhan
siinäkin yhdeksi kerraksi.
Eikähän hänellä, sananmukaisesti ottaen, enää mitään päämäärää tai
tarkoitusta itseensä eikä yhteiskuntaan nähden ollutkaan, -- hän vain
eli juodakseen ja joi koska eli.
Kukaan ei häntä siitä voinut moittia. Hänellä oli varaa niin tehdä, hän
pukeutui säädyllisesti, eihän hän muuten mikään gentlemanni olisi
ollutkaan, -- hän ei koskaan häväissyt itseään, hän oli kaikessa _comme
il faut_, paitsi siinä, että hän etupäässä joi. Joi vakaumuksesta, joi
periaatteesta, joi sydämen ja sielun yltäkylläisestä tyhjyydestä.
Miten hän oli sellaiseen olotilaan joutunut ja miten kauan sitä oli
kestänyt, sitä hän ei enää viitsinyt ajatella. Mitä hän ajatteli, oli
korkeintaan:
-- Näin kai on paras.
Hiukan vaivaamalla aivojaan sai hän selville, että tällaista olotilaa
oli nyt kestänyt viitisen vuotta. Oli sekin olotilaa: viitisen vuotta
yhtä ainoata, jatkuvaa humalaa.
Siis viisi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika ajanjaksona,
ihmiselämässä se on jotenkin huomattava aikamäärä, mutta melkein
keskeytymättömäksi humalaksi se on suunnaton ajanjakso. Hän ei voinut
oikein kuvitella sitä mielessään: viisi vuotta, päivästä toiseen, yhtä
ainoata humalaa lyhyet, autiot todellisuuden hetket välissä.
Hän oli siis se Gunnar Sten, joka viisi vuotta sitten oli ollut nuori,
toivorikas, sivistynyt, varakas, sanalla sanoen mies, joka voi ja
saattaa luottavaisena katsoa tulevaisuuteen, täysin tietoisena siitä,
millaiseksi se tulee muodostumaan, ellei maailmanjärjestys horjahtele.
Kaikesta huolimatta hän oli se sama Gunnar Sten, hän, joka oli saanut
iskun toisensa jälkeen, hän, jonka tunteet olivat liian herkät, niin
herkät, että ne johdattivat häntä ja samalla hän, jolle tunteet olivat
muodostuneet täydelliseksi Waterlooksi.
-- Teillä on voimakas ruumis, sanoi herra tohtori, -- mutta pitemmälle
te ette voi jatkaa. Te syöksette itsenne ennemmin tai myöhemmin
perikatoon.
Hyppäys oli jo tapahtunut, vaikk'ei taloudellisesti, ja -- näin oli
paras.
Nyt hän joi vakaumuksesta, periaatteesta, sydämen yltäkylläisyydestä.
Ei viinin vuoksi, sillä siihen hän oli liiaksi tottunut, itsetietoisena
otti hän lasin käteensä ja laski sen taasen pois. Ei unohduksen vuoksi,
sillä sitä hän ei löytänyt. Eikä unohduksen löytäminen mitään olisi
merkinnytkään, sillä kalseaa nykyisyyttä hän ei kuitenkaan olisi
päässyt pakoon.
Mutta kun hän istui lasinsa ääressä yksinään, ilman seuraa, ja kun
viini lämmitti hänen ruumistaan, ei häntä vaivannut ajatus siitä, mikä
oli mennyttä, vaan hän eli keskellä sitä aikaa, joka oli niin
onnellinen ja niin onneton ja jolloin Margit Malm rakasti häntä ja hän
Margit Malmia. Hän ajatteli, teki suunnitelmia, rakasti, haaveili
kaikkea humalassa.
Kun hän sitten laski lasin kädestään, ympäröi hänet alastomuus ja
autius ja hän tuli synkäksi pessimistiksi, joka näki ympärillään vain
maailman täynnä petosta ja vihamielisiä, väijyviä ihmisiä.
Ja hän eli edelleenkin elämäänsä, näki harhakuvia ja vietti entisiä
onnenaikoja, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat menneet, eli omassa
maailmassaan, riippumattomana siitä, mikä häntä todellisuudessa
ympäröi. Se oli hänen tähänastisen kehityksensä tulos.
Joskus hänet valtasi kammottava ajatus. Minä olen auttamattomasti
rappiolla, -- mutta hän hylkäsi päättävästi tuon ajatuksen.
-- Näin kai on paras.
Eikä hän koskaan enää uskonut näkevänsä Margit Malmia, ei hän huolinut
edes ottaa selvää, missä hän oli, sillä hän vaistosi, että heidän
kohdatessa tapahtuisi se ratkaiseva. Hänelle tuotti pelkkä
ajatteleminenkin nautintoa, jota ei kukaan voinut häneltä riistää.
Kuten sanottu, hän oli taas juonut.
Ja tällä kertaa kolme päivää.
Nyt oli syyskesän ilta ja ilma oli tuoksuja täynnä, ja hän istui suuren
puiston viheriäisellä penkillä ja mietti, eli mielikuvissaan, katseli
ihmisiä, jotka liikkuivat käytävillä edestakaisin kuin varjot, ja
mietti taas. Puisto oli täynnä valoa ja varjoa, ravintolan parvella
soitti soittokunta, ja musiikkiin sekaantui naurua, kilinää ja
puheensorinaa.
-- Vai olen minä taas kolme päivää istunut kapakassa, sanoi hän
itsekseen. -- Minusta on tullut krouvien ja tavernien tuttu, mutta
sinähän annat sen anteeksi, Margit, sillä sinähän tiedät, kuinka paljon
minä rakastan sinua.
Eikähän unelmien Margit voinut tehdä muuta kuin antaa anteeksi.
Ja sitten he taasen rupesivat rakentamaan. He eivät asuisi Gunnar
Stenin vanhassa asunnossa Pormestarin kadun varrella, asunnossa, johon
liittyi niin paljon muistoja, vaan he rakentaisivat huvilan vuoren
rinteelle, valoisan ja ilmavan, sellaisen kuin Gundersenin huvila
lähellä Hardangerin harjua.
Margit ei ollut koskaan käynyt Hardangerin harjulla, hän tahtoi tietää,
millainen oli Gundersenin huvila.
Silloin Gunnar Sten havahtui ja tuli surulliseksi. Hän huomasi,
etteivät asiat ole tolallaan ja että hän vasta Margitista erottuaan oli
käynyt Hardangerin harjulla. Hänet valtasi taas kammottava, kylmä
autius, ja hänen täytyi mennä ottamaan lasi lisää. Vasta senjälkeen hän
saattoi eläytyä entiseen ja kertoa, millainen Gundersenin huvila oli.
-- Margit, sanoi hän. -- Me olemme kovin kauan aikailleet. Minä
tahtoisin, että me pian olisimme huvilassamme vuoren rinteellä. Minä
olen näkevinäni, kuinka ihmiset kesäpäivinä, kulkiessaan vuoritietä,
pysähtyvät kuuntelemaan sinun lauluasi ja soittoa, joka kuuluu sinne
ulos avatuista ikkunoista.
-- Niin, me olemme todellakin kovin kauan aikailleet, Gunnar Sten...
Yhä pimeämmäksi kävi ilta ja yhä syvemmäksi varjot, ravintola oli kuin
yhtenä ainoana valomerenä. Puiston tuoksut kävivät huumaavammiksi ja
ihmisvirta käytävillä vaimeni, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä,
kun hän puheli Margit Malmin kanssa.
-- Mutta, Margit, huudahti hän kesken kaiken. -- Minne sinä olet pannut
Nurmelaisen, ryyppysankarin, liikemiehen, hänet, jonka annoit suudella
itseäsi ja jolle senjälkeen elämä alkoi hymyillä...
Häneen meni suuri, sammumaton viha, ja Margit Malm hävisi olemattomiin.
Mutta kun hän oli käynyt ravintolassa, ottanut lasin lisää ja palannut
vanhalle paikalleen, istui Margit ja odotti häntä.
-- Minä kävin taas siellä sisällä, kertoi hän. -- Siellä kahisevat
silkkipuvut, viini helmeilee ja musiikki soi, mutta me olemme
kernaammin täällä ulkona ja katselemme. Täällä alkaa jo olla viileätä,
ja rauhallista, eikä kukaan kiinnitä meihin huomiotaan.
Margit, alituisten unelmien Margit, katsoo häneen suurin, ihmettelevin
silmin, ja hänen huulensa liikahtavat.
-- Minä luulen, että sinä olet humalassa, Gunnar, sanoo hän.
-- Äh, sinähän annat sen anteeksi.
Ja hän rupesi taasen kuvailemaan, rakentamaan ja suunnittelemaan matkaa
kaukaisille maille, -- kunnes huomasi, ettei Margit enää istunutkaan
hänen vieressään, vaan kulki hänen ohitseen, hitaasti, katse maahan
luotuna, edes vilkaisemattakaan häneen.
Näky tyrmistytti häntä, veri pysähtyi hänen suonissaan, hän yritti
nousta, mutta istui kuin naulittuna paikallaan, -- sitten hänen
huuliltaan pääsi väkinäisesti ja -- tällä kertaa -- kuuluvasti:
-- Margit!
Lausuttu sana tuntui hukkuvan pimeyteen, mutta ohikulkeva oli sen
kuitenkin kuullut, seisahtui, kääntyi ympäri ja tuli viimein häntä
kohden.
-- Margit! pääsi häneltä vielä kerran, nyt niinkuin tuskan huuto.
-- Ah, Gunnar Sten, sinäkö se olet?
-- Margit! Minne olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, jolle elämä
alkoi hymyillä, koska sinä annoit hänen suudella itseäsi?
-- Häpeä kysymystäsi, Gunnar Sten. Mitä sinua liikuttaa Nurmelainen!
-- Sanotko sinä niin, Margit?
-- Niinkuin kuulet. Ja enkö sanonut sitä aikaisemmin, enkö sanonut,
että sinä vielä kerran tulisit?
Nyt hän ei enää puhunut unelmien Margitin kanssa, hänen vieressään
istui se todellinen, jota hän oli rakastanut, ihminen, niinkuin hän
itsekin.
-- Margit, kysyi hän, oletko se todellakin sinä?
Hän se oli, ei unelmien ja alituisten haaveitten Margit, ja kutenkin
sama, ainoastaan kypsyneempi, varttuneempi, kauniimpi, Margit, jonka
silmiin ilkamoivan, iloisen välkkeen sijaan oli tullut syvä
surumielisyys ja jonka suun tienoilla oli kärsivä piirre.
-- Sinä tulit kuitenkin, Gunnar Sten, puhui hän -- ja sitä minä olen
odottanut vuodesta vuoteen, odottanut, kärsinyt, kuullut tarjouksia ja
taas toivonut ja kärsinyt. Se voi tuntua sinusta uskomattomalta,
Gunnar, mutta minä olen tiennyt, että tiemme vielä kerran yhtyisivät.
Nyt se on tapahtunut ja tässä minä olen.
-- Ah, Margit, tämä on ollut kauhea ajanjakso.
Gunnar Stenin valtaa tunnelma, jollaista hän ei koskaan ennen ole
kokenut. Tapaukset kiitävät kaaoksena hänen silmiensä edestä, ja hän
ennättää vangita vain muutamia haihtuvia silmänräpäyshetkiä. Viimein
hän herää kuin pitkällisestä, tuskallisesta unesta, mielikuvat häipyvät
pois, hän hieroo silmiään ja herää todellisuuteen. Vapisevin käsin
tarttuu hän naisen käteen, ja hänen rinnastaan pusertautuu esille
hiljainen, vapauttava huokaus. Kesken kaikkea tuntee hän itsensä
heikoksi ja avuttomaksi kuin kävelemään opetteleva lapsi.
-- Margit, kuiskaa hän, tätä on kestänyt kauan, niin äärettömän kauan.
-- Viisi vuotta, vastaa toinen, ja kirkkaat kyynelhelmet välkkyvät
hänen silmissään.
-- Minä olen elänyt kuin unessa, Margit.
Ja äkkiä Gunnar Stenin vaistoissa selviää kammottava todellisuus.
-- Minä tiedän, että olen ollut hirveä, Margit.
Nainen nyyhkytti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
-- Hän tuolla ylhäällä on surrut ja minä olen surrut, sanoi hän. -- Nyt
alkaa olla toisin.
-- Uskotko niin?
-- Uskon. Me olemme unohtaneet yhden, Hänet, joka kykenee kaikki
sovittamaan. Sinä aikana, jonka sinä olet ollut poissa, olen minä
oppinut Hänet tuntemaan, hiljaisina hetkinä olen minä häntä lähestynyt,
ja Hän saattoi meidät vielä kerran yhteen.
Gunnar Sten enemmän tunsi ja tajusi kuin kuuli tämän kaiken. Tällaista
raukeata, kaikki voittavaa onnen tunnetta ei hän koskaan ennen ollut
tuntenut, ja se sekoitti hänen aistinsa niin, ettei hän hetkeäkään
tullut ajatelleeksi, millä tavoin hän tämän oli ansainnut. Hän otti sen
vastaan kiitollisena ja nöyränä kuin kerjäläinen almun rikkaan miehen
pöydältä.
-- Meidän täytyy erota hetkeksi, sanoi Margit Malm. -- Etkö huomaa,
että aamu alkaa valjeta.
Puistossa oli hiljaista ja autiota, lyhdyt olivat sammutetut, ravintola
häämöitti puitten takana valkeana ja alastomana. Kumpikaan ei ollut
huomannut, kuinka aika kului.
-- Niin, erotkaamme hetkeksi, toisti Gunnar Sten samalla kertaa
tahdottomasti, enemmän itselleen kuin toiselle, ja lämpimästi.
Ja hän seurasi Margit Malmia onnesta raukeana ja sisimmässään kuitenkin
väristen pelosta, että saavutettu onni häneltä riistettäisiin. Hän oli
niin onnellinen, ettei itsekään tuota salaista pelkoa huomannut.