Kuten sanottu oli Gunnar Stenin elämä muodostunut mitä
täydellisimmäksi, toimettomaksi odotukseksi.
Tarvittaisiin vain pieni, hienon hieno tapaus, ja kaikki kääntyisi
oikealle, valoisalle tolalle.
Hän vaistosi sen ja odotti sitä kaikin hermoin, mutta mitä laatua tai
millainen sen piti olla, sitä hän ei kyennyt edes kaukaisestikaan
määrittelemään. Jotakin oli auttamattomasti vinossa, ja apu oli tuleva
ulkoapäin, sen hän kaukaisesti käsitti, mutta ei mitään muuta. Hän ei
edes kyennyt itselleen selvittämään, kuinka kauan tällaista tilaa oli
kestänyt. Hänestä tuntui lopuksi niinkuin sitä olisi kestänyt koko
hänen nuoruutensa, ja jos sitä ennen oli ollut toisenlaista, oli se
vain ollut valmistelua siihen, mitä nyt oli. Kuinka hän tähän tilaan
oli joutunut, se oli myöskin selvittämättä. Tässä sitä nyt vaan oltiin
ja sillä hyvä.
Gunnar Sten tunsi, että hän nyt kieltämättömästi oli sillä, mitä hän
oli mielikuvissaan nimittänyt maailmanrannaksi. Tosin hänellä oli koti,
johon vetäytyä, ja tosin hänen jokapäiväinen toimeentulonsa oli
täydellisesti turvattu, mutta mitään muuta ei hänellä ollutkaan. Hänen
sielussaan asui jatkuva autius, joka ajoittain kärjistyi kalvavaksi
kaihoksi.
Rientoaskelin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman sysäämänä hän luisui
eteenpäin välttämätöntä ratkaisua kohden, koko ajan odottaen ja
odottaen ja väliin tarrautuen kiinni olevaisiin tai olemattomiin
kiinnekohtiin, mutta heti päästäen ne jälleen irti.
Isä oli muuttunut hänelle erittäin kaukaiseksi, ja kun hän joskus
hänet muisti, ajatteli hän häntä aivan ulkokohtaisesti ja koetti
mahdollisimman pian päästä niistä ajatuksista erilleen. Ei siksi, että
ajatus häntä millään tavalla olisi vaivannut, vaan siksi, että oli
vastenmielistä ajatella epämiellyttäviä kohtauksia. Isä oli jokaisella.
Isä oli antanut hänelle elämän ja hän tulisi joskus hänet perimään
yhdessä veli Kaarlen kanssa. Siinä kaikki. Olipa hän yhdessä Nurmelaisen
kanssa tehnyt "ajattelemattomuuden" tai ei, hänen kohtalonsa olisi
kaikissa tapauksissa ollut sama. Vähitellen hänestä tämä kaikki alkoi
tuntua vallan luonnolliselta.
Gunnar Steniä alkoivat vaivata unettomat yöt. Hän kulki täysin
pukeutuneena pimeissä huoneissa ja katseli himmeästi valaistuja öisiä
katuja. Väliin hän syöksyi kadulle ottamaan osaa yöelämään, väliin
häneen pyrki korkea ja harras tunnelma niinkuin silloin kerran kirkossa
tai silloin, kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun. Miten pitkä aika
siitä olikaan? Se oli sittenkin aikaa, johon liittyi kauneutta ja
tunnelmaa. Ja sen korkean ja hartaan tunnelman vallassa, joka häneen
pyrki, lensivät hänen ajatuksensa Jumalaan. Mutta Jumala oli kaukana ja
korkealla, Hän oli luoksepääsemätön, majesteetillinen ja suuri, Hän oli
luonut kaikki, mitä oli, ja asettanut tähdet taivaalle ja planeetat
kiertämään ikuisia ratojaan, Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Gunnar
Stenin kanssa. Gunnar Sten olisi tahtonut tuntea itsensä orvoksi ja
avuttomaksi ja puhua Herran kanssa niinkuin joskus kauan, kauan aikaa
sitten, äidin eläessä, mutta se korkea ja harras tunnelma ei riittänyt
rinnan sulattamiseen, ja vapauttava kyynelten lähde oli jo aikoja
sitten kuivunut.
Eikä Gunnar Sten voinut olla tuntematta lievää painostusta ja
vastenmielisyyden sekaista tunnetta ajatellessaan, mitä ajatteli, ja
hän koetti nyt pian saada ne sivuutetuiksi.
Hän oli turtunut, hänen tunteensa olivat liiaksi kulutetut, hän oli
itkenyt naisellisen paljon, vast'edes ei niin tulisi tapahtumaan.
Niin, -- ja eräänä päivänä saapuu sitten Margit ja Einar Malmin isä,
vuorineuvos Malm. Hänessä on todellakin jotakin vuoren tapaista, alkaen
kaljusta päästä ja harmajasta poskiparrasta ja kotkannenästä musertavan
rauhallisiin silmiin ja suunnattomaan ruumiiseen asti.
Gunnar Stenin mieleen muistuu heti Margit Malm, ja häneen menee
eräänlainen lämpö, joka ei kuitenkaan kasva kaihoksi ja rakkaudeksi,
sillä samalla hänen mielikuviinsa ilmestyy Nurmelainen hengästyneenä ja
hätäytyneenä ja yöllä annettu ja otettu suudelma. Hän ei voi päästä
ajatuksesta, että häntä on petetty, ja vaikk'ei hän millään
tavalla vihaa Nurmelaista, tuntee hän lämmön ohella uudistuvaa
vastenmielisyyttä Margit Malmia kohtaan, samalla kuin hän ajattelee
häntä hellästi ja myötätuntoisesti. Mutta millään ehdolla ei hän halua
häntä nähdä eikä puhutella.
Vuorineuvoksen tulo ei millään tavalla rasita Gunnar Steniä, eikä
vuorineuvos anna ymmärtää, että hänen tulollaan olisi mitään
erityisempää merkitystä. Hienosti ähkien antaa hän palvelijan auttaa
yltään, oikaisee kalvostimiaan ja astuu joustavasti sisään, luoden
puoliuteliaan katseen ympärilleen.
-- Hauskaahan sinulla täällä onkin, puhelee hän. -- Luulisihan
täällä...
Sitten hän ottaa sikarin, katkaisee sen huolellisesti ja sytyttää sen
vielä huolellisemmin, aivan kuin aikoisi istua ja haastella
tuttavallisesti ja rattoisasti pitemmän aikaa. Juuri tuon näköinen
tulee Einar Malmkin olemaan parin-, kolmenkymmenen vuoden kuluttua.
-- No, mitenkä ne asiat oikein ovat? katkaisee vuorineuvos äkkiä
hiljaisuuden.
Gunnar Sten ällistyy putoavaa kysymystä, ja vaikk'ei vuorineuvoksen
läsnäolo mitenkään rasita, vetää selittämätön vaisto häntä istumaan
lähemmäksi tuolin reunaa.
-- Mitenkäpä ne... vastaa hän. -- Siinähän ne...
-- Hm... Ikävää tämä vain on, hiton ikävää. Einar ja Margitkin kärsivät
tästä.
Gunnar Stenin on ikävä, mutta millä tavoin tämä voi vaikuttaa
vuorineuvokseen, kummiin, se ei sisälly hänen tajuntaansa.
Vuorineuvos on monasti aikonut poiketa sisälle puhelemaan hiukan, mutta
on ajatellut, että kai täysikasvuinen mies itse hoitaa asiansa. On
isänkin kanssa puhunut -- isä on käynyt täällä muutaman kerran --,
mutta ei ole auttanut. Pitihän se muuten tietääkin, mutta otti nyt
asian kuitenkin puheeksi. Joko rahanpuute alkaa?
-- Ei.
Vanhan Malmin kasvoja kirkasti itsetiedoton hymy.
-- Ajattelin vain, että voisinhan minäkin alussa... Mutta parempihan on
-- luonnollisesti...
Gunnar Stenin ajatukset ovat seisahtuneet. Vuorineuvoksen tulo on
perinpohjin ällistyttänyt hänet. Tuossa hän nyt istuu, polttaen parasta
havannaa, ja koettaa mutkateitä päästä johonkin. Mihin? Saa odottaa.
-- Ei missään tapauksessa pidä vain kääntyä sellaisten koronkiskurien
puoleen, jatkaa vuorineuvos hyväntahtoisesti. -- Kyllä ne kernaasti
tekisivät selvän kauppaneuvos Stenin perillisestä. Asiat voidaan
järjestää muutenkin. Eikä myöskään panna nimeä vekseliin, ei pitkin
eikä poikin. Tietysti pankki ne ottaisi -- ei siitä puhetta -- mutta
sittenkin...
-- Minulla ei ole ollut rahanpuutetta, keskeyttää Gunnar Sten lyhyesti.
-- Ei siltä ole näyttänytkään, myöntää vuorineuvos myötätuntoisesti.
Sitten hän taas kauan aikaa imee sikariaan, miettien, miten pääsisi
pääasiaan. Hän on kuin savua suitseva tulivuori.
-- Kun ei tästä kuitenkaan näy tulevan mitään, leikkasi hän sitten,
ottaen jonkunlaisen holhooja-aseman Gunnar Steniin nähden, -- ja kun
rahojakin on vielä jäljellä, voisit tallettaa osan tänne ja lähteä
ulkomaille katselemaan hiukan ympärillesi. Uudet seudut ja maisemat,
uudet vaikutelmat ja uudet ihmiset... Se antaisi ryhtiä ja pontta...
Gunnar Sten omaksui heti vuorineuvoksen ajatuksen ja innostui.
-- Setä on aivan oikeassa, sanoi hän. -- Sitä en ole tullut ennen
ajatelleeksi.
-- Minä tunnen itseni jo melkoisen virkistyneeksi, kun käyn
Tukholmassakin, selitti vuorineuvos hymyillen, -- ja jos pistäydyn
Englannissa, tunnen itseni uudestisyntyneeksi. Mutta kurorteja en voi
sietää. Karta niitä, poikaseni, jos haluat säilyttää terveytesi.
Päässään Gunnar Sten jo teki suunnitelmia, miten matkansa järjestäisi,
eikä hän voinut vuorineuvoksen hyväntahtoiselle pakinalle muuta kuin
hymyillä. Hän vilkaisi vuorineuvokseen ja huomasi, että leppeän puheen
ja käskevän ulkomuodon välillä oli huikea erotus ja että vuorineuvos
tahallaan oli nyt ottanut toisen naamarin. Noin myhäilevänä ja
hyväntahtoisena ei vuorineuvos Malm koskaan ollut sisältynyt hänen
tajuntaansa. Ja kuta useamman kerran hän puolittain salaa vilkaisi
vuorineuvokseen, sitä selvempänä heräsi hänessä epämiellyttävä
tietoisuus siitä, että hän jollakin tavalla oli Malmeille taakaksi ja
että nämä kunniallisella tavalla tahtoivat päästä hänestä eroon.
-- Sinä olet niin väsynyt, lausui vuorineuvos, että sinun olisi parasta
järjestää lähtöä mitä pikimmin.
Tuossa istui eräs vieras mies, joka oli hänen kumminsa ja hänen
vanhempiensa vanha tuttava, mutta jonka kanssa hänellä ei muuten ollut
vähintäkään tekemistä, ja tuolle vieraalle, hyväntahtoiselle herralle
oli mitä tärkeintä, että hän mahdollisimman pian katoaisi hänen
näköpiiristään. Hyvä -- hän saa toivomuksensa täytetyksi.
-- Jos menet Hampuriin tai muihin suuriin kauppakeskuksiin, sanoi
vuorineuvos, niin katso ympärillesi, katso ympärillesi, ja ota vaari
tilaisuuksista. Ja sitten voisit käydä Wilson & Faberilla Newcastle on
Tynessä tai vanhan Llewelyn Smithin luona Hullissa, molemmat ovat
suhteissa teikäläisiin. Äläkä unohda täällä olevia...
-- Minä olen erittäin kiitollinen sedälle kaikista neuvoista.
-- Tjaah -- noudata niitä myöskin, noudata niitä myöskin, Gunnar, niin
minäkin olen kiitollinen.
Ja vuorineuvos Malm nousi suurena ja juhlallisena hyvin toimitetuin
asioin ja tyytyväisyyden hymy huulilla. Tämä oli siis Margit Malmin
isä, ja hiukan ulkonevan alahuulensa ja kauniin, pyöreän leukansa oli
tyttö kieltämättömästi perinyt isältään, mutta ruskeat silmät taisivat
olla äidin. Gunnar Sten muisti taas elävästi Margit Malmin, häntä
sykähdytti hiukan, ja siihen sykähdykseen sekaantui suuri määrä kaihoa,
mutta ihme kyllä -- ei mitään vastenmielisyyttä. Sekunnin ajan hän
muisti Nurmelaisenkin, mutta siihen sisältyi voimakas pohjatunne siitä,
ettei Nurmelaisella ja Margit Malmilla kaikesta huolimatta saattanut
koskaan olla mitään yhteistä.
-- Eikä mitään turhia jäähyväisvisiittejä, puheli vuorineuvos ollen jo
lähdössä. -- Lähdet vain ja tulet: tässä minä nyt olen ja terveisiä
Alppien takaa tai Pohjanmeren tuolta puolen.
Selvät sanat, vaikka hienosti lausuttu. Häntä alettiin siis karttaa.
Auttamaton "bakki" siis siltäkin taholta.
Gunnar Stenissä leimahti voimakkaana vanha rakkaus Margit Malmia
kohtaan, hetkisen hänestä kaikki tuntui valoisalta, hän aikoi tarttua
vuorineuvoksen takinliepeeseen ja puhua kaikki. Mutta tuhannet
hienommat ja karkeammat syyt huusivat voimakkaasti vastaan, aikomus jäi
pelkäksi aikomukseksi, ja jäsenet tuntuivat puutuneilta ja äärimmäisen
raukeilta. Eilen se ehkä vielä olisi käynyt, nyt oli kaikki liian
myöhäistä, peruuttamattomasti liian myöhäistä.
Hänen pohjimmaiseen tajuntaansa jäi sittenkin Margit Malmin kuva
kauniina, uhrautuvana ja ilman pienintäkään tahraa. Häntä hän oli
rakastanut ja tuli rakastamaan. Kaikki se, mikä oli aste asteelta sen
välille kasaantunut, poistui hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Sitten
astui taas sumu eteen, ja piinautunut mielikuvitus alkoi toimia.
Ulkona vonkui syystuuli lennätellen kuivia lehtiä pitkin bulevardia, ja
Gunnar Sten kulki sinne, missä tiesi näkevänsä kauniita vartaloita,
missä musiikki soi, lasit kilahtelivat ja missä kaikki oli yhtä ainoata
valomerta. Hänen rinnassaan takoi kiihkeästi, hänen mielessään oli
Margit Malm, ja hän oli lähimain samanlaisen tunnelman vallassa kuin
lähtiessään kerran erään Elsa Almin luota. Silloin hän toki oli ollut
puhdas ja kokematon, nyt hän oli vain samanlainen kuin tuhannet muut.
Hän tulee tarkalleen seuraamaan vuorineuvos Malmin ohjeita, mutta jo
ennakolta hän varmasti saattoi aavistaa, että hänen matkansa ei tulisi
kulkemaan firmoja myöten.
-- Siis Margit Malmkin!
Heidän välilleen oli asettunut korkea, ylitsepääsemätön vuori, mutta
Margit sitä ei ollut asettanut, ellei juuri hän itsekään. Mitä tämä
taas oli ja mihin tämä oli johtava? Hän tunsi itsensä taas pitkästä
aikaa herkäksi ja helläksi ja hänen sisässään värähteli, aivan kuin
tahtoisi se värähtelevä ja päätään nostava pusertaa esille itkun. Sitä
ei kuitenkaan tullut.
-- Täytä maljat, viinuri. Kolmen päivän kuluttua et minua enää näe...
Sitten kaikki hukkui musiikkiin ja rytmiin, ja tunnelma oli syrjäisestä
moitteetton, mutta joku siinä kuitenkin sorahteli.
Gunnar Sten oli mukana, ajatukset muualla.