Jonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta
markkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset
lainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän
tuoksahti jo kaukaa väkeville.
Nurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin
kuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen
erikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen
tavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää
alenevaa arvoaan.
-- Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.
Gunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista
kohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli
pitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain
säälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, --
suudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos,
kerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä.
Koko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan
ja yksinomaan Margit Malmiin.
Kun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen
edessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar
Stenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä
voimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän
vaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus
eräissä rajoitetuissa suhteissa.
-- Vai niin, vastasi hän siis viileästi. -- No, kyllä on jo aikakin.
Vai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?
-- Kaikenlaisella... hm. Ymmärräthän ajan.
Gunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän
neuvoi:
-- Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että
rahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät
pois.
Hän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka
Nurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään
kysymyksiä.
-- Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, --
voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.
Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se
muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän
olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.
Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin
Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli
ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että
Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti
nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta
samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja
saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi
paikallaan.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, -- sillä
itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.
-- Mm... mm... Tokkohan sentään... Minulla on sentään aina jotakin...
-- Kaikkea muuta paitsi voimaa.
-- Mm... mm... Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä
elän siksi, että minulla on siihen varoja... Ettäs tiedät.
Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta
hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin
viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista,
entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja
viattomuuden sijaan.
Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka
ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli
hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja
totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja
katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa
läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen
sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden
joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja
kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.
Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko
autiudentunne otti väistyäkseen.
Vai niin, -- Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean
hyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.
-- Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen,
nähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään,
ettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.
... Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä
esimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa
suunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut
omaisuuden. "Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on
kolmesataatuhatta", sanottaisiin. Ja niin edespäin... Hänellä olisi
vaimo ja lapsia ja porvarillinen koti... Hänet valittaisiin
kaupunginvaltuustoon... No niin... jaa...
Gunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia.
Hän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä
sytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään
oppia.
-- Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.
Hänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli
korkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää
pyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä
siitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.
Sitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan,
rintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen
seteleitä, -- voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja
saavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti,
löi sydän odotuksesta levottomana.
Niin, ja -- minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?
Yhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan
odottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada
siedettävästi kulumaan.
Olihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija
oli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa
koko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.
Hm... Sonja Tsherkassova...
Ulkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma
kiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.
Gunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä
ja se viihdytti.