XI.

Jonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta

markkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset

lainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän

tuoksahti jo kaukaa väkeville.

Nurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin

kuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen

erikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen

tavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää

alenevaa arvoaan.

-- Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.

Gunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista

kohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli

pitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain

säälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, --

suudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos,

kerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä.

Koko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan

ja yksinomaan Margit Malmiin.

Kun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen

edessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar

Stenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä

voimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän

vaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus

eräissä rajoitetuissa suhteissa.

-- Vai niin, vastasi hän siis viileästi. -- No, kyllä on jo aikakin.

Vai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?

-- Kaikenlaisella... hm. Ymmärräthän ajan.

Gunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän

neuvoi:

-- Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että

rahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät

pois.

Hän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka

Nurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään

kysymyksiä.

-- Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, --

voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.

Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se

muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän

olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.

Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin

Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli

ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että

Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti

nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta

samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja

saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi

paikallaan.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, -- sillä

itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.

-- Mm... mm... Tokkohan sentään... Minulla on sentään aina jotakin...

-- Kaikkea muuta paitsi voimaa.

-- Mm... mm... Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä

elän siksi, että minulla on siihen varoja... Ettäs tiedät.

Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta

hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin

viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista,

entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja

viattomuuden sijaan.

Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka

ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli

hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja

totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja

katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa

läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen

sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden

joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja

kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.

Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko

autiudentunne otti väistyäkseen.

Vai niin, -- Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean

hyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.

-- Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen,

nähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään,

ettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.

... Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä

esimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa

suunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut

omaisuuden. "Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on

kolmesataatuhatta", sanottaisiin. Ja niin edespäin... Hänellä olisi

vaimo ja lapsia ja porvarillinen koti... Hänet valittaisiin

kaupunginvaltuustoon... No niin... jaa...

Gunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia.

Hän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä

sytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään

oppia.

-- Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.

Hänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli

korkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää

pyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä

siitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.

Sitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan,

rintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen

seteleitä, -- voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja

saavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti,

löi sydän odotuksesta levottomana.

Niin, ja -- minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?

Yhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan

odottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada

siedettävästi kulumaan.

Olihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija

oli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa

koko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.

Hm... Sonja Tsherkassova...

Ulkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma

kiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.

Gunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä

ja se viihdytti.

Rappiolle: Kertomus heikosta miehestä · 第 15 / 21 题