X.

Elämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää

ja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi

hirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään.

Epätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi,

mutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään

saamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki

tarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja

kauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta

koetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.

Eräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.

-- Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään

tulosta? Olisi hauska tietää?

Oli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän

olisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar

tahtonut.

Gunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista,

mutta sittenkin hänen täytyi vastata:

-- Ei, nyt se on liian myöhäistä, -- minun olisi pitänyt kelvata

sinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin...

Hän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos

sitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka

yhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön

naurettavaksi ja alhaiseksi.

Se, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin

iloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli

tuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.

"Täällä minusta ei tule mitään", lopetti hän, "mutta antakaa minun

tulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin

tahansa..."

Jännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän

täytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton

hän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä

itsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut

olla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista

luontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin

toimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin

lopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.

Neljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen

kuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.

Tämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.

-- Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua

kirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin

vilutautisen.

-- Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. -- Tästä

tulee hyvä, oikein hyvä.

* * * * *

-- Minä olen rappiolla, auttamattomasti rappiolla, totesi hän eräänä

auringottomana, kohmeloisena aamuna.

Yhteiskunta ei kuitenkaan näkynyt olevan halukas tuomitsemaan häntä

rappiolla olevaksi. Hänellä oli varoja yllinkyllin, hänen tuttava- ja

toveripiirinsä pysyi ennallaan, vieläpä laajenikin, ja hän oli

kernaasti nähty vieras missä tahansa. Kuten Einar Malm oli ennustanut,

alkoi hän herättää mielenkiintoa naisissa; nämä hakivat mielellään hänen

seuraansa, ja hän alkoi joutua suhteisiin.

-- Etsijä minä olen, etsijä, joka en löydä, sanoi hän.

-- Ah, kunpa minä voisin sinulle jotakin olla, sanoi nainen.

-- Ryhditön, kurja raukka sinä olet, sanoi Einar Malm, vaikka olikin

juovuksissa ja silmät verestivät. -- Mutta sinä olet kuitenkin

rehellinen ja sinulla on sydän.

Gunnar Sten ei ottanut suuttuakseen. Sydän, herkästi värähtelevä sydän,

se kai hänellä oli. Ellei hänellä olisi niin paljon sydäntä, olisivat

asiat toisin. Hän saattoi olla iloinen ja ylimielinen, tehdä pilaa ja

laskea leikkiä, mutta kun hänen tielleen ilmestyi repaleissaan

juokseva, kalpeakasvoinen kerjäläispoika, joka anoen ojensi kätensä

häntä kohden, tunsi hän suurta sääliä eikä voinut rukoilevaa, laihaa

kättä sivuuttaa.

-- Anna sinä niille, sanottiin, -- eläviin kuviin ne sen kuitenkin

kulettavat.

-- Mitäpä se minuun kuuluu, vastasi hän. Ja vaikka veisivätkin, niin ei

kai se nautinto ole niille liikaa.

Hän tunsi jonkunlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta kerjäläisten kanssa

eikä voinut selittää mistä se johtui. Hän ei ollenkaan ihmettelisi, jos

hän jonakin päivänä katsoisi rukoillen silmiin ihmisiä ja ojentaisi

kätensä heitä kohden. "Olkaa armeliaita minua kohtaan." Silloin oli

kaikki niinkuin olla pitikin.

Joskus hänet valtasi voittamaton hellyydenpuuska, hän tunsi tarvetta

olla hyvä, ja saada osakseen hyvyyttä, hän tuli sairaaloisuuteen asti

herkäksi, ja hänen oli vaikea aiheettomissa asioissa hillitä

kyyneleitään. Se oli naurettavaa ja naisellista, hän puri hammasta ja

päätti, ettei se enää saanut toistua. Mutta se toistui, eikä hän voinut

muuta kuin nöyrästi alistua ja jälkeenpäin halveksia itseään ja koettaa

peittää kaikki.

Toisinaan taas hän tunsi itsensä suureksi ja väkeväksi ja kaiken

yläpuolella olevaksi. Hän oli kylmä ja tunteeton, antoi sarkastisia

vastauksia ja kohautti olkapäitään pienille asioille, ja tuttavat

katselivat häntä kummeksien ja kunnioittaen. Tällöin hän myös tunsi

itsessään voimaa ryhtyä tekemisiin todellisuuden kanssa. Mutta tätäkin

vaihetta kesti vain hetkinen, ja kun toiminnan hetki tuli, oli hän

vaipunut entiseen haaveksivaan saamattomuuteensa.

-- Teidän hermonne ovat aivan pilalla, totesi suuri lääkäri. -- Minä

määrään teille lepoa.

-- Lepoa, toisti Gunnar Sten kummastuneena. -- Minun koko elämänihän on

yhtä ainoata lepohetkeä.

-- Vai niin, hymähti suuri lääkäri. -- Tehkää sitten työtä, mitä työtä

tahansa, mutta älkää kulkeko ympäri ja kuvitelko olevanne surkein

kaikista luoduista. Saatteko unta?

-- Aina asianhaarain mukaan.

Suuri lääkäri kohautti olkapäitään ikävystyneen näköisenä.

-- Siis työtä vain, eikä järkeilyä, lopetti hän. -- Alkaaksenne on

olemassa hakkaamattomia halkoja yllin kyllin. Ja siinä hakatessanne

keksitte kyllä toimialan, joka sopii teille paremmin. Muuta reseptiä en

tällä kertaa voi antaa.

Gunnar Sten oli nöyrä mies ja hän teki mitä suuri lääkäri oli käskenyt.

Väliin hän viipyi päiväkaudet puuvajassa ja sai väriä kasvoilleen ja

työn tuottamaa raukeutta jäseniinsä.

Ajatuksistaan ja mielikuvistaan hän ei kuitenkaan päässyt minnekään.

Muutaman ajan kuluttua hän alkoi olla vakinainen vieras kapakoissa.