Gunnar Sten odotti Margit Malmia.
Hän oli pukeutunut tavallista huolellisemmin, syönyt oivallisesti,
käynyt parturissa, vaikka määräpäivä oli vasta huomenna, ja hänen
kasvonsa olivat raittiit eikä niissä näkynyt valvotun yön jälkiä.
Nurmikot alkoivat viheriöidä, silmut puhkesivat puihin, ilma oli
aurinkoinen ja kirkas, ja tuntui kuin kaikki olisi uhkunut elämää.
Nuorukainen tunsi itsensä kuolettavan tyyneksi ja asialliseksi, katseli
kadulle, kävi välillä järjestämässä jotakin, ja ainoa, mikä häntä
vaivasi oli odotuksen jännitys. Kohtausajan pitkittyessä oli hän kyllä
silloin tällöin tuntevinaan sydämessään kaukaista vihlaisua, jotakin,
joka osoitti, että hän kaikesta tyyneydestä huolimatta kärsi, mutta se
pakeni pian, ja kun se ajatusten mukana uudelleen palautui, tuntui se
pikemmin suloiselta kuin tuskalliselta.
Mistä hän oli saanut tämän suurenmoisen rauhan?
Hän ei osannut sitä itselleen selvittää, hän vain tunsi sen
lahjomattoman olemassaolon ja oivalsi, että se oli masentavaa,
kuolettavaa kulttuurityyneyttä puuskien välillä.
Eilen illalla oli taivas ollut korkea ja kirkas. Hänen oli ollut hyvä
olla, hän oli tahtonut hengittää raitista ilmaa ja samalla hengittää
itseensä rohkeutta. Häntä vastaan tulee tovereita.
-- Minne menet, Sten?
Mutta hän tahtoo olla yksin ja rauhassa. Viimeinkin on hän tuntevinaan,
että suunnitelmat hänen päässään itsetiedottomasti kypsyvät ja että
ellei hänellä ole ollut voimia, niin tulee niitä pian olemaan.
-- Tänne vain, vastaa hän siis. -- On hiukan asioita.
Kukaan ei seuraa häntä eikä kukaan pyydä häntä mukaan. Hän kulkee vain
eteenpäin ilman päämäärää ja miettii, sillä hänen on hyvä olla.
Asfaltinhaju tuo hänen mieleensä hempeitä ajatuksia, hän ohjaa kulkunsa
sinne, missä maa tuoksuu tuoreuttaan ja nurmi viheriöi. Elämä hymyilee
hänelle, ja hän taitaa itsekin hymyillä. Vastaantulevat naiset
katselevat häntä silmiin, Margit Malm on hänelle sanonut, ettei hän
suinkaan ole ruma.
Hänen sielussaan asuu suuri ja syvä rauha, hän tuntee kunnioitusta
isäänsä kohtaan, joka on karkoittanut hänet kotoa, hän tuntee, että
hänestä kaikesta huolimatta voi jotakin tulla, sillä hän rakastaa ja on
rakastettu. Mutta kun hän enemmän antaa vallan ajatuksilleen, kaikkoaa
tuo suuri rauha hetkeksi ja hänen tekisi mieli hypätä ilmaan ilosta.
-- Kuinka kaunis olet sentään, elämä, ja kuinka täynnä vaihtelua!
Kesäisessä puistossa liikkuu tuskin ainoatakaan ihmistä, silloin
tällöin joku rakastava pari, joku silinteripäinen, vanhahko herra
nauttimassa kauniista ilmasta kasvot tiedottomassa hymyssä, pari
rouvaa, jotka silloin tällöin keskenään vaihtavat jonkun sanan, mutta
hymyilevät, hekin tiedottomasti, sitä enemmän, tai sitten joku työmies,
joka laahustavin, hitain askelin kulkee puiston läpi kotiinsa
esikaupunkiin. Jossakin kaukana kolisee raitiotievaunu, satamasta
kuuluu vintturien rätinä ja vingunta, kehoitus- tai varoitushuutoja,
veturi viheltää pitkään ja kimeästi, mutta tämä kaikki ei häiritse, se
on hänen mielessään vain elämän suurta, taukoamatonta laulua, suureen
kokonaisuuteen sulautuvaa ja kaikkialla tajuttavaa, yhtähyvin erämaan
kohdussa kuin kuumeisessa suurkaupungissa.
Hän tuntee ylitsevuotavaista onnentunnetta.
-- Paljon olet sinä antanut minulle, Margit, kokonaisen elämän!
Ja tähän vilpittömään kiitollisuudenhuokaukseen liittyy hienon hieno
aavistus valoisasta tulevaisuudesta.
Samalla hän näkee edessään matkan päässä Margit Malmin. Hän ei voi
erehtyä hienosta nilkasta, joustavasta käynnistä ja keinuvasta
vartalosta. Se on Margit Malm eikä kukaan muu. Ja hänen rinnallaan
kävelee eräs kolossi, joka ei voi olla kukaan muu kuin Nurmelainen,
hän, jolla on niin hyvä supliikki.
Tämä näky kesken kaikkea vaikuttaa Gunnar Steniin omituisesti. Hän
aikoo kiiruhtaa luo, mutta ei tee sitä kuitenkaan, sitten hän aikoo
heille huutaa, mutta ääni ei kulje, on kuin kurkkuun olisi tullut joku
este...
Hän tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa takoa, kuinka hengitys kulkee
läähättäen ja kuinka jäsenet alkavat uupua.
-- Joutavia, lapsellista! sanoo hän itsekseen. Margit Malm ja
Nurmelainen -- naurettava yhdistelmä.
-- Ehkä he juuri puhuvat minusta, jatkaa hän sitten ajatuksiaan ja
päättää: -- Muuta he eivät voi tehdäkään.
Sekunnin pari seisoo hän paikallaan ja aikoo palata takaisin. Eihän hän
ole mikään vakooja. Huomenna kysyy kuin ohimennen Margit Malmilta.
Mutta jalat kieltäytyvät tottelemasta, ja häneen menee tajunta, että
tuossa hänen silmiensä edessä menee jotakin raunioiksi.
Taasen.
Hänen katseensa kovenee, hän tuntee kuinka silmät alkavat kipenöidä,
veri pakkautuu päähän, kädet puristautuvat nyrkkiin ja hänen huuliltaan
puristautuu kirouksia: Saatana... sentään!
Näin hän seisoo hetken, purkaen esiin voimatonta raivoa. Mutta sitten
on kuin laskettaisiin kylmää jäätä hänen rinnalleen, ja hänen suunsa
vetäytyy enemmän irvistykseen kuin hymyyn.
-- Vai niin, sanoo hän, vai tällaista tämä olikin.
Hän alkaa kylmästi seurata kulkijoita, tuntien, että se on alentavaa ja
inhottavaa, mutta muutakaan hän ei voi. Painaen väkivalloin alas tuskan
ja masentuneisuudentunteet seuraa hän perässä kasvot kuumeisina, ruumis
kylmän hien peittämänä. Ja kuta kauemmin hän seuraa, sitä kylmemmäksi
käy mieli ja sitä voimakkaammin hän tuntee hallitsevansa tilannetta.
-- Margit Malm ja Nurmelainen!
Tuontuostakin tekee hän päätöksen lähteä kiiruusti kotiinsa tai
jonnekin muualle. Tuo ei _voi_ olla mitään vaarallista. Jos kävelevät,
niin kävelkööt, kai ovat jossakin kaupungilla tavanneet. Nauraisivat,
jos näkisivät hänen tässä vaanivan. Mutta hän ei voi päätöstään
toteuttaa, vaan kulkee kiinteästi jäljessä pää täynnä toinen toistaan
kumoavia ajatuksia.
Ilta hämärtyy, kevään virkistävä tuntu suurenee ja pehmenee. Kulku
suuntautuu Malmien taloa kohti.
Gunnar Sten seuraa uskollisesti kuin varjo ja häpeää omaa
olemassaoloaan.
-- Nurmelainen ja Margit Malm! Jumal'auta sentään. Mutta tämä kai nyt
on sitä mustasukkaisuutta.
Hän on tuntevinaan, kuinka tyttö painautuu häntä vastaan, suutelee
hänen huuliaan ja häneen menee villi halu ajaa Nurmelainen tiehensä ja
lyödä, lyödä Margit Malmia. Ajatus kuoleutuu kuitenkin, ja hän tuntee
taas väsyttävää, voittamatonta rauhallisuutta ja kylmää havaintokykyä.
Pysähdys Malmin portilla, Gunnar Sten niin pitkän matkan päässä, ettei
häntä voi huomata.
Tämäkö nyt on kaiken loppukohta ja huippukohta.
-- Mitä he keskustelevat noin kauan? Mikseivät he jo voi erota?
Nurmelainen pitää tytön kättä omassaan ja puhuu kauan, kauan. Gunnar
Sten voi kuulla hänen äänensä, vaikk'ei erota sanoja. Tyttö vastaa
hiljaisesti ja kartellen, nuorukainen on erottavinaan oman nimensä ja
Nurmelainen lyhyen naurahduksen, ja hänen sydämensä sykkii
levottomasti.
-- Auta, Herra Jumala!...
Tämä oli viimeinen vihlaisu. Nurmelainen kumartuu tytön puoleen ja
suutelee häntä ja tyttö vetäytyy salamannopeasti erilleen ja katoaa
oven taakse. Gunnar Sten menettää hetkeksi tajuntansa ja näkönsä ja
horjahtaa seinää vasten vieden kätensä vaistomaisesti kurkulleen
ikäänkuin peläten tukehtuvansa. Jäsenet kangistuvat, ja esille
tunkeutuu pidätetty nyyhkytys. Mutta seuraavana hetkenä hän kiroaa ja
pakottautuu jaloilleen. Hän tuntee taas tuota taannoista, pistävän
kylmää rauhaa.
-- Vai tällaista... hm...
-- Lutka! kivahtaa hän sitten hampaittensa raosta. Hän tuntee
tuomitsevansa aiheetta, mutta se helpottaa, ja kasvojen kuultaessa
kalpeina kävelee hän rauhallisesti Nurmelaista vastaan.
-- Terve!
-- Ka, terve, vastaa Nurmelainen ja hätkähtää. -- Minne sinä nyt?
Gunnar Sten tuntee, kuinka toinen yrittää tarkata hänen kasvojaan
pimeässä.
-- Kuljeskelen muuten vain, vastaa hän yhtäkaikkisesti. -- Entä itse?
-- Ethän tule mustasukkaiseksi? kysyy Nurmelainen naurahtaen
väkinäisesti.
-- En usko, että minulla voisi olla mitään mustasukkaisuudentunteita
sinuun nähden.
-- Onnellinen sinä, huoahtaa Nurmelainen välittömästi ja Gunnar Sten on
huomaavinaan hänen äänessään erikoisen soinnin, -- sinä, joka voit olla
kuten tahdot ja jota rakastetaan. Köyhä piru on onnellinen, kun joku
sanoo hänelle ystävällisen sanan ja halveksimatta puhuu hänen kanssaan
hetken tai pari.
-- Et vastannut kysymykseeni.
-- Tuo kuulostaa steniläiseltä. -- Olen ollut kävelyllä Margit Malmin
kanssa. Sanon vielä, että olet onnellinen. Hän rakastaa sinua, ja me
saamme katsella häntä ylös. En koskaan unohda tätä iltaa.
Nurmelaisen puhe ei vaikuta Gunnar Steniin suuntaan eikä toiseen.
Häneen on mennyt joku vissi tunne ja tietoisuus, joille hän ei voi
keksiä nimeä, ja hän lähtee sanattomana seuraamaan Nurmelaista.
-- Tule sisään, sanoo hän kapakan ovella.
Eikä Nurmelainen vastusta, vaan seuraa tahdottomasti kuin lammas
teurastuspaikalle. Gunnar Sten ei urki mitään, hän istuu sanattomana ja
tuijottaa vuoroin eteensä, vuoroin Nurmelaiseen.
-- Juo, sanoo hän. -- Suotakoon sinulle tänä iltana sekin nautinto.
Nurmelainen ei vastaa mitään, sillä hän huomaa, että toisen
tarkoituksena on juottaa hänet tukkihumalaan.
-- Mikä sinä luulet olevasi? kysyy Gunnar Sten ja hämmästyksekseen
huomaa hän Nurmelaisen samenevissa silmissä vesiä, kun tämä
kangerrellen vastaa:
-- Ei mitään muuta... kuin ihmislapsi... ja sellainen vain, kuten jo
tiedät, köyhä raukka, niinkuin Einar Malmkin sanoi...
Vastoin tahtoaan tuntee Gunnar Sten itsensä liikutetuksi ja tuntia
myöhemmin hän jättää Nurmelaisen lojumaan kapakan sohvalle,
työnnettyään hänen taskuunsa seteleitä.
Hänen mielensä on kuulas ja kirkas, hän tuntee olevansa oikea Sten ja
hän viheltelee itsekseen samoillessaan asuntoaan kohti.
Äkkiä hänen mieleensä muistuvat setelit, jotka hän oli työntänyt
Nurmelaisen taskuun, ja hänet valtaa pirullinen päähänpisto: hän menee
ilmoittamaan poliisille kadottaneensa suuremman rahasumman ja
Nurmelainen vangitaan.
-- Siinä olisi palkka siitä suudelmasta.
Inhoten hän kuitenkin hylkää ajatuksen jo sen syntyessä ja jatkaa
matkaansa mieli merkillisellä tavalla keveänä.
Tästä kaikesta on nyt kulunut jonkun verran toistakymmentä tuntia, ja
Gunnar Sten odottaa, että ovikello kumahtaisi. Kuten sanottu, oli hän
jo ehtinyt koko paljon tänä aamuna ja ainoa, mikä häntä vaivasi, oli
odotuksen jännitys, johon silloin tällöin sekaantui kaukainen vihlaisu.
-- Näin tulee Margit Malm sisään, minä annan palvelijan mennä vastaan,
näin hän tulee... näin sanoo... Minä sanon... Hän tietysti nauraa
minulle vasten kasvoja ja lähtee tiehensä...
Vihlaisu sydämen kohdalla uudistui, muttei häirinnyt hänen mielialaansa
sen enempää.
-- Näin... hän lähtee tiehensä... minkäpäs sille. Hän on vain säälinyt
minua ja kuitenkin minä...
Ajatukset ottivat nyt ylivallan, menivät ja tulivat kuinka tahtoivat,
loihtivat eteen kuvia, toiset toistaan kauniimpia. Hän ei voinut sille
mitään, että hän alkoi tuntea tuskaa, mutta hän palautti mieleensä
kuvan Elsa Almista ja puri yhteen hampaansa. Viimein hän sai taas
tyyneytensä ja rauhansa palautetuksi.
Mutta kun ovikello kerran kumahti, tunsi hän sydämensä hypähtävän. Läpi
hänen ruumiinsa kävi väre, ja hän istahti voimattomana tuolille.
-- Tulkoon, mitä tulee, päätti hän, uhmaten kaikkea, -- minä en voi, en
todellakaan voi...
Eikä hän mennyt tyttöä vastaan.
-- Gunnar!
Nuorukaisen kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja sensijaan, että olisi
vastannut tervehdykseen, katseli hän tyttöä suurin, tuijottavin silmin.
-- Oletko sairas? Sano jotakin, Gunnar!
Se suuri kylmyys, jota hän oli kokoamalla koonnut, alkoi arveluttavasti
pettää. Hän tunsi, että tarvittiin vain kolmas samansuuntainen kysymys
ja kaikki sulaisi.
Mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Tyttö loi tyytymättömän katseen ensin
häneen, sitten ympäri huonetta ja pyörähti vallattomasti kantapäällään.
-- En todellakaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, sanoi hän.
-- Istu, ole hyvä!
Hän oli saavuttanut takaisin sen, minkä oli menettänyt, muisti
kohtauksen Malmin portilla, ja samalla kuin hänen sisässään alkoi
kiehua, sai hän itsensä pakotetuksi puhumaan tyynesti ja kylmästi.
-- Sano minulle, Margit, kysyi hän askaroiden paperiveitsen kanssa,
eikö tämä ala jo sinuakin kyllästyttää?
Tytön kauniit silmät saivat säikähtyneen ilmeen ja väri hänen
kasvoillaan muuttui.
-- Mitä sinä tarkoitat? huudahti hän.
-- Sano minulle, eikö joku toinen ehkä tarvitse paremmin rakkauttasi ja
huolenpitoasi kuin minä, jatkoi Gunnar Sten äskeiseen tapaansa.
Nyt Margit Malm tajusi kaikki. Hänen kauniille kasvoilleen tulee
tuskastunut ilme ja silmiin nousevat kyyneleet, vaikka hän kaikin
voimin taistelee niitä vastaan.
-- Luulen, ettei meidän kesken tarvita salaviittauksia, Gunnar, sanoi
hän hiljaa. -- Puheesi tarkoittaa Nurmelaista. Eikö totta?
-- Totta, vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. -- Suuteleminen
esimerkiksi on itsessään varsin pieni ja viaton toimitus, mutt'en pidä
niiden jakamista kaduilla soveliaana. Nurmelainen on kyllä sellaiseen
harjaantunut, mutta ymmärtääkseni sekä sinun että minun tavat sotivat
sitä vastaan. Eikö sekin ole totta?
Tyttö puraisi huultaan ja hänen silmissään näkyi välähdys.
-- Sinä olet aivan oikeassa, vastasi hän pakotetun terävästi.
-- Me voimme siis jättää tämän asian päiväjärjestyksestä, jatkoi
nuorukainen. -- Ilmoitan väistyväni.
-- Kenen tieltä?
-- Nurmelaisen.
-- Gunnar!
-- Niin.
-- Gunnar, sinä petät itseäsi, virkkoi tyttö hiljaa, tarttuen hänen
käteensä, jota ei nuorukainen yrittänytkään vetää pois. -- Tietämäsi,
joko kuulemasi tai näkemäsi, on kyllä totta, mutta sinä et ole mitään
menettänyt. _Minä_ en ole häntä suudellut.
-- Minun mielenkiintoni herää. Jatka.
-- Nyt sinä olet ilkeä, Gunnar. Hän tuli minua vastaan eilen, ja minä
lähdin hänen kanssaan. Oliko siinä mitään pahaa?
-- Ei kai.
-- Ei minunkaan tietääkseni. Sinä tiedät kyllä Nurmelaisen. Eihän sillä
raukalla ole tietoa kodista, liekö paljon vanhemmistakaan, elää vain
päivästä toiseen, lukee -- sen minkä lukee -- ja elää. Eikö niin ole?
-- On.
-- Häntä suvaitaan, mutta ei mitään muuta, ja siksi hän on tullut
sellaiseksi kuin on.
-- Sinä näyt olevan suuri ihmistuntija.
-- Hän sanoi, että varmaan hänen luottonsa kasvaisi, kun minä
suvaitsisin kulkea hänen kanssaan kadun välin tai pari. Minulla ei
ollut muutakana tekemistä, minä suostuin, eikä minun syytäni ole, että
se venyi pari, kolme tuntia. Sinä voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en
voinut olla tiedustelematta hänen olosuhteitaan -- niin, Gunnar, ne
eivät todellakaan ole kehuttavat. Sen kyllä tiedät. Hän avasi
minulle sydämensä ja minut valtasi suuri sääli, että hänkin tunsi
kiitollisuutta sen johdosta, että joku häntä kuunteli. Oletko koskaan
kuullut hänen puhuvan yhtään vakavaa sanaa? Viime aikoina tuskin
koskaan. Mutta eilen hän oli ihminen, viimeiseen asti säälittävä
ihminen. Hän puhui ja puhui, minä kuuntelin. Ja kun päädyttiin
ovellemme, lausui hän alati olevansa kiitollinen siitä illasta. Hän
pyysi saada suudella kättäni ja sanoi, että sinä, jos sen tietäisit, --
et sitä pitäisi pahana. Oliko tuo mikään pyyntö? Koirakin nuoleskelee
kättä, joka sitä lyö. Hän ei koskaan enää luvannut tulla tielleni, tämä
riitti hänelle yllinkyllin. Itse ojensin hänelle huuleni. Uskoin, että
se merkitsi hänelle jotakin, -- minulle se merkitsi almua eikä mitään
muuta. Tai oikeastaan sinulle, sillä sinunhan on kaikki...
Tyttö pysähtyi hetkeksi. Sitten hän jatkoi:
-- Aioin tänään tulla sen kertomaan sinulle, mutta kirjelippusi ehti
aikaisemmin. Raukka on saanut almunsa ja on iloinen, raukka saa mennä.
Sitä sinä häneltä et kadehdi, ja toiselta puolen ei minunkaan kunniani
riipu yhdestä suudelmasta. Sen voin antaa kerjäläispojalle kadulla,
enkä tule rahtuakaan sen huonommaksi. Minä voin katsoa sinua suoraan
silmiin senjälkeen, sillä mitään, mikä sinulle kuuluu, ei ole
varastettu. Sinähän ymmärrät tämän, Gunnar?
-- Ymmärrän vain, etten halua olla Nurmelaisen kanssa samoilla...
Minulla on hänestä kyllä ollut kärsimystä muutenkin.
-- Älä tuomitse väärin! Ota huomioon olevat olosuhteet, pyysi tyttö
nöyrästi.
Gunnar Sten ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä, nousi ja
tuijotti synkästi eteensä. Hänen rintansa kohosi ja laski, ja
poskilihakset jännittyivät. Voi nähdä, että hän kävi kovaa sisäistä
taistelua.
-- Minä ehkä vaadin liian paljon, sanoi hän viimein hiljaisesti. --
Mutta minä en voi, en voi..
-- Et voi! -- Tyttö tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen. -- Katso, Gunnar, minähän rakastan ainoastaan ja yksinomaan
sinua, olen sitä jo tehnyt ennenkuin sinulla on siitä ollut edes
aavistustakaan, kaikkihan on sinun. Ota, mutta älä kiusaa! Sano,
Gunnar, etkö pidä minusta?
-- Ehkä liiankin paljon, vastasi nuorukainen pitkän kotvan kuluttua. --
Ymmärrän kyllä selityksesi ja uskonkin sen, mutta...
-- Mutta mitä? keskeytti tyttö kiihkeästi.
-- Mutta jokin minussa panee auttamattomasti vastaan, huudahti poika
äkkiä rajusti ja vetäytyi kauemmaksi tytöstä. -- Minä en voi sulattaa
kaikkea, en jaksa ymmärtää. Mene pois...
Tyttö ratkesi katkeraan itkuun.
-- Gunnar raukkani ja rakkaani, nyyhkytti hän. -- Näinkö sinä hylkäät
kaiken sen, minkä sinulle annan?
Nuorukainen seisoi kuin turtuneena, hänen huulensa vavahtelivat ja
sormet puristivat suonenvedontapaisesti pöydän kantta.
-- Anna anteeksi, Margit, mutta muutakaan en voi. Kaunis kuva on
auttamattomasti sortunut, mutta ehkä aika...
-- Aika! Mitä sinä puhut ajasta... Sinä tulet vielä tätä katkerasti
katumaan. Usko minua, Gunnar. Sinä tulet vielä kerran minun luokseni ja
minä otan sinut vastaan milloin tahansa ja missä tahansa.
Jossakin Gunnar Stenin sydämen sisimmässä sopukassa lauloi vielä
rakkaus surunvoittoista lauluaan. Mutta jossakin suhteessa oli mitta
täyttynyt. Hän tuumi, että tekisi parhaimmin ja onnellisimmin, kun
sulkisi tytön syliinsä ja suutelisi pois kyyneleet; hän oli jo
toteuttamaisillaan aikeensa, mutta samalla astui eilisiltainen kuva
taas ilmielävänä hänen eteensä ja hänen jäsenensä kangistuivat.
-- Margit, Margit, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti sisäisen tuskan
tummentaessa hänen kasvonsa. -- Sinä olit minulle niin paljon...
-- Ja olisin tahtonut olla vielä enemmän, Gunnar. Suutele minua vielä
kerran. Katso, näin paljon minä nöyrryn sinun takiasi.
Gunnar Stenin silmissä himmeni, hän tunsi vain lämpöiset huulet
huulillaan, sitten lämmin ruumis hänestä loittoni, ovi aukeni ja
sulkeutui ja hän löysi itsensä yksin tuijottamasta aurinkoiselle
kadulle.
Iltamyöhällä tuli Einar Malm kalpeana kasvoiltaan ja kädet
suonenvedontapaisesti nyrkissä.
-- Kuule, Gunnar, sanoi hän pitemmittä esipuheitta, sinä olet
menetellyt helvetin väärin.
-- Oletko sinä kuullut jutun? kysyi Gunnar Sten kartellen.
-- Olen. Molemmilta tahoilta. Ja tiedätkö, mitä sinulle annan?
Einar Malm oli kiihtynyt. Ennenkuin Gunnar Sten aavistikaan, mistä oli
kysymys, kuuli hän kovan läjähdyksen ja tunsi poskensa kirvelevän.
Mutta nyt tapahtui, mitä Einar Malm kaikkein vähimmin oli odottanut.
Siivo ja hieno Gunnar Sten hypähti kuin ammuttu ylös, ja ennenkuin
toinen aavistikaan, sai hän sellaisen korvapuustin, että menetti
tasapainonsa ja horjahti lattialle.
Silmänräpäyksen katselivat nuorukaiset toisiaan kasvot kalpeina ja
silmät säkenöiden, silmänräpäyksen ajan näytti epätietoiselta,
millaiseksi tilanne tulisi muodostumaan, mutta viimein ojensi Einar
Malm kätensä.
-- Me olemme molemmat väärässä, sanoi hän. -- Jos eroamme, erotkaamme
ystävinä.
Gunnar Stenin oli vaikea pidättää liikutustaan.
-- Älkäämme erotko, vastasi hän. -- Mutta en voinut tehdä muutakaan.
-- Sisareni rakasti sinua jo vuosia sitten, jatkoi Einar Malm, -- ja
tekee sitä vieläkin. Mutta myönnän minäkin, että eilisiltainen tilanne
on vaikeasti ymmärrettävä. No, mitäpä siitä. Itsekukin vastatkoon
viuluistaan.