Gunnar Sten kulki kuin unessa. Hän näki kaikki, mitä hänen ympärillään
tapahtui, kuuli, mitä puhuttiin, mutta kaikki oli hänelle kaukaista ja
usvan takaista.
-- Minun täytyy johonkin ryhtyä, mutta mihin?
Hän koetti ajatella asiaa, syventyä siihen, mutta se jäi sikseen. Hän
eli vain hetkestä hetkeen ja ne hetket, jotka erottivat hänet ja Margit
Mainiin, olivat välttämätön paha, jotka jollakin tavoin täytyi saada
kulumaan.
Joskus hän itsekin joutui epätoivon saamattomuudestaan ja tarttui muun
tekemisen puutteessa kurssikirjoihin, mutta työnpuuskaa kesti vain
hetkinen tai pari ja sitten alkoi taas mielikuvista rikas uneksiminen
ja joutilaisuus.
Aurinko sulatteli hankia kaupungin ulkopuolelta, kadut olivat jo aikoja
sitten olleet paljaat, kiviseinistäkin uhosi kostea, keväinen lämpö, ja
linnut ilmestyivät puihin.
-- Näin minä rakastan sinua, Margit Malm, ajatteli hän, -- yöt ja
päivät sinua ajattelen eikä toimistani tule mitään, ei yhtään mitään,
sillä sinä viet kaiket ajatukseni.
Kuten sanottu oli Margit Malmilla ruskeat, säihkyvät silmät, hänen
poskiinsa ilmestyivät värähtelevät kuopat, hänen hampaansa loistivat
helmenvalkoisina kun hän nauroi ja hänen koko olentonsa sytytti.
-- Ja sinä sanot rakastavasi minua, sanoi nuorukainen, rakastavasi
sellaisena kuin olen?
-- Ihan.
-- Vaikka kuljen joutilaana ja ilman päämäärää?
-- Kai sinulla on varaa niin tehdä. Ja ellei ole, on paras, että etsit
itsellesi jonkun kiinnekohdan.
Hän ei sanonut "työn" -- Jumalan kiitos.
Gunnar Sten alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen
asuunsa, kävi säännöllisesti kylvyssä ja hoiti ulkonaista minäänsä. Hän
teki sen vaistomaisesti, mutta hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä.
Vähitellen alkoi hän etsiä tyydytystä kirjallisuudestakin, hänen
mielikuvituksensa yltyi yhä vilkkaampaan toimintaan, ja hän alkoi
rakennella tuulentupia.
Eräänä korkean kirkkaana kevätaamuna hän meni kirkkoon. Sinnekin hän
ohjasi askeleensa enemmän vaistosta kuin tahdosta. Hän tarvitsi
korkeaa, rauhallista mieltä, hän tahtoi selventää ja järjestää
ajatuksiaan ja hän luuli sen löytävänsä Herran pyhätöstä.
Ja kirkossa hän näki Elsa Almin. Tyttö loi häneen pitkän, kysyvän
katseen ja odottamatta nuorukaisen tervehdystä nyökäytti päätään, mutta
Gunnar Stenin valtasi suuri levottomuus ja hänen sydämensä löi
haljetaksensa.
Saarnasta hän ei tajunnut montakaan sanaa -- pappi lukikin sitä kuin
ulkoläksyä -- mutta musiikki ja veisuu viihdyttivät häntä ja saattoivat
hänet vienoon, surumieliseen ja puhtaaseen vireeseen.
-- Tänne minä tulen usein, päätti hän itsekseen hartaan, juhlallisen
tunteen valtaamana.
Sinä iltana ei Gunnar Sten suudellut Margit Malmia, hän kulki
edestakaisin ja mietti.
-- Sinä laulat kauniisti, Margit, sanoi hän. Laula minulle Synnöven
laulu.
Ja tyttö lauloi:
"Niin hyvä, tiedänpä ken se vain
on tehnyt kirkkohon pöydän pyhän,
ken käski kulkea parittain,
ovelta kuorihin yhä..."
Nuorukaisen silmiin nousivat kyyneleet, hänet valtasi syvä liikutus,
eikä hän lopuksi voinut hillitä itseään, vaan ratkesi itkuun ja painoi
päänsä tytön syliin.
-- Gunnar raukka, sanoi tyttö hiljaa laskien kätensä hänen päälaelleen.
Tämä tyynnytti nuorukaista hiukan.
-- Minä tahtoisin olla niin hyvä, sanoi hän, mutta minä en voi, en
todellakaan voi...
-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?
-- Tiedäthän sinä?
-- Mutta, rakas poika-parka, naurahti tyttö surumielisesti, -- emmehän
sitä enää saa tekemättömäksi. Ja olenhan minä sinun kanssasi.
-- Minä olen menettänyt niin paljon, niin paljon.
Tyttö nosti nuorukaisen pään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sanoi hän rauhallisesti, ja minä
rakastan sinua niin paljon, että heti menen Elsan puheille. Kun edes
näennäinen sovinto välillänne saadaan aikaan, niin ehkä kaikki muu
sitten vähitellen seuraa itsestään.
Gunnar Sten hypähti seisomaan ja hänet valtasi äkillinen kiitollisuuden
ja voiman tunne. Nyt muuttuisi kaikki, kädenkäänteessä. Mutta samalla
kuin hän loi katseensa tytön kuvankauniisiin kasvoihin, katosi koko
mielikuva. Toinen oli kylmästi, peruuttamattomasti viskannut hänet
syrjään, kelpaamattomana mihinkään, -- ja tässä tulee sitten
korkeasyntyinen, kaunis, ihannoitu Margit Malm, luottaa häneen niin,
että rakastaakin häntä, antaa kaiken, minkä hänenkaltaiselleen ihminen
suinkin voi antaa ja menee niin pitkälle jalomielisyydessään, että
tarjoutuu välittämään... Ei, se ei voi olla mahdollista. Ja seuraavassa
tuokiossa kiitollisuuden ja voiman tunne vaihtuvat taas lempeäksi,
saamattomaksi rakkaudeksi.
-- Sinä erehdyt, Margit, vastaa hän hiljaa. En välitä muusta kuin
sinusta. Mutta ehkäpä jo olet minuun väsynyt?
-- Väsynyt!
Tyttö naurahti torjuvasti itsekseen, muttei vastannut sen enempää.
Erojaissuudelmassa nuorukainen oli huomaavinaan välittömyydenpuutetta,
ja hän katseli kauan sivu puolenyön ikkunoihin kaduilta heijastuvaa
valoa ja kuunteli ohikiitäväin ajoneuvojen kolinaa.
Elsa Almin ajatteleminen ei tuottanut hänelle tuskaa, -- ellei hän itse
ottanut ohjatakseen ajatuksiaan määrättyyn suuntaan. Margit Malm
sensijaan -- sykkivää iloa ja hehkuvaa omistamisenhalua.