V.

Seuraavat päivät Gunnar Sten etupäässä kuljeskeli pitkin kaupunkia. Hän

viipyi kauan paikoissa, missä joskus oli ollut Elsa Almin kanssa tai

mihin hänestä liittyi joku muisto, pieninkin. Välistä hän oli menehtyä

tuskaansa, joskus hän vaipui kaukaisiin, haaveellisiin ajatuksiin,

toisinaan hänessä heräsi villi, sykähdyttävä toivo. Hänen taipumuksensa

yhdistää Elsa Alm kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan kävi suorastaan

sairaalloiseksi, mutta ajatuksiaan ei hän ankarimmillakaan

ponnistuksilla saanut hallituksi. Joskus hän oli ajatuksissaan ja

mielikuvissaan löytävinään tuskallista, tajuamatonta nautintoa.

Samassa häntä vaivasi häpeäntunne ja paha omatunto. Se tapaus, joka oli

katkaissut hiuksenhienon ja tuskin huomattavan siteen Elsa Almin ja

hänen väliltä, aukeni suunnattomaksi, ylitsepääsemättömäksi kuiluksi.

Hän katui sydämestään tapausta, mutta huomasi kauhukseen, ettei katumus

johtunut teon rikollisuudesta, vaan yksinomaan siitä, että hän oli

menettänyt hänet, jota tiedottomasti oli rakastanut.

Välistä häneen meni raivoisa kostonhimontunne ja hän ajatteli keinoa,

jolla parhaiten voisi tuottaa Elsa Almille surua. Tämmöisen puuskan

vallassa hän kerran tapasi tytön ja tunsi suurta nautintoa voidessaan

välinpitämättömän näköisenä kääntää tälle selkänsä, vaikka selvästi

huomasi hänen odottavan tervehdystä. Sitä nautinnontunnetta ei

kuitenkaan kestänyt kauan, ja tuntia myöhemmin hänet oli vallannut

katkera katumus. Hän toivoi, että kohtaisi tytön vielä kerran, mutta

niin ei tapahtunut.

Toverit eivät millään tavalla muistuttaneet hänelle Elsa Almista

eivätkä muustakaan ja suhtautuivat häneen melkein kunnioittavasti.

Tästä oli seurauksena, että hän hetkittäin tunsi viileää rauhaa, ja

tällöin hän teki kokeita voidakseen suhtautua Elsa Almiinkin kylmästi

ja ylimielisesti, Silloin hän meni Margit Malmin luo ja haasteli hänen

kanssaan kauan ja toverillisesti ja tunsi jollakin erinomaisella

tavalla virkistyneensä. Mutta että kukaan voisi korvata Elsa Almia sitä

hän ei voinut uskoa.

Mihin hän ryhtyisi?

Hän huomasi kuljeksivansa joutilaana, hänen täytyi käydä käsiksi

johonkin työhön. Nyt ei hänestä kuitenkaan ollut mihinkään, sen hän

järkevästi ajatellen huomasi. Tapaukset olivat liian läheisiä ja

ylivoimaisia.

Vihdoin hän oivalsi tarvitsevansa kodin. Siitä piti tulla lämmin ja

viihtyisä, kaunis ja rauhallinen.

Ja Gunnar Sten ryhtyi heti perustamishankkeisiin. Hän vuokrasi

sopivan huoneiston, keskusteli taiteilijoiden, arkkitehtien ja

huonekalukauppiaiden kanssa, ja nämä puhuivat hänelle kauneudesta,

harmoniasta, värisoinnuista ja hinnoista. Hinnat. Mitä merkitsivät

hinnat? Hänhän tarvitsi tyyssijan, jonne voisi paeta, tyyssijan, jonne

maailman melu ei ulottuisi ja jossa hän saisi olla rahassa. Siellä hän

kävisi käräjiä oman itsensä kanssa, siellä hän unohtaisi ja syntyisi

uudestaan ja sieltäkäsin hän aloittaisi työnsä.

Hänen kotinsa syntyi surun merkeissä ja siitä tuli hillitty ja tumma,

tumma aina ovikelloa myöten, joka painettaessa antoi vain yhden kumean

helähdyksen. Siitä tuli hillitty aina eteisen lattiamattoja myöten,

joihin tulijan ensi askelten äänet tukehtuivat. Työhuoneen

nahkapäällykset tuntuivat huokailevan, kun niille istuutui, ja

raskaitten uutimien takaa saattoivat valonsäteet antaa vain aavistusta

itsestään.

Gunnar Sten tunsi todellakin jonkunlaista raukeata viihtymystä, kun oli

saanut kotinsa valmiiksi.

-- Sinä saisit olla näkemässä tätä, Elsa, ajatteli hän, mutta samalla

hän sydämessään tunsi pakotusta.

Hän istuutui työpöytänsä ääreen, otti kirjan ja alkoi lukea, mutta

ainoastaan silmät seurasivat rivejä, ajatukset kulkivat omia teitään.

Tuntui, kuin painettu sana olisi niitä vain kiihoittanut. Gunnar Sten

tuskastui, laski kirjan kädestään ja lähti ulos, sinne, missä oli

ihmisvilinää ja iloa.

-- Minusta tämä kaikki on erinomaisen kaunista, sanoi Margit Malm

kulkiessaan huoneesta toiseen ja sitten kolmanteen, -- ja synkkää

tunnelmaa tänne on saatu yllinkyllin, mutta siitä huolimatta täältä

puuttuu jotakin, nimittäin henki.

-- Se tulee kyllä omistajan mukana, virkahti hänen veljensä

ikävystyneen näköisenä ja sytytti savukkeen.

-- Niin, sinun olisi todellakin pitänyt hankkia joku tanssijatar

seinällesi, jatkoi Nurmelainen. Kyllä täällä surun ja murheen alhossa

sentään on yhtä ja toista, joka valaisee taistelevan ihmislapsen

kivistä polkua.

Gunnar Sten naputteli ikkunalautaa ja katseli ilmeettömin silmin

alastomia puiden oksia, joita tuuli huojutteli.

-- Kun kevät tulee, niin linnut ilmestyvät puihin, sanoi hän enemmän

itselleen kuin toisille.

-- Oikein ajateltu, vastasi Nurmelainen. Varpuset ja sen sellaiset. Ja

pitävät niin saakelinmoista meteliä, että lujahermoisinkin ihminen

tympeytyy koko otuksiin. Mitä lintuihin ylimalkaan ja varpusiin

erikoisesti tulee...

-- Anna olla jo, keskeytti Gunnar Sten melkein jyrkästi.

Nurmelainen päästi lyhyen vihellyksen ja meni toiseen huoneeseen

tarkastaakseen tauluja, mutta Margit loi Gunnar Steniin pitkän, kysyvän

katseen. Ja äkkiä hän huomasi, että nuorukainen kuukauden kuluessa oli

huomattavasti kalvennut, että hänen suupielensä lakkaamatta

nytkähtelivät ja että silmien alustat olivat käyneet valjun

sinertäviksi.

-- Herra Jumala, huudahti hän tahtomattaan, -- kuinka paljon sinä

mahtanet kärsiä, Gunnar!

-- Naurettavaa, sähähti Einar Malm, nousten paikaltaan, mennäkseen

Nurmelaisen luo. Naurettavaa ja akkamaista! Saa palttua joltakin Elsa

Almilta, josta minä en maksaisi viittä penniä, -- sitten kääritään suru

silkkiin ja samettiin ja aletaan sitä _hoitaa_, että se kasvaisi. Peli

on menetetty ja sillä hyvä. Sinun on vain pidettävä huoli siitä, että

Elsa Alm joskus saa katua. Terve vaan!

Odottamatta Gunnar Stenin vastausta siirtyi Einar Malm toiseen

huoneeseen. Eikä nuorukainen vastaamisen halua tuntenutkaan; hän

käsitti, etteivät toiset kuitenkaan voineet ymmärtää hänen tilaansa, ja

Einar Malmin järeät sanat menivät ohi korvain.

-- Te olette molemmat hienoja miehiä ja rikkaita miehiä, selitti

Nurmelainen toisessa huoneessa Einar Malmille. -- Mutta myönnä pois,

poika, että Stenit sittenkin ovat vähän niinkuin arempaa, hauraampaa ja

hienompaa ainesta.

-- Olkoot. Mutt'ei minun kunniantuntoni roiku yhden ainoan nuppineulan

varassa.

-- Siinä se ero onkin. Jos sinunkin isoisäsi isä olisi ollut

kauppaneuvos tai joku muu sellainen, niin olisit ellet tyhjänpäiväinen,

ajatukseton utukuva, jotenkin samaa tyyliä kuin hän, joka tuolla

toisessa odottelee varpusten tappelua...

Mutta Gunnar Sten nojasi ikkunapieleen ja katseli lämpimin katsein

Margit Malmia, ja hänestä tuntui, kuin suuri lämpö olisi tulvannut

hänen ruumiiseensa.

-- Sinä olet niin hyvä, Margit, sanoi hän, niin viimeiseen asti hyvä.

-- Ainakin huomaat, ettet ole yksin ja että sinusta edes joku

välittää...

Nuorukaisen sydän sykähti ja hän astui askeleen lähemmäksi tarttuen

tytön käteen. Hänessä heräsi jonkunlainen itsetiedoton toivo ja

vaistomaisesti vei hän käden huulilleen. Mutta painaessaan siihen

suudelmansa, tunsi hän vain ihon vienon tuoksun, näki hienonhienoja

ihokarvoja ja silmälle tuskin huomattavia ihohuokosia ja samalla hän

huomasi tekevänsä suurta petosta, sillä suudelmassa hän ei antanut

mitään. Se oli vain tahdoton, koneellinen temppu, jonka piti merkitä

jotakin, mutta joka itse asiassa ei merkinnyt mitään. Ajatukset olivat

koko ajan muualla.

Tätä ei tyttö huomannut. Hän painoi kumartuvan nuorukaisen pään

rintaansa vasten ja piti sitä siinä kauan ja kiinteästi. Ja vihdoin hän

suuteli nuorukaisen sameita silmiä.

Sellaista ei Gunnar Sten koskaan ennen ollut kokenut. Hänet valtasi

rajaton nautinnon ja onnen tunne, hänessä heräsi vaistoja, joista

hänellä ei ollut ollut aavistustakaan ja hän pusersi tytön syliinsä ja

painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

-- Ja muutenkin, mitä naisväkeen tulee, kuului Nurmelaisen ääni

viereisestä huoneesta, jossa hän selitteli Einar Malmille Simsonia ja

Delilaa kuvaavaa taulua, -- täytyy heistä sanoa, että kyllä he ovat

kirjansa lukeneet... He ovat tuskin onnellisesti saaneet suoritetuksi

kapalonsa, niin eivätkö jo alakin miettiä, miten parhaiten saisivat

miesparan pään pyörälle.

Einar Malm kuului naurahtavan.

Mutta Gunnar Sten ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän piti yhä tyttöä

puristettuna itseään vasten, hän aikoi jotakin sanoa, mutta ääni

kieltäytyi tekemästä tehtäväänsä.

Millainen olet sinä, ihmeellinen maailma, kuinka kaunis ja kuinka ruma,

kuinka iloinen ja kuinka täynnä murhetta! Tässä hän nyt katseli silmiä,

jotka avautuivat ja sulkeutuivat, silmiä, jotka olivat täynnä raukeutta

ja loistoa ja joista kokonainen elämä katseli häntä. Ja niistä silmistä

pusertautuivat esiin kirkkaat kyynelhelmet.

-- Päästä, päästä minut, Gunnar! pyysi tyttö hiljaa.

-- Miks'et sanonut tätä aikaisemmin? kuiskasi Gunnar Sten kiihkeästi,

tuntien, kuinka hengityksensä kulki puuskittain ja kuumana.

Tytön suupieliin ilmestyi heikko hymynväre, hän suuteli vielä kerran

nuorukaista huulille ja irtaantui sitten lempeällä väkivallalla.

Nurmelainen läheni ovea.

-- Minun korvani kuulee kuiskauksia, sanoi hän, ja kokemukseni sanoo,

että se on merkki siitä, että tauti alkaa parata.

-- Taiteilija on pannut Delilan nauramaan, kun hän leikkaa Simsonin

väkevyyttä, jatkoi hän ilmestyen huoneeseen ja luoden kysyvän katseen

huoneessa olijoihin. -- Ensin minusta tuo nauraminen tuntuu vähän

uskalletulta, sillä Simsonin hiusten leikkaaminen on sentään totinen

toimitus, josta voisi olla vakavat seuraukset, edellytettynä, että

sankari heräisi keskellä toimitusta. Mutta kun lähemmin syvennyn

asiaan, tuntuu minusta siltä, kuin taiteilija olisi osannut aivan

oikeaan, sillä jos naisilla olisi oikea käsitys siitä, kuinka typerää

ja nautamaista sukupuolta me olemme, niin me etupäässä näkisimme

ympärillämme nauravia naiskasvoja. Pyydän esittää kysymyksessäolevan

taiteilijan maljan ja ehdotan, että seura täksi iltaa hajaantuisi.

Gunnar Sten nauroi ajatuksettomasi Nurmelaisen puheelle. Hän tunsi

samalla kertaa voittamatonta halua olla yksin ja ryhtyä johonkin

repäisevään, sama se mihin. Pitkästä aikaa hänen kasvonsa hymyilivät,

ja hänen silmiinsä ilmestyi loistetta, kun hän loi ne ohimennen ja

melkein salaa Margit Malmiin.

-- Mitä! huudahti Nurmelainen hämmästyneenä, mutta keskeytti lauseensa

ja heristi sormeaan tytölle.

-- Voi sinuas, Malmien kaunis suku, sanoi hän leikillään. -- Olisit

antanut Gunnarin vielä vähän surra, sillä suru jalostaa. Nyt sensijaan

minun mieleeni muistuu eräs fraasi ojasta ja allikosta.

-- Elsa Almin nenä osoitti lievää pyrkimystä taivasta kohden, virkahti

Einar Malm kuivasti. Herra varjelkoon Stenien sukua sellaisista

nenistä.

Lause ei ollenkaan loukannut nuorukaista, niinkuin se olisi tehnyt

tuntia aikaisemmin. Päinvastoin oli hän tuntevinaan kiitollisuutta

siitä himmentävästä mielikuvasta, jonka Einar Malmin lause synnytti. Se

paransi ja tappoi. Hän tunsi edelleenkin onnea ja malttamattomuutta.

-- Otetaan auto ja lähdetään ajelulle, ehdotti hän äkillisen

päähänpiston valtaamana.

-- Kernaasti, myönsi Nurmelainen heti. Minulla on kylläkin rahaa

ainoastaan nelisen markkaa, mutta kun minulla on kunnia olla tällaisten

suurten herrojen välttämätön parasiitti, olen luonnollisesti asiassa

mukana ja otan maksaakseni koko lystin, edellyttäen, että minulle

myönnetään luottoa. Allons enfants!