Gunnar Sten istui ravintolassa ja ajatteli erästä mielikuvaa, joka
lapsuudesta asti oli häneen lähtemättömästi syöpynyt.
Lapsuudessaan oli hän kuullut puhuttavan maailmanrannasta. Hän oli sen
silloin kuvitellut teräksensinertäväksi, kalseaksi, autioksi rannaksi,
jolla lakkaamatta kävi viiltävä viima ja jonne ei kukaan halunnut,
mutta jolla siitä huolimatta oli oma erikoinen viehätyksensä. Hän oli
kuullut puhuttavan maailmanrannan "opettamista" ihmisistä, ja kun hän
nyt ravintolan ikkunasta katseli kylmää, harmahtavaa marraskuun
taivasta, tuntui hänestä kuin hän nyt itse olisi joutunut
maailmanrannalle ajelehtimaan.
Hän tunsi edelleenkin olevansa yksin, aivan yksin, eikä hän voinut
päästä siitä tunnelmasta, että kaikki ihmiset katselivat häntä. Täällä
hän nyt istui armosta, sen sijaan että hänen oikea paikkansa olisi eräs
toinen, josta näköala oli verrattain rajoitettu.
Gunnar Sten naurahti itsekseen kylmästi ja katkerasti: Näytelmän
ensimmäinen osa oli näytelty loppuun eikä siltä ollut puuttunut vissiä
draamallisuutta, toinen oli alkamassa.
Hän tunsi itsensä oneaksi ja tyhjäksi, mutta jonkunlaista
tyytyväisyydentunnetta, jota hän visusti koetti itseltäänkin salata, ei
hän voinut olla tuntematta. Oman itsensä rajaton herra! Sai tehdä mitä
tahtoi, mennä ja tulla minne ja koska tahtoi, tekemättä tiliä
kenellekään.
"Rukoile ja tee työtä!"
No niin, miksipäs ei, kunhan tässä ennättää ottaa työn eteensä. Paljoa
vähemmällä hän olisi uskonut, ei häntä silti olisi tarvinnut ajaa pois
kotoa kuin mitäkin... Olihan hän tehnyt hiukan tyhmästi ja
ajattelemattomasti, mutta että hänestä siitä huolimatta voi tulla
ihminen niinkuin kenestä muusta tahansa, siitä hän oli varma.
Ihmiset ravintolan isossa salissa vaihtuivat, kukaan ei itse asiassa
kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, tulivat ja menivät vain
niinkuin aina ennenkin.
Gunnar Sten tilasi eteensä viiniä ja koetti karkaista luontoansa, saada
ajatuksiinsa jonkunlaisen ylimielisen maailmanmiessävyn.
Eihän tässä oikeastaan niin erikoisia ollutkaan tapahtunut. Sellaista
voi tapahtua kenelle tahansa, niin todellakin, kenelle tahansa, vaikka
isä oli pannut toimeen draaman, jossa itse esiintyi Brutuksena. Eikähän
hän oikeastaan ollut tuuliajolla, hän tuli kyllä toimeen vuosikausia,
vaikk'ei panisi tikkua ristiin. Vuosikausia! Sillä ajalla ennättää
tehdä itsestään vaikka mitä, sitäkin, mitä isä tahtoo.
Ja vähitellen meni häneen suuri varmuudentunne, niinkuin usein menee
ihmisiin, joilla on runsaasti rahaa käytettävänään. Hän melkein
innostui ajatellessaan, mitä kaikkea hän rahoillaan saisi nähdä,
nauttia ja kokea, eikä hän enää voinut olla itsetietoisesti olematta
tyytyväinen siihen, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Orkesterin ensimmäisten
sävelten mukana haihtui hänen miehekkyytensä kauas, ja hän tunsi, että
jos hän nyt olisi lapsi ja hänellä olisi äiti, niin hän menisi hänen
luokseen, painaisi päänsä hänen syliinsä ja itkisi. Hän tuli
hempeämieliseksi ja haaveelliseksi ja hän tahtoi, että hänellä olisi
joku, jolle voisi uskoa itsensä.
Hän aikoi juuri maksaa, nousta ja lähteä minne, sitä hän ei ollut
ajatellut -- kun häntä lyötiin olkapäähän.
-- Hei! Sinäkö siinä?
Gunnar Sten vavahti, mutta nähdessään lyöjän hän rauhoittui.
-- Minähän tässä, vastasi hän yksinkertaisesti ja kartellen.
-- No sinä olet tullut takaisin?
-- Olen -- niinkuin näet.
-- Ja juttu meni hyvin... haukuttiin vähän ja...
Gunnar Sten ei heti vastannut. Tulokas oli Erkki Nurmelainen, vanhempi
ylioppilastoveri kotikaupungista, sama, jonka kanssa hän oli tehnyt sen
teon, jonka seuraukset nyt astuivat hänen eteensä. Häntä samalla kertaa
suututti ja hävetti ja hänestä tuntui, ettei hän olisi suuriakaan
välittänyt, vaikk'ei koskaan olisi nähnyt Nurmelaisen väsähtäneitä,
mutta siitä huolimatta mielenkiintoisia kasvoja.
-- Sellainen on maailman meno, arveli Nurmelainen välittämättä toisen
äänettömyydestä ja kolistellen tuolia istuutui häntä vastapäätä. --
Tilaanko punssia, mitä?
-- Älä huoli. En ole syönytkään ja aioin juuri muutenkin tästä lähteä.
-- Turhuuksia! Minne sinulla olisi kiire pyhäpäivänä?... Neiti! Kaksi
kahvia ja puolikas punssia...
Äkkiä Nurmelainen terästi katsettaan, ja höristi korviaan.
-- Laitasi ei ole vallan oikein, sanoi hän. Olet istunut täällä ja
juonut -- yksin. Sitä minä, kokeneena miehenä, en pidä hyvänä merkkinä,
vaikka sen erinäisissä tilanteissa saatan ymmärtää. Sano totuus: ukko
julmistui?
-- Niin teki. Ja eiköhän se ollut vallan luonnollistakin!
-- Mmm. Kuinka sen ottaa... Sinä tietysti sanoit, että _minä_ sen nimen
kirjoitin?
Gunnar Stenistä tuntui kysymys liian äkilliseltä ja raa'alta, ja hän
punastui.
-- En sitä edes muistanutkaan, vastasi hän kotvan kuluttua ja
terävöitti äänensä jatkaessaan: -- Olinhan sitäpaitsi itse paikalla
väärennyksen tapahtuessa.
-- St... st -- hiljaa, poikaseni, hyssytti Nurmelainen luoden katseen
ympärilleen. Saattavat ihmiset pian kuulla... Kiitos, neiti! Ehkä
tuotte samalla kertaa toisen puolikkaan lisää, ettei meidän tarvitse
niin usein vaivata. Minusta näyttää, että tästä sukeutuu pitkä ja
mielenkiintoinen keskustelu.
Tarjoilijatar, joka oli tuonut tilatut tavarat pöydälle, naurahti ja
kiiruhti tiehensä.
-- Vai niin, vai sillä tapaa, sanoi Nurmelainen neidin mentyä
miettivästi. -- No miten asia oikein päättyi?
Gunnar Stenistä tuntui koko keskustelu vaikealta ja tuskalliselta ja
hän tahtoi puhua niin vähän kuin mahdollista. Vastaukseksi hän veti
povitaskustaan isänsä lähettämän kirjelipun ja ojensi sen
Nurmelaiselle.
-- Lue!
Nurmelaisen kasvot kirkastuivat, kun hän oli lukenut kirjeen.
-- Kiitä Luojaasi, mies, että olet niin hienon miehen poika, sanoi hän
melkein iloisesti, ojentaessaan kirjeen takaisin. -- Ja nyt ukon malja!
Gunnar Sten tuskin kosketti lasiaan.
-- Sinä näyt tuskin käsittävän, mitä tämä minulle merkitsee, virkahti
hän alakuloisesti.
-- Ettenkö käsitä? Käsitän, ja käsitän vallan suurenmoisesta. Sinusta
on tullut oman onnesi seppä. Sitä se merkitsee, eikä mitään muuta.
-- Hmm...
-- Saat tehdä itsestäsi mitä tahdot ja millä tavalla tahdot. Sinä olet
Sten etkä voi muuksi muuttua. Katsoppas: vanhemmat koettavat aina tehdä
lapsistaan jotakin parempaa kuin mitä he itse ovat. Rikas panee rahansa
ja taitonsa liikkeelle sitä varten, köyhä raataa yötä päivää saadakseen
lapsensa opin tielle ja herraksi...
-- Tuon kaiken minä tiedän.
-- Tiedät tai et, minä puhun loppuun. Tulos riippuu sangen
useassa tapauksessa, etten sanoisi melkein kaikissa tapauksissa,
kasvatettavista itsestään. Toiset, kuten minä, eivät voi sulattaa uutta
herra-asemaansa, he veltostuvat ja tuhlaavat toisten rahoja, kuvitellen
jotakin olevansa, toisilla on innokas pyrkimys eteenpäin ja ylöspäin ja
heistä tulee jotakin, vaikk'eivät useimmissa tapauksissa voikaan
peittää yksinkertaista lähtöään, kolmannet taas, kuten sinä ja
teikäläiset, ovat etuoikeutetussa asemassa: heidät huomataan ja he ovat
jotakin, vaikk'eivät olisi tehneet mitään, ja jos he jotakin saavat
aikaan, herättää se joko suurta huomiota tai pidetään sitä aivan heidän
arvonsa mukaisena, -- missään tapauksessa he eivät joudu deekikselle,
kuten sanotaan...
Gunnar Sten keskeytti Nurmelaisen vuolaan sanatulvan.
-- Tunnen jo filosofiasi ennestään, sanoi hän kuivahkosti, -- niin,
etten huomaa sinulla olevan mitään syytä jatkaa...
-- No, jättäkäämme se sitten. Joka tapauksessa te olette hienoa väkeä,
jota minä hennosta lapsuudestani asti olen katsellut kunnioituksella.
Kun minä repaleisena poikasena olin varastamassa viinimarjoja
kaupunkipuutarhastanne, kohtasi minut itse isäsi ja antoi minulle
tukevalla kepillään, steniläisellä perinpohjaisuudella sellaisen
selkäsaunan, että se kuuluu lapsuuteni ylpeimpien muistojen joukkoon.
Rustoutuman voit vieläkin nähdä jalassani, jos haluat. Taisin vähän
kiljuakin, koska ihmisiä kokoontui säleaidan taakse, mutta lähtivät
heti tiehensä, nähdessään, että oli kysymys korkeimmasta oikeudesta. --
No hyvä, selkäsauna ei tullut ansiotta, ja puolustuksekseni minun on
esitettävä ainoastaan, että minua vaivasi nälkä, joka, niinkuin
ymmärrät, johtuu ruuan puutteesta. Yllämainitun selkäsaunan välittömät
seuraukset kestivät puolisen vuotta, ja siitä asti olen karttanut
viinimarjapensaita ja pitänyt itseäni vähän parempana muita
vertaisiani. Juokaamme ukon malja, hän on hieno ukko, ja minä sain
suuren korvauksen selkäsaunasta. Hänen maljansa!
Gunnar Sten kuunteli toverinsa kertomusta vaihtelevin ilmein ja käsi
vapisi, kun hän vei lasinsa huulilleen.
-- Vai on isä... sammalsi hän hämmästyneenä, -- vai on isä todellakin
-- pieksänyt sinua! Kun et ole aikaisemmin sanonut.
-- Ei ole tullut puheeksi, tokaisi Nurmelainen yksinkertaisesti. --
Köyhällä pirulla on niin paljon kokemuksia, ettei hän ennätä tehdä
kaikista numeroa. Isäsi on kaikesta päättäen ainakin rehellinen
sovelluttaessaan periaatteitaan kaikkiin ihmisiin. Juon kolmannen
kerran hänen maljansa. Mutta ajatteleppa, että minun isäni olisi
höyhentänyt sinut... Vakuutan, että siitä olisi noussut eri konsertti.
Gunnar Sten myönsi tämän itsekseen ja samalla hän vaistomaisesti
iloitsi siitä, että Nurmelainen kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta
oli hänestä jäljessä ainakin jossakin suhteessa ja että hänellä oli
mahdollisuuksia, joita toisella ei ollut.
Hän alkoi uudelleen miettiä kohtaloansa, mutta ajatukset eivät enää
tuntuneet niin peloittavilta ja synkiltä kuin ennen. Tulkoon mitä
tulleekaan, hän käy sitä vastaan pää pystyssä, onhan hän oman itsensä
herra ja ovathan hänellä tulevaisuuden avaimet käsissään.
-- Tie onneen käy kokemusten ja kärsimysten kautta, sanoi Nurmelainen.
Niin kai, niin kai se teki. Otettakoon ne sitten vastaan sellaisina
kuin tulevat, niin toiset kuin toisetkin.
Ja lasit täyttyivät ja tyhjenivät, soittoa säesti puhe ja nauru, silmät
loistivat ja suut hymyilivät, ja ravintolahuoneen ilma oli täynnä
tupakansavua ja tuoksuja.
-- Lähtään pois, ehdotti Nurmelainen.
-- Lähdetään, toisti Gunnar Sten.
Hän tunsi toimintahalua ja elämänintoa, jollaista hän ei ennen ollut
tuntenut. Kun hän kiiruhti kiimaiselle, öiselle suurkaupungin kadulle,
tunsi hän syöksyvänsä johonkin tuntemattomaan, houkuttelevaan ja
lumoavaan, jolle hän ei voinut keksiä nimeä, mutta joka, sen hän tunsi,
tulisi antamaan paljon ja vaatimaan paljon.
Mutta kun Nurmelainen ryhtyi puheluun kahden halvalta hajuvedeltä
tuoksuvan naisen kanssa, meni häneen uudelleen syvä onttouden tunne,
hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja hän olisi kernaasti
tahtonut itkeä häpeäänsä.
Nurmelainen vihelsi ajurin.
-- Tule, sanoi hän Gunnar Stenille, -- tämä on oleellinen osa elämää.
-- Häpeä! pääsi Gunnar Steniltä väkinäisesti, ja hän lähti kiireesti
hoipertelemaan poispäin, kuullen naisten nauravan ja nähden Nurmelaisen
hämmästyneet kasvot lyhdynvalossa.
-- Kiusaus... numero yksi... voitettu, jokelsi hän horjahtaen seinää
vasten. -- Minäkö... tässä... minä, Gunnar Sten... heti ensimäisen
vastaantulevan porton kimppuun... Saakeli vie!
Kuin usvan läpi oli hän näkevinään Elsa Almin vaaleat, kauniit kasvot,
ja samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Juopuneen
päättäväisyydellä hän alkoi kulkea hänen asuntoaan kohti ja käveli
kauan aikaa edestakaisin pimeiden ikkunoiden alla.
-- Sinun täytyy sittenkin rakastaa minua, kurjaa raukkaa, ajatteli hän
tietämättään mitä ajatteli, -- ja huomenna tulen luoksesi, sillä minä
olen yksin, mutta sinun silmäsi ovat niin lämpimät ja kätesi niin
pehmeä...