Elsa Almilla oli kullankeltainen tukka ja merensiniset silmät, hänen
pehmeässä äänessään oli yhtä lempeä sointu kuin hänen käyntinsä oli
hiljainen, mutta varma, ja Gunnar Sten ajatteli häntä kauniisti ja
haaveellisesti. Hän oli jo koulupoikana uskaltanut suudella hänen
kättään puistossa, ja siitä alkaen oli Elsa Alm ollut hänen elämässään
jonkunlainen kaukainen tekijä, johon hänen työnsä ja suunnitelmansa
melkein tiedottomasti tähtäsivät.
Nyt, kun hän oli orpo ja yksinäinen, astui tyttö hänen tajunnassaan
ikäänkuin askeleen häntä lähemmäksi, ja hän tunsi, että Elsa Alm oli
ainoa, joka voisi häntä auttaa hänen yksinäisyydessään.
Hän oli sairas, hänen päätään pakotti ja hänestä tuntui, että joku
häntä vainosi, joku, joka oli tuottava hänelle pelkkää pahaa, mutta
tämän kaiken takana häämötti Elsa Almin vaalea, viehkeä kuva, ja
nuorukainen ajatteli häntä itsepintaisesti, mutta ilman kiihkoa.
"Minä menen hänen luokseen, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet, ja hän
nuhtelee minua, hän katselee poispäin, mutta minä suutelen hänen
kättään ja hän laskee kätensä minun päälaelleni ja puhelee hellästi ja
luottavaisesti. Minä olen niin surkea, minä en voi muuta kuin itkeä,
mutta sitten minä aloitan kaikki uudestaan... Ah, Elsa Alm, pidäthän
sinä minusta edes vähäsen, katso: minä en tahdo mitään muuta..."
Hän nousi kiiruusti vuoteeltaan, pukeutui ja huomasi, että aamu oli
liian varhainen. Mutta hän riensi ulos ja harhaili pitkin katuja, tämä
ainoa ajatus mielessä. Ja mitä kauemmin hän kuljeskeli, sitä
suuremmaksi paisui hänen kiihkonsa ja levottomuutensa. Silmänräpäyksen
hän ajatteli poiketa matkan varrelle osuvaan kapakkaan, mutta kulki
kuitenkin päättäväisesti ohi.
Hän ei itsekään huomannut, miten oli tullut tutulle ovelle, jonka
ovikelloa hän painoi. Hän empi itsekin, ennenkuin pyrki sisälle,
hänestä tuntui, kuin lasioven takana asuisi hänen kohtalonsa ja että
hänen olisi parasta kiiruusti mennä tiehensä ja palata vasta vuosien
kuluttua, mutta hän painoi kuitenkin, ja jäi odottamaan, jokainen hermo
turruksissa. Jossakin kaukana kuului tornikello lyövän kymmentä.
-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...
Sanat kuolivat Gunnar Stenin huulille ja hän tunsi itsensä omituisen
kivettyneeksi ja jäykäksi. Vielä puoli minuuttia sitten oli hän
tuntenut voittamattoman halun puhjeta kyyneliin, kertoa
suunnitelmistaan, joita ei hänellä oikeastaan vielä ollutkaan, ehdottaa
jotakin, -- niin hän olisi ollut valmis mihin tahansa.
-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...
Sanat lausuttiin pehmeästi ja hiljaisesti, mutta soinnuttomasti,
värekään ei tytön kasvoissa muuttunut ja Gunnar Sten saattoi niillä
erottaa puuterihiutaleet päivänvaloa vasten. Tytön katse ei kohdannut
hänen avutonta katsettaan, se tähtäsi jalkoihin, siirtyi sitten käsiin
ja kultaisiin kellonperiin, kunnes se viimein huomaamattomasti päätyi
katselemaan vastapäätä olevan talon ikkunoita. Silmäterät olivat
supistuneet, ne eivät olleet suuret ja säteilevät kuin tavallisesti, ja
nuorukainen oivalsi, että tyttö jo tiesi kaikki.
-- Tulin tänne puhuakseni sinun kanssasi, aloitti hän jäykästi ja
koneellisesti sisäisen vilun värisyttäessä hänen jokaista jäsentään.
-- En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi, vastasi tyttö verkalleen, katseen
yhä viipyessä muualla, -- tehtyähän ei kuitenkaan saa tekemättömäksi...
-- Niin... mutta siitä ei tule mitään seurauksia... isä sanoi, että
saan yksin alkaa uudelleen, puhkesi nuorukainen puhumaan hätäisesti ja
samalla innolla, jolla hukkuva tarttuu oljenkorteen, ja kaivoi
povestaan esille isänsä kohtalokkaan kirjeen.
-- Tiedän, vastasi tyttö välinpitämättömästi vilkaisemattakaan paperia.
-- Sinä olet saanut paljon rahaa...
-- Joko sinäkin kaiken tiedät.
-- Kyllä. Sellaiset asiat leviävät... Toisin sanoen:
ystävät levittävät. Minulle sen kertoi Margit Malm, jolle joku
kotikaupungistasi oli soittanut.
Nyt tyttö katsahti häntä ohimenevästi silmiin, ja nuorukainen tunsi
punastuvansa, vaikka aiheettomasti. Tyttö oli lausunut Margit Malmin
nimen erikoisella äänenpainolla, ja Gunnar Stenin täytyi hymähtää
ajatellessaan omapäistä, kaunista liehakkoa, jolle hän oli osoittanut
erinäisiä kohteliaisuuksia ja jonka kanssa hän toisinaan oli
kuljeskellut kaupungilla, koska aika hänen seurassaan kului
erinomaisesti. Tässä hän myöskin luuli keksineensä pohjimmaisen syyn
Elsan tylyyteen, ja hänen mielensä kävi hiukan virkeämmäksi.
Tunnelma pysyi kuitenkin samanlaisena, eikä hän tiennyt, mitä olisi
sanonut.
-- Mitä varten sinä oikeastaan tulit? kysyi tyttö pitkän äänettömyyden
jälkeen.
-- Pitäisihän sinun se tietää...
Tyttö kohotti kulmiaan ja katsahti häneen pitkään ja tutkivasti.
-- Tulin kertomaan sinulle... ja pyytämään anteeksi...
-- Mitä minun anteeksiantoni sinua hyödyttäisi?
-- Hyödyttää?
Nuorukainen toisti sanan puoliääneen, ja hänen sisässään kuohahti,
mutta pian hän tuli taas ennalleen ja katseli tyttöä samalla
hiljaisella ihailulla kuin ennenkin.
-- Tulin tänne vain sen vuoksi, että pidän sinusta niin paljon, lausui
hän sitten hiljaisesti, -- ja siksi, että minä juuri nyt tahtoisin
tietää, välitätkö minusta enää?
Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Gunnar Sten teki
rakkaudentunnustusta, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti; tämä oli
myöskin ensimäinen kerta, jolloin tyttö ilman epäilyksiä tuli
vakuutetuksi nuorukaisen vilpittömästä tunteesta, eikä hän voinut estää
huuliaan vavahtamasta ja kasvojaan punastumasta. Hän aikoi vastata,
mutta vaikeni kuitenkin ja loi taas pitkän, mykän katseen nuorukaiseen.
-- Minä toivoisin, että edes vähän pitäisit minusta, jatkoi
nuorukainen, kun ei vastausta kuulunut ja näytti olevan valmis
puhkeamaan kyyneliin. -- Tämä kaikki olisi helpompaa, kun tietäisi,
että sinä ajattelet myötätunnolla...
-- Säälin sinua suuresti, sanoi tyttö.
Gunnar Stenissä kuohahti toisen kerran, tällä kertaa äskeistä
voimakkaammin; hänen silmissään leimahti, ja hänen täytyi pusertaa
huulensa yhteen. Mutta hän rakasti tyttöä suuresti lapsellisella,
luottavaisella rakkaudella ja vaikeni. Hän ei tahtonut sanoa pahaa
sanaa.
Tyttö katseli taas ikkunasta ulos ja repeli ajatuksissaan paperipalasia
pöydälle. Gunnar Stenin valtasi sellainen tunne, kuin hän olisi
tukehtumaisillaan; hänen sydäntään ahdisti ja silmiin nousivat
petolliset vedet.
-- Tämäkö on kaikki, mitä sinulla on sanottavana? sopersi hän.
-- En voi muuta kuin sääliä sinua, tuli hiljaa ja yksinkertaisesti.
Nyt kuohahdus tapahtui kolmannen kerran. Hän ponnisteli tarmokkaasti
vastaan, voidakseen lähteä rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta
suuttumus oli ylivoimainen.
-- Minä en tarvitse sääliäsi, huudahti hän. Sen voit säästää toisille,
jotka sitä paremmin tarvitsevat.
-- Muutakaan en voi sinulle antaa...
-- Sano siis suoraan, etten merkitse sinulle mitään...
-- Minun on vaikea sitä sanoa. Sinä olet menetellyt niin huonosti...
-- Toisin sanoen: et sinäkään voi antaa anteeksi etkä uskoa minusta
mitään hyvää?
-- Tulevaisuus saa näyttää, mitä sinusta tulee.
-- Sinäkin siis jätät minut yksin, huudahti nuorukainen masentuneena ja
tuntien joka jäsenen värisevän meni hän ovea kohden.
-- Oikea mies raivaa itselleen kyllä tien, sanoi tyttö. -- En voi
seurata joka askeltasi...
-- Anna olla jo, minä ymmärrän vähemmästäkin.
Ovella hän vielä kääntyi ja loi tyttöön pitkän katseen. Olisi tarvittu
vain yksi hyvä sana, ja hän olisi vaipunut kyynelin lattialle,
kiitollisena siitä, että hänellä edes jotakin oli jäljellä.
-- Hyvästi, Elsa, ja kiitos kaikesta. Minä en tule takaisin.
-- Hyvästi, Gunnar. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.
Viimeiset sanat eivät tehneet mitään vaikutusta ulosrientävään.
Sydämessä viilsi todellinen tuska; muuten hän oli kokonaan turtana. Hän
ei huomannut vastaantulevia tuttavia, vaan katseli heitä lasittunein,
ilmeettömin silmin; kaikki tuntui hänestä yhdentekevälle.
Sillä hetkellä sai hänen lapsuususkonsa kuoliniskun.
Kotvan harhailtuaan kaduilla hän ohjasi kulkunsa suoraan kapakkaan.