Tällä hetkellä ei Gunnar Sten tuntenut seisovansa isänsä huoneessa eikä
hänen edessään. Hänestä tuntui, että hän oli jossakin vieraassa
paikassa ja että tuo mies, joka mitteli huoneen lattiaa, oli tosin
jollakin tavalla hänelle välttämätön, mutt'ei hänen isänsä.
Minkäänlaista syyllisyyttä hän ei tuntenut, enintään että oli tehnyt
tyhmästi, että ei ollut tehnyt niinkuin olisi pitänyt, että oli ollut
ajattelematon, liian hätäinen. Olihan tällaista, mikäli hän oli
kuullut, monasti ennenkin tapahtunut, eikä siitä noin hirvittävää
meteliä oltu nostettu. Hän odotti vain, että saisi lopullisen
nuhdesaarnan, jotta saisi sitten lähteä tiehensä.
Ulkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse,
tiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisia
ääniä ja naurua kuului sisälle asti.
-- Isä, onko tämä nyt niin kauheaa...?
Kauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensa
jännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Mutta
sanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet selän
takana.
-- Hirveää, hirveää...
Hän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näytti
tuottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.
Silloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi ja
kuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi,
että oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa.
Vaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.
-- Hirveää, hirveää...
Sulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.
Kauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänet
katseellaan.
-- Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensi
yösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmän
tulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeä
seisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeä
ajatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsi
Kaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?
-- Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuin
rukous.
Hän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsivät
hänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä viha
tuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi,
että hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sitten
keskustella ja pyytää anteeksi.
Tämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuin
operetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään:
"Jeekeli, jos ukko saa tietää..." Ensin vihaa, sitten hiljaista
murisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, -- näin
hän oli luullut käyvän.
Gunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.
-- Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin...
Kauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullut
poikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, ja
hänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.
Tuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oli
raivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut,
asia oli unohdettu.
-- Väärentäjä, luihu, hiipivä väärentäjä, minun poikani!
Sanat hukkuivat hiljaisuuteen, isän oli vaikea pidättäytyä
tunteenpurkauksesta -- suuntaan tai toiseen. Gunnar Sten tunsi kylmät
väreet selkäpiissään ja tahtomattaan hän vetäytyi ovea kohden.
-- Seiso siinä, missä seisot!
Gunnar Stenissä meni taas kaikki hetkeksi sekaisin, hänen kurkkuunsa
tuli ahdistava, tuskallinen tunne, ja häntä halutti heittäytyä
pitkäkseen lattialle isänsä eteen. Mutta hän ei saanut itseään
komennetuksi mihinkään, hän seisoi vain kuin naulittu ja tuijotti
lattiaan.
Vihdoin isä astui työpöytänsä luo ja otti sikarin, -- se oli pojasta
hyvä merkki, merkki siitä, että järki taas oli vangittu. Hänessä heräsi
toivo.
Viereisessä huoneessa löi seinäkello, pehmeästi ja kodikkaasti, kadulta
kuului puhetta ja hälinää. Ah, kunpa tämä pian loppuisi.
-- Isä, aloitti hän rohkeammin.
Kauppaneuvos sytytti sikarin katsahtamattakaan poikaansa; vähitellen
hän näytti rauhoittuvan ja istuutui.
-- Isä, minä...
Mutta isä ei vieläkään vastannut. Kauhulla poika huomasi, että hänen
olentoonsa äkkiä, kädenkäänteessä, oli tullut äärettömästi
väsähtyneisyyttä ja tuskaa.
-- En todellakaan ymmärtänyt, että...
-- Et ymmärtänyt! Tiedätkö, mitä tekisit, jos olisit minun poikani?
Sinä sanoisit: "Minä kärsin rangaistukseni, sillä olen sen ansainnut."
-- Määrää minulle rangaistus, isä, ja minä kärsin sen.
-- Se ei ole enää minun määrättävissäni, sen määrää raastuvanoikeus.
Sehän sinun pitäisi tietää, joka jo vuoden olet ollut lukevinasi
juridiikkaa.
Gunnar Stenin koko olento oli lysähtää maahan. Noilla sanoilla oli
kivenkova, todellinen tarkoituksensa; ne oli lausuttu rauhallisesti,
sikaria polttaen. Kaikki tyhjä, peloitteleva uhkaileminen oli niistä
kaukana.
-- Isä, pääsi pojan huulilta kuin tuskanhuuto.
-- Minä toivoin, että sinä aina pysyisit minun rankaisuvaltani
piirissä, sanoi isä rauhallisesti. Mutta niin ei käynyt. Kuritta et ole
kasvanut etkä huolenpidotta... Voi sinua, poika parka!
-- Tekö minut ilmiantaisitte!
-- Sinä olet itse ilmiantanut itsesi. Sinulla ei ole parempaa oikeutta
kuin muillakaan tehdä väärennyksiä luottaen isäsi varallisuuteen.
Nälistyneen, kurjan raukan voi toisinaan ymmärtää, sinua ei.
Huoneeseen tuli tuskallinen äänettömyys. Kauppaneuvos poltti sikariaan,
silloin tällöin hänen kasvolihaksensa värähtivät, poika seisoi
ovipielessä vaipuneena tylsään apatiaan.
-- Kun pankista tuli ilmoitus, jatkoi kauppaneuvos hetken kuluttua,
ilmoitin pääkonttoriin heti, etten tuntenut paperia. Silloin minulle
ilmoitettiin, että sinä olit sen tuonut minun valtakirjallani, ja --
tietysti ihmeteltiin, että meillä sellaisia papereita on...
-- Ja te?
-- Tiedät kai itse, että huomasin kyseessä olevan kaksinkertaisen
väärennyksen... Me, joiden tuskin koskaan on tarvinnut edes käyttää
sellaisia papereita, me, joilla on aina ollut yllin kyllin omaakin...
Ja nyt -- väärennys! Kaksinkertainen väärennys! Mikä taito, mikä
helvetillinen taito! No, onpahan merkki siitä, että olet edes jotakin
oppinut, ja toivoakseni jatko-opetus opettaa sinulle elämisen taidon.
-- Aioin heti kertoa teille kaikki, mutta sillä hetkellä en uskaltanut
kääntyä puoleenne...
-- Aioit! Tuhlaat ensin minun rahani ja jatkat rikoksella. Sukumme
ensimäinen rikollinen on siis väärentäjä!
Kauppaneuvos Sten koetti edelleenkin polttaa sikariaan rauhallisesti,
mutta hänen silmiinsä nousi kosteus, joka ei jäänyt pojalta
huomaamatta.
-- Minä en ole koskaan kysynyt, jatkoi isä matalammalla äänellä kuin
äsken, -- mihin sinä rahojani käytät. Tässäkään tapauksessa en tietysti
olisi sinulta rahaa kieltänyt, mutta sinulla oli paha omatunto ja se
johti väärennykseen, rikoksista kurjimpaan.
-- Aioin lunastaa paperin ja kertoa...
-- Lunastaa! Rikoshan oli tapahtunut, rikos, joka on isku vasten
kasvoja minulle ja koko meidän suvullemme.
Gunnar Sten kokosi kaiken lujuutensa ja rohkaisi itsensä viimeisen
kerran.
-- Eihän ole tarpeellista tehdä tästä julkista skandaalia. Antakaa
minun mennä, ja minä teen kaikkeni sovittaakseni rikokseni...
rikokseni...
Viimeinen sana tuntui pojasta oudon vastenmieliseltä, ja hänen täytyi
sanoa se kahdesti.
-- Olisiko oikein antaa sinun kulkea vapaana siksi, että olet minun
poikani. Sinua rangaistaan, mutta rangaistus on sinulle kokemus, tosin
kallis kokemus, mutta kokemus joka tapauksessa. Senjälkeen, Gunnar,
olet taas minun poikani.
Poikaa rupesi äkkiä vilustamaan. Hän oli näkevinään kaikki ne vaiheet
edessään, jotka hänen vielä oli läpikäytävä, lukevinaan selostukset
sanomalehdissä, näkevinään itsensä raastuvan eteisessä, ja hän menetti
taidon vastata.
Kauppaneuvos Sten oli polttanut sikarinsa loppuun, asetti pätkän
tavallisella huolellisuudellaan tuhkakuppiin, napitti takkinsa ja
nousi.
-- Hyvästi, Gunnar, sanoi hän, ojentaen kätensä.
Poika tuijotti ilmeettömin katsein ojennettua kättä, tuijotti ja
vaikeni.
-- Sinä ymmärrät, että tämä johtuu yksinomaan rakkaudesta sinua kohtaan
ja velvollisuudentunnosta yhteiskuntaa kohtaan...
-- Saanko minä mennä?
-- Et. Sinä jäät, toisin sanoen: sinut haetaan.
-- Isä, huusi poika itkunsekaisella äänellä, älkää suotta tehkö asiaa
suuremmaksi kuin se on, älkää viitsikö ruveta draamalliseksi ja
näytellä Brutusta...
Kauppaneuvos Sten tuli kalpeaksi kuin palttina; hänen kätensä nousi
lyödäkseen, mutta laskeutui taas.
-- Hyvä Jumala! sopersi hän kauhistuneena. -- _Noin_ paatuneeksi en
sinua luullut; sinä siis epäilet _minuakin_, isääsi! Tämäkö on ollut
kaiken tulos. -- Ei, Gunnar. Nyt hyvästi ja tule ihmiseksi! sanoi hän
sitten rauhallisesti ja päättäväisesti ja katosi oven toiselle puolen,
sulkien sen.
Gunnar Sten seisoi yksin huoneessa, kauhistuneena kuin ukkosen lyömä,
voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän tunsi isänsä, viimeiset sanat eivät
olleet leikkiä, häntä katseli kolkko todellisuus vasten kasvoja.
-- Hän soittaa poliisille eteisen puhelimesta. Niin, sen hän tekee...
Herra Jumala sentään!
Äkkiä hänen järkensä alkoi toimia ja hän rupesi hakemaan
ulospääsymahdollisuuksia. Molemmat ovet kestivät hänen ankarimmatkin
ponnistuksensa, -- ne eivät suotta olleet Stenin ovia. Ikkuna? Kadulla
liikkui vielä ihmisiä, eikä hänellä ollut edes päällysvaatteita.
Katukäytävää kulki ohi kaksi poliisimiestä, ja Gunnar Stenistä tuntui,
kuin sydän olisi lakannut lyömästä. Nyt ne tulevat -- isän käskystä...
No niin... sittenpä on loppu.
Mutta poliisimiehet kulkivat rauhallisesti ohi ja heidän puheensa
kuului kumeana sorinana huoneeseen. Heidän välissään hän siis tulisi
kulkemaan.
Kun hän taas alkoi ajatella asiaa, täyttyi hän selittämättömällä
raivolla. Näinkö häntä kohdeltiin, näin, kuin hän olisi koira! Eikö hän
ollut kerjännyt anteeksi, rukoillut, ja se kauhea mies, joka oli hänen
isänsä... Niinkuin mikäkin Brutus...
Hän hyökkäili ovia vastaan, teki taas hulluja suunnitelmia ikkunain
suhteen, juoksi huoneessa edestakaisin, hengästyi ja -- väsyi.
Viimein hänet valtasi syvä yhdentekeväisyydentunne. Hän istuutui
sohvalle, sytytti savukkeen ja antoi ajatustensa kiertää. Hänet
tultaisiin hakemaan, no niin... jos tultaisiin, siitä ei päässyt
minnekään. Jos nyt oli ikävää, niin olihan ollut hauskaakin. Eikä häntä
epäilemättä kohdeltaisi kuin rikollista, poliisit lähenisivät häntä
kunnioituksella, vaikka olikin vanki. Väärentänyt isän nimen -- toisin
sanoen jäljentänyt sen verrattomalla taidolla, jonka takia isä hänet
sitten ilmiantaa, jonka takia häntä katsellaan oikeuden porstuassa ja
vankivaunun portailla. Eipä sekaantunut ketään syrjäistä asiaan, koko
asia oli perheen keskeinen, lukuunottamatta muuatta raukkaa, joka oli
paperin hyväksynyt. Juttu tulisi olemaan mielenkiintoinen, siitä ei
puuttuisi romantiikkaa, siitä puhuttaisiin.
Miksi hän oikeastaan oli väärentänyt? Kun hän tarkemmin asiaa ajatteli,
olisi hän voinut saada rahaa väärentämättäkin ja saada helposti. Vaikka
omalla nimellään. Mutta se kohmeloinen aamuhetki ja hiipivä pelko ja
epätoivo... Niin, sehän oli jo tapahtunut, sille ei enää voinut mitään.
Hänen hermonsa olivat lopen väsyneet, päivällä oli hän katkeruudessaan
itkenyt, ja hänen silmiään kirveli. Hän tunsi voittamattoman väsymyksen
ja rauhallisuudentunteen valtaavan itsensä ja raukeana hän heittäytyi
nahkasohvalle. Oneihin mielikuviin sekaantui vielä kaukainen toivo
siitä, ettei uhkauksesta tulisikaan mitään, mutta se toivo oli kovin
kaukainen ja häipyi tyhjyyteen.
Kello löi taas viereisessä huoneessa pehmeästi ja kodikkaasti niinkuin
ennen lapsuuden päivinä. Hän kuuli sen lyönnit kuin jostakin hyvin
kaukaa, ja ne sattuivat enemmän hänen sieluunsa kuin kuulo-aistimiin,
mutta hän oli jo puolihorroksissa.
Joku lykkäsi häntä hiljaa kylkeen, hän hypähti pystyyn ja oli taas
keskellä kylmää todellisuutta. Ruumiillisestikin häntä paleli ja
turrutti. Joko ne nyt tulivat?
Hänen edessään seisoi Petterson, kauppaneuvos Stenin uskottu palvelija,
jo isoisän aikuinen, Pettersson, jonka äänikin jo oli kuluneen
inisevä ja jonka kädet vapisivat pelkästä uskollisuudesta ja
velvollisuudentunnosta. Nyt vanhus oli hämmentyneen näköinen, ja hänen
loisteettomat ja haaleat silmänsä katselivat lattiaa, kun hän ojensi
Gunnar Stenille ison, valkoisen kirjeen.
-- Lukekaa tämä, nuori herra, sanoi hän kuluneella, särähtäneellä
äänellään, -- niin kauppaneuvos käski, ja menkää sitten.
Koneellisesti nuori mies avasi kirjeen ja luki:
'Rakas poikani.
Isänrakkauteni voitti velvollisuudentunnon, ja senvuoksi annan
Sinulle vielä tilaisuuden koettaa, vaikk'en tiedä, teenkö siinä
oikein vaiko väärin ja vaikk'en saata sanoa, onko siitä Sinulle
hyötyä vai vahinkoa. Mutta Sinun on heti poistuttava entisen
kotisi katon alta, sillä et ole kelvollinen sen alla oleskelemaan.
Tämän mukana seuraavasta pankkiosoituksesta näet, etten aja Sinua
köyhyyteen ja kurjuuteen taistelemaan, kuten ehkä terveellisintä
olisi. Käy ulos avaraan maailmaan, pidä Jumala silmäisi edessä ja
kun omassatunnossasi tiedät olevasi kelvollinen, niin tervetuloa
takaisin. Ennen en voi Sinua nähdä. Rukoile ja tee työtä!
Heikko isäsi
Carl Fredrik Sten.'
Gunnar Sten selvitti kurkkuaan, johon itku tahtoi väkisin pyrkiä, ja
hitaasti hän asetti paperit entisiin laskoksiinsa ja pisti ne
povitaskuunsa.
-- Eikö isä käskenyt mitään muuta? kysyi hän.
Vanha palvelija rykäisi vaikeasti annettavan vastauksen vuoksi.
-- Ei, paitsi että kauppaneuvos sanoi, että nuoren herran olisi heti
lähdettävä.
-- Näin!
-- Niin kai kauppaneuvos tarkoitti.
Pettersson katseli kiinteästi lattiaa, koko kohtaus oli hänestä
tuskallinen ja pitkittyi suotta. Nuoren herran päällystakki oli hänen
käsivarrellaan, ja hän alkoi tehdä vaikeinta velvollisuuttaan, auttaa
sitä ylle hitaasti ja huolellisesti.
Gunnar Sten loi vielä viimeisen katseen huoneeseen ja seurasi sitten
Petterssonia, joka aukoili hänelle ovia.
-- Hyvästi, Pettersson!
-- Hyvästi, nuori herra, vastasi vanhus liikutetulla, entistäkin
särkyneemmällä äänellä, josta Gunnar huomasi, että hänellä oli ellei
tieto, niin ainakin aavistus jutusta, -- hyvästi ja... tervetuloa
takaisin.
Ovi avautui ja sulkeutui, avainta väännettiin reiässä, kylmä ilma
lehahti menijää kasvoihin, ja jalan alla narskahti tuore lumi
pakkasilmassa.
Oli yö, ja Gunnar Sten havaitsi seisovansa autiolla, öisellä kadulla
yksin, aivan yksin.