puoleni häntä vastaan. — Eihän koskaan tiedä, mitä tuollaisen
tuittupään mieleen saattaa juolahtaa — hänen voi pistää päähän hyljätä
minut, ja kenen minä silloin saan sijaan? Mutta samantekevä. Älköön
hän vain luulko, että hän saa minut taivutetuksi. Minä en ole tottunut
tuntemaan rautoja suussani.
Lähinnä seuraavina päivinä karttelivat he vaistomaisesti toisiaan ja
vaihtoivat vain välttämättömimpiä sanoja toistensa kanssa.
Tohtori ei välittänyt kasvatustyttären itkettyneistä silmistä ja
jäykästä esiintymisestä. Hän ei ollut millänsäkään siitä mitä oli
tapahtunut. Sitä paitsi oli hän pahoinvoipa — hän oli jaksanut huonosti
aina siitä saakka, kuin hän oli leikkauksen tehnyt — ja hän oli aina
harvasanainen milloin hän ei ollut terve.
Oli kuitenkin sattunut jotakin, joka, niin vastenmielisesti kuin hän
tunnustikin sen itselleen, teki hänet jonkun verran levottomaksi.
Lars kuski ei ollut pitänyt hampaittensa takana mitä oli tapahtunut.
Hän oli yhdelle ja toiselle kehaissut, miten kaappi oli auennut
helposti tiirikalla.
— Se sujui kuin luomisen työ uusissa turvikkaissa, sanoi hän — mutta
luonnollisesti ei se tapahtunut minun vastuullani.
Että käskijäkin on osaltansa syypää rikokseen ei saanut
alkuisimpanakaan ajatuksena sijaa hänen mielessään. Tohtorille, joka
oli oleskellut paikkakunnalla niin monta vuotta, että muisti milloin
useimmat ihmiset olivat syntyneet, milloin heidät oli kastettu ja ensi
kerran ripille päästetty, milloin he olivat joutuneet naimisiin, joskus
senkin, milloin heidät oli kätketty haudan poveen — hänelle oli totuttu
osottamaan kuuliaisuutta.
Mutta oli joitakuita viisaampiakin päitä paikkakunnalla ja joitakuita
selvempiä aivoja, jotka eivät katsoneet tohtori Hornin puoleen
traditsionin vuoksi ja jotka mielellään kieltäysivät kanssakäymisestä
tämän seuraihmisen kera; heistä tämä juttu oli kutakuinkin
rikosluontoinen, eivätkä he myöskään arastelleet lausua käsitystään
julki. Heidän sanansa ehtivät tohtori Horninkin korville, ja kun häntä
ei miellyttänyt joutua kireihin väleihin arvohenkilöiden kanssa,
oli tästä seurauksena hänelle monta tukalaa hetkeä. Hän oli sekä
ruumiillisesti että henkisesti sairas näinä päivinä, mutta hän ei ollut
tietääkseenkään, vaan täytti piippunsa ja kierteli paperossejaan kuten
ainakin. Eikö hän yhden ihmisiän ajan ollut ensimäinen paikkakunnalla?
Ja oliko ketään, joka todenperästä uskalsi asettua häntä vastaan? Hän
oli tuota pikaa saava nuo pienet, näsäkkäät räkyttäjät vaikenemaan.
Tällä välin saapui tohtori Höjstrup kotia.
Jo asemalla sai hän peitetyin sanoin tietää mitä oli tapahtunut.
Mutta kun hän periaatteesta ei koskaan uskonut huhuja, ei hän ottanut
vakautuaksensa, ennenkuin hän puoli tuntia sen jälkeen seisoi
työhuoneessaan ja näki, että instrumenttikaappi oli avattu.
Hieno, sininen suoni kulki hänen ohimonsa poikki. Hänen vihastuessaan —
ja se tapahtui kyllä usein, sillä hän oli kiivasluontoinen — paisui tuo
hieno, pehmoinen suoni aivan äkisti — mutta se ei ollut vielä koskaan
paisunut niin kuin tänään.
Sanomatta mitään kenellekään otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi
tohtori Hornin asunnolle.
Vaunut seisoivat pihassa hänen tullessaan sinne, ja hän näki heti, että
ne olivat piirilääkärin.
Hänen päähänsä sävähti tuokiossa ajatus, että neiti Inger oli sairaana
— ja hän tunsi mitenkä hän jähmettyi tuskasta — multa samassa tuli
neiti Inger juosten pihan poikki. Hän oli nähnyt ikkunasta tohtori
Höjstrupin. Mutta samassa kuin tohtorin tuska oli haihtunut, sai
suuttumus jälleen hänessä vallan. Hän ojensi kätensä neiti Ingerille
tervehdykseksi, mutta vastasi tuskin tämän kädenpuristukseen. Sitten
sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:
— Tämä on jo lopen hullua. Minun täytyy heti puhua hänen kanssaan.
Toistaiseksi on vielä rangaistus olemassa siitä, että tunkeutuu toisten
asuntoihin, murtaa auki heidän kaappejaan ja luvatta käyttää heidän
omaisuuttaan.
Neiti Inger silitti hiljaa hänen kättään.
— Minä käsitän niin hyvin suuttumuksenne, sanoi hän. Minä olisin
eilen vielä itsekin tehnyt samaa kuin te — mutta nyt en tee sitä —
ettekä tekään sitä tee — sillä täällä on korkeampi oikeus puhunut. On
ikäänkuin joku korkeampi kuin me olisi ollut täällä tuomiolla.
Tohtori Höjstrup katsahti pihalla seisoviin lääkärin vaunuihin ja kysyi:
— Onko hän sairastunut?
Neiti Inger nyökäytti myöntävästi — ja tohtori huomasi nyt miten
väsyneeltä hän näytti.
— Se tuli viime yönä, sanoi hän. Hän sai sen oikeaan puoleensa; jos
kuinkakin mielisi, ei hän enää ikänä pysty käyttämään veistä. Hänen
tulee hyvin vaikeaksi liikkua, ja hän kykenee tuskin tulemaan omin
neuvoin toimeen.
— Raukka!
Neiti Inger näki, miten sininen suoni hänen ohimollaan hienoni
ja kävi vaaleaksi — hän näki miten kova ilme tohtorin kasvoilla
vaihtui pehmeäksi, lempeäksi, melkein leikkisäksi, joka muuten oli
hänelle ominainen, milloin hän seurusteli ihmisten kanssa — hän
näki tuon ilmeen solahtavan tohtorin korkealle, kirkkaalle otsalle,
katoavan ryppyihin puhtaiden, hieman raskasmielisten silmien
ympärillä, väreilevän ilmehikkään suun juonteissa ja pujahtavan aina
selväpiirteisen leuan vakoon. — Neiti Ingerille oli tuttu toinenkin
ilme — vielä elähtävämpi, vaikkakin syvempi ja totisempi, miettivämpi
ja raskasmielisempi, mutta se tuli näkyviin vain kahdenkesken oltaessa
— sitä ei kukaan noista välinpitämättömistä saanut nähdä.
— Mies parka! toisti tohtori Höjstrup. Onko piirilääkäri vieläkin hänen
luonaan?
— On, me haettiin hänet tänä aamuna ja hän aikoo nyt vasta lähteä.
— Ei kai minun toimita mennä sisälle?
— En luule hänen tahtovan nähdä teitä.
— Ei tietenkään — ilmettyä pahaa omaatuntoaan! — Niin, niin, neiti
Inger! Jääkää hyvästi niin kauaksi. Minä lähden nyt vaivaistalolle
katsomaan vanhuksia — mutta sitten tulen takaisin kuulemaan miten
täällä jaksetaan. Saanenhan minä aina teidän kanssanne puhua?
Neiti Inger nyökäytti, ja tohtori jätti hänet hyvästi iloisesti
hymyillen ja poistui nopein, pontevin askelin pihasta.
Neiti Inger katsoi hänen jälkeensä säteilevin silmin, ja hänen rintansa
kohosi ja vaipui kiivaista hengähdyksistä. Oli pilvinen päivä, mutta
hänestä tuntui yhtäkkiä, kuin olisi koko vanha piha ollut täynnä
kimaltelevaa, säteilevää auringonpaistetta, joka hymyten valahti
kaikille katoille — vallatonta, ailahtelevaa auringonpaistetta, joka
houkutteli pääskyset esiin pesistään ja saattoi pienoiset, keltaiset
ankanpojat kanatarhassa seisomaan päälaellaan ruokakupissa ja
heittämään kuperikeikkoja toinen toisensa ylitse.
Hän tunsi ikäänkuin lämpöaallon tunkevan ruumiinsa ja sielunsa läpi:
kuinka eläminen sentään oli ihanaa! Mutta vanhalle piirilääkärille,
joka samassa ilmautui ovessa, virkkoi hän vain:
— Taitaa tulla ukonilma. On niin painostavaa tänään.
— Mätäkuu ei olekaan vielä loppunut, neiti hyvä! sanoi vanha
piirilääkäri, pieni, laiha, herttainen mies, suuret rillit työnnettyinä
ylös otsalle. Periaatteesta ei niitä koskaan pidetty silmien edessä,
mutta milloin tohtori oli saanut vakaan määräyksen, että niitä oli
käytettävä, sysäsi hän ne tunnollisesti keskelle otsaa.
— Teidän pitäisi tehdä aimo kävelymatka, lisäsi hän luoden silmäyksen
nuoreen naiseen. Yö saattaa tulla sangen raskaaksi, sen sanon teille.
Kun tänä aamuna tulin tänne, ette suinkaan ollut sen näköinen, kuin
olisi teissä monta veripisaraa ollut — nyt näytätte kuitenkin saaneenne
vähän lämpöä.
Neiti Inger katsahti ylös, silmissä veitikkamainen hymy, mikä aivan
väkirynnäköllä valtasi vanhan tohtorin — sitten painoi hän käsiensä
selkäpuolet hehkuvia poskiansa vasten.
— Minulla on riittävästi eloa ja voimaa ja tulta ja lämpöä monen pitkän
yön varaksi, sanoi hän.
Piirilääkäri taputti häntä olalle, samassa kun neiti Inger kumartui
panemaan kiinni vaunujen jalkapeitettä.
— Niin, kylläpä todellakin olette sen näköinen, sanoi piirilääkäri.
Minä tulen huomenna uudestaan. — No, aja, kuski!
Ja pieni yksivaljaikko läksi pihasta pölyiselle maantielle päin, missä
kaikki salavat pitkin ojien vieriä humisivat rajuilman odotuksessa ja
missä kaikki elävät ruohon korret huokaillen kaipasivat sadetta.
Mutta neiti Inger seisoi avoimessa ovessa, luontonsa sallimatta hänen
mennä sisälle. Ja hän lauloi pienellä, vienolla äänellään, mutta nuoren
rintansa koko voimalla.
Häntä eivät kuitenkaan kuulleet ketkään — paitsi pääskysiä, jotka
lentelivät matalalla maata pitkin — ja koiraa, joka makasi nurmella
läähättäen — ja ankan poikia, jotka seisoivat päälaellaan ruokakupissa.
Suuri oli ilo vaivaistalolla, kun ilmoitettiin tohtori Höjstrupin
tulleen kotia. Vanhukset tungeskelivat hänen ympärillään ja ojensivat
hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Yhdellä oli kipeä jalka, toisella
kipeä käsi, kolmannella vetelä vatsa. Paikkailemista oli enemmänkin.
Voi, Herra Jumala, kuinka tuo tohtori sentään oli mainio! Hänellä oli
ystävällinen sana ja voimakas kädenpuristus jokaisen varalle erikseen.
Hän ei pitänyt lukua, oliko joku rikas vai köyhä. Hän otti Kana-Malenaa
kädestä aivan samalla tavalla kuin hän otti jotakin ylhäisyyttä
kädestä, ja hän tervehti yhtä kunnioitettavasti Tuli-Pietaria — joka
oli saanut nimensä siitä, että hän oli pistänyt tuleen naapurinsa talon
— kun hän tervehti "vanhusta tuolla".
"Vanhuksella tuolla" tarkoittivat ihmiset tohtori Hornia — ja kun
tämä ei tiennyt koskaan nuorelle virkaveljelleen muuta nimeä kuin
"hän tuolla", niin oli tietysti lisättävä sana "vanhus", jotta kävisi
selväksi _kumpaa_ heistä tuolla tarkoitettiin.
* * * * *
Päivät kuluivat. Tohtori Horn toipui merkillisen pian. Hän istui
nojatuolissaan kuten ennenkin — luki sanomalehtiään, kaiveli kynsiään
ja kierteli paperossejaan. Tosin täytyi hänen tukea oikeaa kättään
vasemmalla, milloin hänen oli kirjoitettava nimensä, ja kävellessään
laahasi hän niin kummallisesti toista jalkaansa ja täytyi hänen aina
käyttää keppiä — mutta muuten oli hän sama kuin ennenkin: yhtä penseä
kaikkea uutta kohtaan, yhtä kangistunut ennakkomielipiteihinsä, yhtä
rakastettava, milloin vieraita kävi hänen luonaan, ja hän saattoi
jokaista ovelle toistaen muuttumattomasti samaa: "Hyvästi jääkää,
ystäväiseni! Muistakaa pian jälkenne!"
Hänen seurustelunsa kasvatustyttärensä kanssa oli tähän aikaan
kummallista. Tohtori oli ystävällinen, tämä jäykkä — tohtori puheli,
tämä oli vaiti. Kasvatustytär kartteli häntä kaikin tavoin, mutta
pakotti osottamaan itselleen arvonantoa juuri tämän vastustelunsa
kautta. Sen ohessa hoiteli hän kasvatusisäänsä huolellisesti — ja
kasvatusisä ei voinut itseltään salata, ettei runsaimminkaan palkittu
sairaanhoitajatar olisi voinut tehdä hänen, hyväkseen sitä, mitä
kasvatustytär oli tehnyt, liikkuen hänen ympärillään — ei koskaan
väsyneenä, ei koskaan ärtyisänä — valvoen öitä päiviä vaaran kestäessä
— ja sen jälkeen aina huolellisena ja tunnontarkkana äärimäisyyteen
saakka. Mutta kasvatustytär, joka ennen oli ollut lämmin ja rakastava
suhteessaan häntäkin kohtaan, ei nyttemmin enää lähennellyt häntä, ei
enää koskaan kiertänyt käsiänsä hänen kaulaansa, ei enää hetkeksikään
sulkenut hänen käsiään omiinsa. Tohtori huomasi tämän vallan hyvin,
mutta hän vain pusersi sen sisäänsä. Hänhän ei tarvinnut ketään.
* * * * *
Oli sitten paahtavan kuuma kesäpäivä keskipalkoilla elokuuta. Päivä
poltti läpi kuivan maakamaran, kuihdutti kukat ja taimet, risoilutti
kuoren vanhoista tammista, niin että se kuivi taulaksi, ja käpristi
kokoon pyökkien lehdet.
Karja seisoi kedolla ja ammui koleasti, tuntien rajuilman läheisyyden,
ja kaukana taivaanrannalla nousi synkkiä pilviä.
Tohtori Höjstrup kulki rivakasti ahteita alas järvelle päin, jonka
rannalla oli pieni kylä. Hänen oli nopeasta astumisesta tullut kovin
kuuma, ja hän seisahtui aikavälin, pyyhkäistäkseen nopealla liikkeellä
hikeä otsaltaan. Ohimosuonet olivat niin vahvasti paisuneet, että
tuntuivat pyyhkiessä nenäliinan läpi. Mutta tohtori Höjstrup ei
aikonutkaan pysähtyä. Häntä oli pyydetty tulemaan pieneen taloon,
joka sijaitsi kauimpana piirissä. Äkäinen lehmä oli puskenut vanhaa
karjakkoa, ja apu oli viipymättä tarpeen. Ei ollut ajoneuvoja, että
olisi voinut lähettää apteekista noutamaan lääkkeitä — sentähden oli
tohtori lähettänyt omat vaununsa ja kävi itse jalan.
Nyt oli hän kotimatkalla. Ja siinä astellessaan johtui hänelle
yhtäkkiä mieleen, että hän oli luvannut eräälle potilaalleen tehdä
morfiiniruiskeen kello kaksi. Nyt oli kello vain kymmentä minuuttia
vailla kaksi.
Hän astui astumistaan ilman pysähdyksittä, ja hänen tuli joka sekunti
yhä kuumempi.
Hän pyyhki nenäliinalla otsaansa yhä useammin ja useammin — ja
päivä paahtoi yhä tulisemmin ja tulisemmin. Se alkoi tuntua hänelle
kivistävänä pakotuksena päässä. Mutta hän astui edelleen pysähtymättä.
"Kuka on suorittava minun työni?" sanoi hän itsekseen, mutta ei
ollenkaan huomannut, että hän ajatteli ääneen.
Silloin tuntui hänestä yhtäkkiä, kuin olisi maa horjunut hänen
jalkainsa alla ja kuin polttava käsi olisi laskennat hänen päänsä
päälle ja pakottanut hänet käymään polvilleen. Tuokiossa oli kaikki
hänen edessään aivan selvänä: hänen lyhyt elämänsä — hänen nuori
onnensa — valoisa tulevaisuus, johon hän oli saanut katsahtaa — ja
käsi, joka painoi hänet maahan.
— Jumala ole minulle syntiselle armollinen! sanoi hän —
yksinkertaisesti ja selvästi — ja rehellisesti kuten hän elänytkin oli.
Sitten romahti hän raskaasti maahan — auringonpiston uuvuttamana.
* * * * *
Neiti Inger seisoi pihalla päästäen kahlekoiraa irti, kun hän yhtäkkiä
näki neljä miestä hitaasti lähenevän pölyistä maantietä pitkin ja
kantavan raskasta kantamusta keskessään. Hän päästi koiran irti ja
juoksi heitä vastaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että heillä oli asiaa
hänelle.
Hänen ehdittyään heidän luokseen laskivat he kantamuksensa maahan
levähtääksensä hetkisen — ja sydäntävihlovasti parkaisten heittäytyi
hän kuolleen yli.
Eivät he koskaan olleet puhuneet sanaakaan avioliitosta — ei oltu
sormuksia vaihdettu eikä kortteja lähetetty — mutta neiti Inger tiesi
kuitenkin tänä hetkenä olevansa täydellisesti tämän oma — hänen ei
hetkeksikään juolahtanut mieleen salata epätoivoaan.
— Pikku, kiltti neiti — pikku, kiltti neiti — sanoivat miehet ja
yskivät hämillään, taputtaessaan häntä olalle.
Mutta hän ei kuullut heitä. Hän loikoi ja tuijotti, nähdäkseen
kipinänkin eloa noissa kasvoissa, jotka muutamia tunteja sitten olivat
olleet valoisat ja elävät, mutta nyt olivat kuolon jäätävän kylmyyden
jäykistämät.
— Pankaa hänet huoneensa sohvalle, sanoi hän sukkelaan.
— Sitten karkasi hän ylös kuin takaa-ajettu hirvi — viisi minuuttia sen
jälkeen oli hän haudankaivajan luona, jolla oli tapana soittaa kelloja
auringon noustessa ja laskiessa.
— Soita! sanoi hän. Soita hänelle koko päivän — päivän, ja yönkin, jos
jaksat! Soita niin kauan kuin jaksat jäsentä liikauttaa — minä maksan!
— Oh niin, oh niin, sanoi haudankaivaja, suru nyt tulee pitäjään, kun
saavat tietää. Minä soitan sanomata halki maan — surullista, synkän
surullista!
Ja kellojen soitto kumahteli kautta pienoisen kylän. Ne soivat heleästi
— yksinäisyydessä — ne soivat raskaasti, kunnes aurinko meni mailleen,
ja joka mies paikkakunnalla tiesi, että nuori tohtori, joka oli
voittanut kaikkien niiden rakkauden, jotka tunsivat hänet — oli äkkiä
kuollut auringonpistoon.
Vanha Horn kuuli sen eräältä koulupojalta, joka toi hänelle
maksettavaksi langenneen palovakuutuskirjan — ja vanha tohtori ei
itsekään käsittänyt sitä ilon ja surun sekaista tunnetta, joka
yht'äkkiä tunki hänen olentonsa läpi.
— Herra Jumala, kuinka surullista, toisti hän pariin kertaan,
laskiessaan huolellisesti rahat.
Mutta koulupoika ajatteli:
— Totta hän nyt iloitsee, kun taas kerran pääsee valtaan. — Mutta ei
sitä jatkune kauan, sillä sitten tulee taas joku tohtori Höjstrupin
jälkeen.
Ja sitten virnisti hän pilkallisesti, pani sormet suunsa eteen ja
vihelsi.
* * * * *
Neiti Inger seisoi yksin siinä huoneessa, johon he olivat vieneet
hänet. Hän tuijotti herkeämättä noihin piirtoihin, joita hän rakasti —
korkeaan otsaan, kaunismuotoiseen nenään, omituiseen, selväpiirteiseen
leukaan. Hän ei ajatellut mitä ihmiset sanoisivat siitä, että hän
yht'äkkiä tuli ja liikkui tässä talossa, kuin olisi hän ollut siinä
kotonaan — hän ei yleensä piitannut siitä mitä ihmiset ajattelivat. Hän
tunnusti rakkautensa julki milloin, miten ja missä vain sattui.
Hänen sydämensä oli raskas kuin lyijy — oli kuin kylmä käsi olisi
rutistellut sitä — mutta hän ei voinut itkeä.
Silloin istahti hän tohtori Höjstrupin kirjoituspöydän ääreen ja painoi
kylmät kätensä polttavia ohimoitansa vasten.
Hänen katseensa osui kirjeeseen, josta puuttui osotetta. Kuoressa
seisoi vain: Neiti — mutta käsi oli pysähtynyt alkukirjaimiin In —.
Hän otti kirjeen ja avasi sen kuumeentapaisella kiireellä. Hän ei
hetkeäkään epäillyt, että kirje oli tarkoitettu hänelle. Siinä luki
vain:
"Neiti Inger!
Te tulette minulle joka päivä yhä rakkaammaksi. — Tahdoin sanoa
teille sen tänä aamuna — mutta nyt kirjoitan. Tahdotteko tulla
vaimokseni?"
Silloin ratkesivat kyynellähteet! Ne kumpusivat kuten pienet, vuolaat
kevätpurot kumpuavat, kun ei mikään ehkäise niiden nopeata juoksua. Hän
painoi päänsä kirjeen yli ja tyrski ääneen. Mutta sitten nosti hän sen
äkisti ja ylpeä ilonvälähdys leimahti hänen kasvoillaan.
Hän meni sohvan luo, jolla vainaja lepäsi, ja otti hänen kylmät kätensä
pehmeiden, lämpimien käsiensä väliin.
— Kyllä, sanoi hän, minä olen oleva vaimosi — olen oleva ajassa ja
iankaikkisuudessa! — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein kuiskaamalla: Minä
koetan kilvoitella itseni jälleennäkemisen uskoon — minä olen elävä
toivossa — toivossa —.
Hän käänsi päänsä ovea kohden, joka samassa avautui. Piirilääkäri tuli
toimittamaan ruumiintarkastusta.
— Neiti rukka, sanoi hän ja tarttui hänen kylmiin käsiinsä. Tekin
olette menettänyt jotakin.
Neiti Inger nyökäytti häneen katsomatta.
— Parhaimpani, sanoi hän vain.
— Hemmetti ymmärtäköönkin näitä tällaisia kuolemantapauksia, jupisi
vanha tohtori. Voiko kukaan löytää niissä mitään ajatusta — tai
käsittää niiden merkitystä? Puhutaan Sallimuksesta — no niin!
Kummallinen Sallimus, joka säästää vanhoja ja kaataa nuoria! — Minusta
ei ole enää paljo mihinkään ja hänestä tuolla vielä vähemmin — hän
viittasi päällään tohtori Hornin asunnolle päin — vanha äkyri ei
ole tehnyt hänen elämäänsä täällä suinkaan valoisaksi, jatkoi hän
puuhatessaan ruumiin ääressä. Minä kyllä sanoin, kun hän puolitoista
vuotta sitten tuli tänne: Ette te hänestä mitään hauskaa naapuria saa
— mutta hän ei halunnut uskoa minua. Hänellä oli liian hyvä ajatus
ihmisistä, sillä miehellä. — No — onko teillä kynää? — Kuolemansyy?
Auringonpisto. — Minua ei ihmetyttäisi, jos tohtori Horn keksisi toisen
nimen — hän on kekseliäs, sen sanon teille. Älköön kuitenkaan käykö
sanojeni mukaan.
— Mutta teidän sietäisi mennä kotiin ja panna maata, ette ole sen
näköinen, kuin voisitte kestää enemmän kuin mitä jo olette saanut.
Mutta hän ei mennyt.
Piirilääkärin lähdettyä pyysi hän palvelustyttöä tuomaan puhtaat
liinavaatteet, vettä ja pyyhinliinan — ja hän pesi vainajan itse ja hän
puki vainajan itse.
— Olenhan hänen vaimonsa, ajatteli hän sitä tehdessään — olenhan
luvannut olla hänen vaimonsa.
Iltapäivällä sai hän tohtori Hornilta kirjeen; se sisälsi käyntikortin,
johon oli kirjoitettu:
"On kerrassaan sopimatonta, että oleskelet siellä. Sinun on heti
paikalla tultava kotia".
Neiti Inger vilkaisi korttiin ja hymyili — sitten käänsi hän sen ja
kirjoitti takasivulle:
— Minä olen hänen vaimonsa. Tiedän mitä teen.
Palvelustyttö vei kirjeen takaisin. Neiti Inger itse ei palannut kotia
ennenkuin pimeän tullen — ja silloin sulkeutui hän omaan huoneeseensa —
hänen oli mahdotonta nähdä tohtori Hornin kasvoja nyt juuri.
* * * * *
Koko paikkakunnalla oli suru. Ei koskaan vanha kirkko pienen järven
rannalla ollut nähnyt niin valtavaa ihmiskokousta kuin sinä päivänä,
jolloin tohtori Höjstrup vietiin matalasta ristiholvista vehreällä
verhottuun hautaan, jonka ystävälliset kädet olivat valmistaneet häntä
varten kirkkomaalla.
Vanhat ja nuoret ystävät, entiset ja uudemmat potilaat koettivat kilvan
näyttää osanottoaan. Kukaan ei ajatellut muuta tai puhunut muusta näinä
päivinä. Oli kuin nuori, voimakas olento, joka nyt oli murtunut, olisi
vielä elänyt heidän keskellään — milloin hymyilyssä — milloin katseessa
— milloin jossakin sanassa, joka tuotiin esiin ja joka sai merkityksen
— ja milloin äänen helyssä, joka edelleenkin tuntui väräjävän ilmassa
heidän ympärillään.
Arkku oli kukkien peittämä — kirkko muistutti kasvihuonetta — ihmisiä
tungeksi siellä hiljaisuudessa ja kukkain tuoksussa.
Surua oli kaikkien sydämissä ja lämmintä osanottoa katseissa.
Tohtori Höjstrupin kaksi sisarta ja hänen vanha äitinsä olivat
saapuneet hautajaisiin — mutta äitimuorin vieressä, lähinnä kirstua,
kulki neiti Inger. Hänet tunsivat he kaikki, häneen tarvitsi heidän
vain katsoa ymmärtääkseen miten syvä se suru oli, joka oli kohdannut
häntä.
Tohtori Horn oli tullut ajaen kirkolle — hän istui penkissä
asehuoneessa ja piti silmällä ihmisiä, jotka kokoontuivat. Neiti Inger
satutti jalallaan penkinlaitaan kulkiessaan ohitse — mutta hän käänsi
tahallaan pois päänsä — hän ei tahtonut nähdä tohtori Hornin kasvoja.
Kukaan ei voinut käsittää miksi tohtori Horn oli tullut hautajaisiin —
useimmat olivat sitä mieltä, että hänen ennemmin olisi pitänyt jäädä
kotia — mutta hän "tahtoi kuulla kaikkea sitä kaunista mitä täällä
lausuttiin", sanoi hän ivallisesti hymyillen, ja pienet silmät pistivät
kun ne katsahtivat monipäiseen ihmismereen hänen ympärillään.
Mutta hän pettyi.
Kirkon palkattu puhuja ei kuulunut niihin, jotka ylistävät vainajia
— hän kuului ennemmin niihin, jotka peljäten sanovansa liian paljon
joskus tulevat sanoneeksi liian vähän.
Sentähden oli tohtori Hornissa vallalla omituinen tyhjyyden tunne,
kun hän hautajaisista kulki kotia. Hän oli huonolla tuulella vielä
iltapäivälläkin, kun vanha talonpoika koputti hänen oveaan, hakien apua
kipeään sormeensa.
— Tulkaa tänne! sanoi tohtori ja rupesi päästämään sidettä sormesta,
huultenkin se on hänen söhröhtelemäänsä tämä?
— Niin on, niin on, sanoi talonpoika, käsittäen ilmeisesti väärin
tohtorin sanat, — hän hoiti minua niin taitavasti. Niin, mitäpäs
tohtori sanoo siitä, että hänet niin äkkiä temmattiin pois?
Tohtori kohotti olkapäitään.
— Niin, mitähän siitä on sanottava, ystäväiseni? Minä sanon: se olut!
se olut!
Talonpoika nauraa hihitti tohtorin askaroidessa hänen sormensa
puhdistamisessa ja sitomisessa; mutta kohta sen jälkeen tuli paheksiva
tuikahdus hänen vedensinisiin silmiinsä.
— Minä en ole koskaan nähnyt häntä muuten kuin selvänä, uskalsi hän
inttää, ja kuuluvat sanovan, että se on valhetta kaikki tyyni. Kylläpä
tuli hänen osakseen kauniit hautajaiset. Minä olen jo kahdeksannella
kymmenellä, mutta koskaan en ole nähnyt niin paljon ihmisiä
maahanpaniaisissa kuin tänään — enkä koskaan ole nähnyt niin paljon
surua ja niin paljon kukkia.
Mutta nyt sänttäsi tohtori ylös ja iski luisevalla kädellään
kirjoituspöytään edessään.
— Se on humpuukia! huusi hän; humpuukia! Ei totisesti ollut ketään,
joka olisi tarkoittanut kylmän kipenätä koko tällä juhlatouhulla. He
vain yhtyivät toinen toisensa houkuttelemina siihen.
Talonpoika säikähti niin tavatonta tuiskahtelua, että sanoi tuota pikaa
hyvästit, suuresti kiittäen avusta — mutta kotia astuessaan ajatteli
hän omiaan näistä kahdesta lääkäristä — eikä se, mitä hän ajatteli
elossa olevasta, olisi ollut tämän mieleistä kuulla.