oviverho työnnettiin syrjään ja neiti Inger astui parilla nopealla
askelella keskelle huonetta.
Tohtori hätkähti nähtyään hänet, mutta hän ponnistautui tyyneksi eikä
ollut niinä miehinäänkään. Neiti Inger astui suoraan hänen eteensä ja
pakotti hänet katsomaan ylös.
— Minä olin sisällä, sanoi hän, viitaten kabinettiin. Minä kuulin
kaikki — ja olen iloinen, että sain kuulla sen. Se arvostelu, jonka
lausuit edesmenneestä virkaveljestäsi, on oleva minunkin lähtökirjani
täältä. Sen, että sinä puoli vuotta sitten murtauduit hänen kaappiinsa
ja otit luvatta hänen instrumenttejaan, sen saatan antaa sinulle
anteeksi, niinkuin sen hänkin antoi anteeksi lämpimällä, hyvällä
sydämellään, joka oli niin vapaa moitteenhalusta. Mutta että vainoat
kuollutta miestä, joka ei enää kykene itseään puolustamaan, sitä en
anna sinulle anteeksi koskaan. Se on halpamaisinta, katalinta mitä
lienee olemassa! Ja sentähden sanon sinulle, ettei maan päällä ole
toista ihmistä, jota halveksisin niin, kuin halveksin sinua!
Tohtori tahtoi nousta istualtaan, — mutta ei voinut, ja neiti Inger
jatkoi:
— Minä tiedän, että samoin kuin puhuit pahaa hänestä hänen eläessään,
samoin olet puhuva pahaa hänestä nyt, kun hän on kuollut, sanoi hän
vapisevalla äänellä — mutta minä en välitä siitä enää, sillä minä
tiedän myös, että totuus on lopulta voittava. Hän on opettanut minulle
sen. Ja vielä on tuleva se päivä, jolloin sinutkin tuomitaan. Kun
kaikki varkaat, alkaen niistä, jotka varastivat hädän ja tarpeen
pakottamina, ja niihin, jotka kirjoittivat vääriä vekselejä toisten
nimille, asetetaan tuomion eteen, on Jumala heittävä laupeutensa
vaatteen heidän päällensä — mutta sinusta on Hän kääntävä pois kasvonsa
— sillä toiset varastivat ainoastaan rahaa ja omaisuutta, mutta sinä
varastit elämän! Sillä ihmisen kunnia on hänen elämänsä — muista se,
sinä — _maine-varas! Suurvaras!_
Neiti Inger matkusti samana iltana pois — ja samana iltana muutti
tohtori testamenttinsa, joka, sen sijaan että se oli tarkoittanut
kasvatustytärtä, nyt laadittiin monien hyväntekeväisyyslaitosten
hyväksi.
Tohtori Horn eli protestanttisessa maassa, mutta kenties hän kuitenkin
tunsi mielessään, että sielumessut olivat enemmän, tarpeen hänelle kuin
useimmille muille.
Vaunut, jotka veivät neiti Ingerin asemalle, pysähtyivät kirkkomaan
luona, ja hän kävi sisään. Hauta oli erikseen muista, järvi näköalassa.
Neiti Ingerin mielestä tämä paikka sopi niin hyvin _hänelle_; se
oli vapaa kaikille suunnille eikä silmä kohdannut siinä ristejä ja
hautakumpuja.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta sen haudan ääressä, johon koko hänen
ilonsa oli kätkettynä. Ja hän oli kuulevinaan äänen maan povesta
sanovan: _Totuus on kerrankin voittava_.
Sitten käveli hän verkkaisesti vaunuille takaisin, ja hänen sisällään
kuiskasi: Kaikki iloni on kuollut, mutta minä olen kuitenkin iloinen
ja ylpeä — iloinen siitä, että olen tuntenut hänet — ylpeä, että saan
kutsua itseäni hänen vaimokseen. Voi olla, että elämä tulee lyhyeksi;
silloin kohtaamme pian toisemme — voi olla, että se tulee pitkäksi,
mutta joka tapauksessa loppuu se kerran — kärsimykselle, surulle,
yksinäisyydelle tulee loppu — ja kaiken sen takana löydän minä iloni.
Se on lohdutukseni.
Tai eikö jossakin vanhassa kirjassa sanota, että "kaikki ilomme on
lohdutusta —"