SUURVARAS
Kertomus
Kirj.
JENNY BLICHER-CLAUSEN
Suomentanut
Emil Mannsten
Kirjallisia pikkuhelmiä XXIX
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.
Jenny Blicher-Clausen, tanskalainen kirjailijatar, papin tytär,
kotoisin Jyllannista, syntyi 29 p. heinäkuuta 1865. Kirjailijauransa
hän alkoi v. 1883 ja julkaisi ensimäiset teoksensa salanimellä John
Bentsen. Hänen nykyajan elämää kuvaavat kertomuksensa ovat laajalle
levinneet varsinkin naisten piirissä ja saavuttaneet suurta suosiota
paitsi Tanskassa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Kukapa suomalainen,
joka vähänkin välittää täysarvoisesta, siveellisesti jalostavasta
kaunokirjallisuudesta, ei olisi lukenut hänen intohimoista
rakkaudentarinaansa "Inga Heine", jossa kirjailijatar osottaa kuinka
ihminen tahtonsa lujuudella voi voittaa kiihkeimmätkin tunteensa,
ja opettaa, että kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin
onnellakin! Edellisen vertainen on kirjailijattaren hiljainen jutelma
"Setä Frans", jonka lukeminen tuntuu ihanalta kuin kulku tuoksuvan
yrttitarhan läpi, varman, lämpimän käden taluttamana. Ja nykyajan
kertomuksessaan "Sonja" kirjailijatar ottaa laskuun semmoisen määrän
sisäisiä tekijöitä — lapsen hienoimmista, välittömimmistä tunnelmista
aina täysin kehittyneen luonteen lujatahtoisiin päätöksiin asti — että
ne vastustamattomasti valtaavat lukijan ikäänkuin eletyn totuuden
voimalla. Jenny B.-C:n viimeksi suomenkielellä ilmestynyt teos "Veli
Giovanni" on hieno kuvaus Italian kesäisiltä ruusuntuoksuisilta mailta,
piirretty tarkan psykoloogin ja syvätunteisen kertojan varmalla
kynällä. Se kertoo taisteluista lupauksen ja lemmen, oikeauskoisen
katolisen kirkon ja sydämen kutsuvan äänen, vehreän sopusuhtaisen
luonnon ja munkkikammion itsekidutusten välillä. Se on puhtaan
sydämen puhtaan lemmen ihana ylistyshymni. Ja tämä, nyt lukijan
käteen tarjoutuva pikku kertomus "Suurvaras" on puhtaaksi hiottu
helmi, joka heijastelee nuoren, kukoistavan immen heräävää lempeä ja
hänen lahjomatonta oikeudentuntoaan, kun se jalolla suuttumuksella
musertavana tuomiona kohtaa hänen kasvatusisäänsä, vanhaa paatunutta,
toimestaan luopunutta tohtori Hornia. Löytäköön tämä kaunis kertomus
meillä Suomessakin tiensä mahdollisimman moneen kotiin.
Jenny Blicher-Clausen kuoli v. 1907.
Meidän päivinämme puhutaan niin paljon varkaista — pikkuvarkaista ja
suurvarkaista.
"Pienet pannaan kiinni, suurten annetaan olla vapaina", sanoo vanha
sananlasku — sillä suurvarkaiden laita on se, että he osaavat
taitavasti lumota ihmisten silmät, valehdella ja luikerrellen pelastua
pälkähästä — jota vastoin pikkuvarkaat eivät pääse minnekään,
yhteiskunta panee toimeen meluajoja heidän kiinniottamisekseen.
Siveelliseltä kannalta katsoen on rikos yhtä suuri jos varastaa
kymmenen kruunua, kuin jos varastaa kaksikymmentä — siveellisesti
nähden suuri petturi ja pieni kotivaras sisältyvät samaan käsitteeseen:
"pikkuvarkaita", — kaikki he varastavat sellaista, mikä on vakuutettua,
mistä voidaan asettaa takaus ja suorittaa korvaus, mikä voidaan
menettää ja saada takaisin. Siveellisesti nähden on näin ollen tuhansia
pikkuvarkaita — mutta suurvarkaita on vain yksi: _Mainevaras_.
Tunnetko häntä? Hän on liukas ja kevelä — liehakas milloin niin tahtoo,
leikkisä milloin hänelle soveltuu, ystävällinen saattaessaan sinua
ovelle, sydämellinen taputtaessaan sinua olalle, mutta sitä kerkkäämpi
nylkemään sinut kielellään, kun olet poistunut niin kauas, ettet voi
häntä kuulla.
Hänellä on kameleontin kyky muuttaa väriä — kätketyssä hymyilyssä —
kahdamielisessä sanassa — nopeaan tokaistussa peitetyssä lauseessa —
äkkinäisessä ivallisessa naurahduksessa, joka säikähdyttää ja saattaa
hämille. Ja hän saa kaikki yksinkertaiset uskomaan. Hän taritsee
valhetta niin perin luotettavalla tavalla — ikäänkuin salaisesti surren
sen voimaa — ja hän lisää rakastettavasti: Ei toimita puhua siitä
muille. Hänen sanoillaan on samallainen teho kuin tuulenpuuskalla
kasvisiemeniin: ne sinkoavat tuokiossa kauas ympäri ja kylväytyvät
itsestään kaikkialle. Kun Jumala tuomitsee ihmiset viimeisenä päivänä,
on hän jättävä rankaisematta kaikki nuo pikkuvarkaat, jotka pettivät
toisiaan ruuassa ja vaatteissa, rahassa ja tavarassa, ja iskevä
vihansa salamat tuohon ainoaan suurvarkaaseen: Mainevarkaaseen — sillä
tämä varasti ihmisiltä sen, mitä ei voida antaa takaisin — hän polki
sieluja, niin että nämä tuskittelivat — hän kävi taloissa ja tuhosi
kodit — hän heitti lokaa kuolleitten päälle, kun nämä eivät voineet
nousta itseään puolustamaan! Sentähden elossa-olevat hylkäävät hänet
ja kuolleet tuomitsevat hänet, ja suurinta petturia pitää kutsuttaman
vanhurskaammaksi häntä, sillä Jumalan edessä on hän suurvaras — hän
yksin — ja hänet on vetävä tilille joka sielu, jota hän on polkenut!
* * * * *
Kaukana Juutinmaalla, syrjäisessä seudussa, oli vanha lääkärin-asunto.
Tohtori, joka siinä asui, oli kolmekymmentä seitsemän vuotta
harjoittanut ammattiaan sillä paikkakunnalla — nyt kävi hän seitsemättä
kymmeniänsä ja oli, heikon terveytensä pakoittamana, vihdoin päättänyt
luopua praktiikastaan ja myydä sen enimmän tarjoovalle. Se on: itse
asiassa ei hän luopunut siitä — hän aikoi edelleenkin hoitaa sitä
pikkuhissukseen, kun olisi kysymyksessä potilas, joka maksoi runsaasti
— mutta tätä aiettaan ei hän ilmaissut kenellekään, kaikkein vähimmin
sille nuorelle miehelle, joka oli ostanut hänen praktiikkansa ja
asunnon sen ohella ja josta nyt oli tuleva hänen seuraajansa.
Siitä hetkestä ruveten, kuin nuori lääkäri ravakoin, voimakkain
askelin astui tohtori Hornin huoneeseen tuoden rehellisellä, suoralla
katseellaan ja syvällä soinnukkaalla äänellään ikäänkuin tuulahduksen
nuorekasta terveyttä, työteliäisyyttä ja hyvää tahtoa tullessaan, siitä
hetkestä ruveten tohtori Horn vihasi häntä kaikesta sydämestään. Ehkei
hän itse silloin ollut täysin tietoinen siitä, mutta hän vihasi siitä
yksinkertaisesta syystä, että se oli hänen seuraajansa, joka seisoi
siinä.
Hän oli tosin itse valinnut virasta eroamisen, mutta häntä ei
miellyttänyt nähdä toisia hänen paikallaan, ja sentähden tunsi hän jo
ennakolta seuraajatansa kohtaan kovaa vastenmielisyyttä. Hän olisi ehkä
voinut mukautua siihen, jos hänen virkaveljensä olisi ollut iäkkäämpi
mies — mutta nyt seisoi tässä aivan nuori medisiinari — jolle hän olisi
kelvannut miltei iso-isäksi — ja hankkiutui jatkamaan hänen työtään! Se
oli hänestä jo vääryyttä.
Nuoruus tuo aina jotakin uutta tullessaan — minnekkähän
tässä kaivattiin uutta, missä vanhakin oli hyvää — olihan se
kolmekymmentäseitsemän vuotta ollut kyllin hyvää — ja eikö hän
koko tuon ajan ollut itsevaltiaasti hallinnut välittämättä muualla
tapahtuneesta kehityksestä?
Hän ei ollut koskaan rasittanut itseään liiaksi — hän rakasti rauhaa ja
mukavuutta — hän tuli milloin häntä kutsuttiin, siinä kaikki, ja suuri
ero oli sairaan luona viipymisellä aina sen mukaan, oliko potilas rikas
vaiko köyhä, ylhäinen vaiko alhainen.
Olihan niitä köyhiä, jotka peittelemättä sanoivat, että tohtori
Horn oli kova mies, josta oli parasta pysyä erillään milloin
oltiin hädässä, ja kerrottiin hauskoja juttuja hänen ahneudestaan;
mutta traditsionien voiman kautta oli hän niin hyvissä väleissä
paikkakunnan arvohenkilöiden kanssa, joita kohtaan hän aina osotti
suurta rakastettavuutta, ja hän oli niin erinomainen seuraihminen,
että köyhien huuto ponnahti takaisin hänen moitteettomasta mustasta
hännystakistaan ja tärkätystä paidanrintamuksestaan.
Tohtori Horn oli varova mies. Hän osasi niin hyvin hallita itseään,
ettei koskaan kiivastunut. Kun hän istui ja hykerteli kuivia käsiään —
hän hykerteli aina käsiään, milloin jokin ei häntä miellyttänyt — ja
ivallisesti hymyillen vakuutti, että uuden ajan edistys oli humpuukia,
niin moni uskoi häntä ja unhotti, ettei voida elää vanhentuneilla
opeilla tai mukavasti istuen työhuoneessa tuomita työtätekeviä, vaan
että sen, joka tahtoo, että hänen sanoilleen on annettava jotakin
arvoa, täytyy itsensä seurata kehitystä.
Kun nuori tohtori Höjstrup ensi kerran astui edeltäjänsä huoneeseen,
kuuli hän vain häntä tervetulleeksi toivottavan äänen ystävällisen
kajauksen, mutta hän ei erottanut sitä välähdystä silmässä, joka piili
tämän takana, hän ei pannut merkille sitä kaksimielisyyttä, joka loihen
ilmi hymyilyssä.
Piirilääkäri, jonka luona hän äskettäin oli käynyt, oli tosin sanonut
hänelle suoraan:
— Minä onnittelen teitä siihen paikkaan, jonne tulette, mutta minä en
onnittele teitä tohtori Hornin naapuruuteen.
Tohtori Höjstrup oli heläyttänyt raikkaan, iloisen naurun ja sanonut:
— Mitä se voisi minua haitata? Onhan hän luopunut praktiikastaan.
Mutta lauseva väläys oli vilahtanut esiin piirilääkärin viisaista,
harmaista silmistä, kun hän pitkällä sormellaan viitaten pohjasta
etelään ja idästä länteen oli sanonut:
— Tällä tavalla näettekös, tällä tavalla!
Nuori tohtori ei ollut silloin sen paremmin kiinnittänyt siihen
huomiotaan — hän oli niin luottavainen — hän ei voinut uskoa mitään
pahaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kiivas, helposti kuohahtava
luonne, joka vihan yllättäessä saattoi sanoa paljonkin, jota hän
sitten katui — mutta hän oli perin jaloluontoinen, äärimäisyyteen
asti rehellinen ja totuutta harrastava. Hänen mieleensä ei koskaan
juolahtanut ajatusta tehdä toisille jotakin pahaa — hän ei koskaan
uskonut kenessäkään olevan kavaluutta — ollen kiivas ja suora, ei hän
koskaan kieräillyt eikä uskonut toisten kieräilevän — ja hänen tahtonsa
oli tässä suhteessa luja.
Kun siis tohtori Horn ojensi hänelle kätensä lausuen hänet
tervetulleeksi, puristi hän tämän pitkiä, luisevia sormia niin kovasti
pienessä, nasevassa kourassaan, että teki kipeätä vielä kauan sen
jälkeen, ja läksi sitten kasvatustyttären kanssa katselemaan taloa.
Tohtori Horn oli ollut naimisissa, mutta avioliitto oli ollut lapseton,
ja vaikka rahaa oli ollut aina riittämiin, ei tohtorin mielestä koskaan
ollut kannattanut ottaa kasvattia.
Vaimo oli ollut hänen elävä vastakohtansa: vilkas, ponteva, täynnä
riehakkaita päähänpistoja, jotka eivät aina olleet yhtä omaperäisiä,
vaan jotka harvoin olivat tehoamatta siihen ympäristöön, jossa hän
eli. Ihmiset, jotka tunsivat hänet nuorena, tiesivät kertoa hänestä
monta hupaista juttua — mutta oli heillä tapana lisätä, että säkenöivä
vilkkaus, joka oli silloin ollut hänelle ominainen, oli vähävähältä
muuttunut jonkinlaiseksi liioitteluun meneväksi hilpeydeksi, joka
ei ollut miellyttävää ja joka toisinaan saattoi tuntua miltei
tuskastuttavalta.
Hänen kuolemansa jälkeen päätti tohtori Horn ottaa lapsekseen nuoren
tytön, joka kuului sukuun ja joka saisi periä hänet, jos käyttäytyisi
hänen mielikseen.
Neiti Inger oli kuudentoista vuoden ikäinen tullessaan tohtorin taloon.
Nyt hän oli kaksikymmentävuotias — elävä, lämminverinen sielu —
voimakas, hieman synkkämielinen luonne.
Hän mieltyi heti tohtori Höjstrupiin — tämän avomielinen puhe, nopeat
vastaukset, rehellinen, vilpitön esiintyminen viehättivät häntä ensi
silmänräpäyksestä.
— Ettekö luule kasvatusisästänne olevan vaikeaa nähdä uuden ja oudon
henkilön ottavan haltuunsa täällä kaikki? kysyi hän aivan rehellisesti.
Ja tyttö vastasi yhtä rehellisesti:
— Minä en usko, että hän voipi mukaantua siihen — ja olen koettanut
parastani saadakseni hänet muuttamaan pois täältä. Monet hänen
ystävistään ovat koettaneet samaa, mutta ilman mitään tulosta. Hän
vastaa vain, että hän tahtoo kuolla siellä missä on elänyt.
— No niin — itse asiassahan se on vallan ymmärrettävää — ja minä
toivon, että me kyllä tulemme sopimaan keskenämme. Ettekö te usko sitä,
neiti?
Neiti Inger ajatteli, että jos tohtori Horn ylipäänsä voisi kenenkään
kanssa sopia, pitäisi hänen sopia tämän ystävällisesti hymyilevän,
suorakatseisen miehen kanssa. Mutta hän ei vastannut mitään.
Ja tohtori Höjstrup jatkoi innokkaasti:
— Olen ollut apulaisena kahdella hyvin vanhalla lääkärillä. —
Toinen heistä oli itse herttaisuus — ja toinen itse kärtyisyys —
mutta niinpähän vaan tulin toimeen — jälkimäisen kanssa myöskin —
paljoa paremmin kuin kolme edeltäjääni — ettekö luule minun voivan
kasvatusisännekin kanssa tulla toimeen?
Neiti Inger nyökäytti päätään rohkaisevasti.
— Luulen kyllä. — Ja tohtori Höjstrup puristi hyvää tarkoittaen hänen
kättään jäähyväisiksi.
Tohtorin lähdettyä seisoi hän kauan ikkunassa ja katsoi ulos sateeseen,
joka herkeämättä vihmoi vanhaa puutarhaa ja vanhaa taloa — ja hän
virkkoi puoliääneen: "Sääli miestä — kovasti sääli". — Mutta hän ei
itsekään tiennyt miksi hän niin sanoi. Ja hänestä tuntui samalla, kuin
jos jotakin kovaa ja jäätynyttä olisi sulanut hänessä.
Hän tunsi ympärillään niin lämmittävää auringonpaistetta, että yhden
ainoan säteen siitä olisi pitänyt olla kylliksi kuivatakseen kaikki nuo
putoelevat sadepisarat — ja hän ojensi pehmeät, nuoret käsivartensa
valoa kohden ja ratkesi äkkiä suloisiin onnenkyyneliin.
Hän vavahti kuullessaan terävän äänen viereisestä huoneesta.
— No, — joko hän viimeinkin lähti, tuo haaveksija. Tulee tänne kuin
munasta päässyt kananpoika ja luulee voivansa vanhalle kanalle opettaa
jotakin — sillä kaiketihan kuulit hänen sanovan, että täällä on paljon
tehtävää — eihän täällä ollut sairashuoneita eikä sairaanhoitajattaria
monen peninkulman alalla! Ha-haa! Ikäänkuin eivät ihmiset itse voisi
hankkia sairaanhoitajattaria! — Ja sitten puhui hän köyhyydestä! Täällä
ei ole mitään köyhyyttä — luulisin tuon minä paremmin tietäväni! Mitä
sanot sinä?
— En mitään.
— Ei, aivan kuten sanoin. — Mitä pidät hänestä.
— Paljon.
— Tietysti — sileät kasvot ja kaunis ääni, silloinhan naiset jo ovat
valmiit.
Kasvatustytär astui äkkiä hänen eteensä ja pani molemmat kätensä
rukoilevasti hänen käsivartensa ympäri.
— Oi, jospa sinä tahtoisit!
— Mitä niin?
— Matkustaa pois täältä sen sijaan että muutat viereiseen taloon ja
olet lakkaamatta pakoitettu näkemään vanhan kodin silmiesi edessä. Sinä
et koskaan tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi siinä, et koskaan. — Jos
nyt pyydän sinua kaikesta voimastani, koko täydestä sydämestäni — etkö
sittenkään tahdo tehdä sitä?
Tohtori Horn ravisti vihastuneesti hänet pois itsestään.
— Lopeta jo nuo tuollaiset juttusi, sanoi hän. Jos sitä tuleekin
heitetyksi ulos pesästään, ei kukaan silti voine kieltää jäämästä pesän
lähettyviin.
— Sinua ei heitetty — läksit itse siitä.
— Kun pakko käski, tyttöseni, kun pakko käski. Luoja on heittänyt ulos
minut. Mutta hän sallii kai minun jäädä paikkakunnalle.
Neiti Inger oli tuokion vaiti, sitten virkkoi hän äkkiä:
— En ymmärrä sinua! Jos olisin sinun asemassasi, en minä kestäisi nähdä
vieraiden muuttavan siihen kotiin, jota minä olen rakastanut kautta
elämäni. Matkustaisin kauas pois enkä tulisi milloinkaan enää sitä
näkemään. Mutta sinä — muutat asumaan viereiseen taloon.
Myhäilyn tapainen lehahti tohtorin kasvoilla, mutta hän seisoi selin
tyttöön, niin ettei tämä nähnyt sitä.
— Tietenkin, sanoi hän. Pitäähän minun saada nähdä miten ihmiset täällä
vastaanottavat kaiken sen uuden, mikä luultenkin nyt tulee käytäntöön.
Minun pitää saada nähdä josko minun parannuskeinoni edelleen kelpaavat,
tai heitetäänkö ne kokonaan romukoppaan. Saattaisihan olla, että ne
joka tapauksessa kestäisivät koetuksen. —
— Ja elleivät kestä, kuinka silloin käy?
Tohtori kohotti olkapäitään.
— Kuinka silloin käy? Silloin täytän piippuni uudestaan ja nauran
itsekseni — ihmisten typeryydelle.
— Etkä ole kantava katkeraa mieltä seuraajaasi kohtaan sen vuoksi?
— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Miksikä sitä tekisin?
Tohtori Horn sanoi aina: "Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon" silloin,
kun hän tarkoitti jotakin muuta, kuin mitä oli uskottelevinaan.
Neiti Inger ei ollut koskaan ennen huomannut, että tuon lauseen
sointisävyssä oli jotakin valheellista; mutta tänä silmänräpäyksenä
hämmästytti se häntä, vaikkei hän tahtonut selvittää itselleen sen
syytä.
* * * * *
Muutamia kuukausia kului. Nuori lääkäri muutti vanhaan
lääkärin-asuntoon, ja tohtori Horn asettui viereiseen taloon asumaan.
— Pienestä vasta-istuttamastaan puutarhasta saattoi hän nähdä vanhaan,
johon hän itse oli istuttanut enimmät pensaat, jossa hän tunsi
jok'ainoan noista ryhmyisistä puista, raskimatta koskaan kaataa niistä
ainoatakaan.
Eräänä aamuna näki hän yhden kirsikkapuun kaadetuksi ja taas eräänä
päivänä koko sarjan karviaismarja-pensaita kiskotuksi maasta.
Se tuntui hänestä kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta, kuin iskulta
kasvoihin, ja hän mutisi pariin kertaan hampaittensa välitse: "Kuolema
ja kadotus!" Mutta kun kasvatustytär huomautti muutoksesta, virkkoi hän
mitä ystävällisimmin hymyten:
— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Sehän on miehen oma asia, tahtooko
hän hävittää puutarhan.
— Niin, mutta pitäähän saada vähän ilmaakin sisään, uskalsi tyttö
lisätä.
Sinä silmänräpäyksenä oli mielenmaltti mennyttä. Tietysti — vanha
ei milloinkaan kelvannut — piti raivattaman tilaa uudelle! Uusia
instrumentteja leikkauksia varten — uusia puita puutarhoihin — uutta
lääkettä pulloihin — kunhan vain oli uutta, niin se kelpasi!
Mutta hän katui heti, että oli paljastanut itsensä noiden valppaiden
silmien edessä, jotka tarkkasivat häntä, ja hän lisäsi kohta sen
jälkeen:
— Niin no — _minusta_ se tietysti on yhdentekevä. — Lähdetäänkö syömään
aamiaista?
* * * * *
Oli sydänkesä, kun tohtori Höjstrup astui lääkärintoimeensa pienessä
Juutinmaan kaupungissa ja siihen kuuluvassa laajassa maalaispiirissä,
ja alussa kului hänen aikansa niin tarkkaan kaikkien niiden
vaatimusten tyydyttämisessä, joita hänelle asetettiin, ja hän oli niin
innokkaasti kiintynyt työhönsä, että oli jo myöhä syksy, ennenkuin
hän saattoi ajatellakaan mitään sellaista, kuin vieraisilla käyntiä
paikkakuntalaisten luona. Mutta mitä hän tässä suhteessa laiminlöi,
siitä piti huolta tohtori Horn. Hänellä oli laaja seurustelupiiri, eikä
hän koskaan ollut nähnyt luonaan niin paljon vieraita kuin nyt.
Kun hän jälestä kahvin istui nojatuolissaan, nojaten selkäänsä kovaa
pielustaa vasten, laski hän valloilleen kaiken rakastettavuutensa ja
kuivanlystikkyytensä, huvittaakseen vieraitaan.
Silloin joutui nuori lääkäri luonnollisesti puheeksi — ja tohtori Horn,
joka istui sormiellen kirjoituspöydällä olevaa viivotinta tai kiertäen
itselleen paperossia, muisti joka kerta, olkapäitään kohauttaen, sanoa:
— Hän saattaa tosin olla varsin hyvä — minä pidän itse asiassa hänestä
paljon — mutta hän ei vain ymmärrä lääkärintointansa.
Hän unhotti lisätä, että hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaisia
todisteita tämän lausuntonsa tueksi — ja ihmiset eivät muistaneet
kysyä. Mutta hiljaa ja hiipien levisi kautta koko paikkakunnan se huhu,
että nuorella lääkärillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista kokemusta ja
että hänen parannuskeinonsa onnistuivat huonosti.
Kukaan ei tiennyt mistä nämä huhut olivat peräisin, mutta ne olivat
olemassa ja tekivät varman vaikutuksensa ihmisiin.
Tohtori Höjstrup ei ollenkaan aavistanut mikä oli syynä muutokseen,
mutta itse muutoksen hän kyllä huomasi.
Alussa oli hän kohdannut ystävällisyyttä ja luottamusta kaikkialla —
nyt tunsi hän ikäänkuin kylmien leyhähdysten huokuvan vastaansa ja
muutamissa luuli hän huomaavansa jotakin epäilyksen tapaista.
Tämä johti vain siihen, että hän kahdenkertaisella innolla antautui
työhönsä. Hän ei koskaan suonut itselleen rauhaa — hän suunnitteli
lakkaamatta parannuksia terveyshoidollisiin oloihin. Hän pakotti
vähitellen ihmisiä antamaan arvoa hänen työlleen, ja mitä paremmin he
oppivat tuntemaan häntä, sitä lähemmin liittyivät he häneen. Äkillinen
kylmyys haihtui vähitellen ja sen korvasi lisääntyvä ystävällisyys.
Köyhät hän hyvin kohta voitti puolelleen. Hänellä oli ominainen,
vilpitön tapa kohdella niitä, jotka hänessä herättivät luottamusta.
Kun varsinainen sairaskäynti oli suoritettu, saattoi hän vielä kauan
aikaa istua potilaan vuoteen luona ja puhua rauhoittavasti hänen
kanssaan — ja lähtiessään puristi hän voimakkaasti tämän kättä — oli se
miten musta tahansa.
Silloin saattoi joku vanha työmies rosoisella äänellä ja jotakin
kosteaa silmännurkassa sanoa hänelle:
— Ettäs pidätte lukua tällaisesta köyhästä miehestä, kuin minä olen!
Ja tartutte käteeni — ja istutte vuoteeni vieressä — ja lohdutatte
minua niin ystävällisesti. Oh niin! siihen emme olleet tottuneet vanhan
tohtorin aikana — ei, emme kautta sieluni ja Jumalani olleet.
Tohtori Höjstrup hämmästyi.
— Mihinkä sitten olitte tottuneet? kysyi hän.
— Niin katsokaas, hän tuli kun häntä kutsuttiin — se on, kun
lähetettiin vaunuilla noutamaan häntä — mutta hän ei joskaan viipynyt
puhuakseen lohdutuksen sanoja meikäläiselle. Toista oli ylhäisten luona
— siellä hänellä oli ikäänkuin paremmin aikaa, — mutta se ei tullut
koskaan kysymykseen meikäläisen miehen luona.
Nuori lääkäri oli ääneti. Sen verran oli hän paikkakunnalla
oleskellessaan jo tullut tietämään, ettei Horn ollut köyhien ystävä,
mutta häneen vaikutti aina ilkeän hämmästyttävästi, milloin joku puhui
pahaa hänen edeltäjästään. Hän oli sellainen vastakohta tälle, että
sen sijaan kuin tohtori Hornin luona ei ollut kukaan tervetulleempi
kuin se, joka puhui pahaa hänen nuoresta virkaveljestään, saivat
ne henkilöt, jotka luulivat voittavansa tohtori Höjstrupin suosion
panettelemalla hänen edeltäjäänsä, olla niin varmat aikeensa
epäonnistumisesta, etteivät koskaan enää uudistaneet yritystään. Hän
räsähti usein kiivaaseen tapaansa ja pyysi päästä kuulemasta kaikkia
sellaisia kanteluja — ennen kaikkea hän ei voinut suvaita juoruja — ja
vastenmielisintä hänestä oli nurkissa supatteleminen.
— Suoraa menettelyä, mies, sanoi hän kerran eräälle talonpojalle.
Sanokaa hänelle itselleen, mitä nyt sanotte minulle, muuten en voi
teitä kunnioittaa.
Talonpoika joutui hämilleen.
— Tohtori on hyvä ja antaa anteeksi, sanoi hän. Vanhaa tohtoria,
nähkääs, miellytti aina suuresti kuulla uutisia.
Kerran kysyi häneltä muudan mies, miksi hän ei suostunut viljelemään
maatilkkua, kuten hänen edeltäjänsä oli tehnyt — aina se olisi jonkun
verran tuottanut.
— Minä sen kautta vaan velkautuisin, vastasi tohtori, minä en ymmärrä
maanviljelyksestä niin vähääkään.
Toinen nauroi turvallisesti.
— Tohtori Hornpa ymmärsi sitä paremmin. Kaiketihan olette kuulleet
jutun, kuinka hän sopi puimamiehen kanssa hinnasta jokaiselta
puitavalta nelikolliselta ohria, mutta arvellen mittojen täyttyvän
liian nopeaan, meni hän joka aamu luuvaan ja pyyhkäsi kädellään mitat
vajemmiksi.
Tohtori Höjstrup oli kavahtanut ylös.
— Minä en tahdo uskoa sitä todeksi, sanoi hän, kuulitteko, minä en
tahdo!
Ja hän iski nyrkillään niin kiivaasti pöytään, että toinen säikähti ja
puikki tiehensä.
Mutta muutamia päiviä sen jälkeen tuli vanha nainen ja pyysi tohtoria
viipymättä seuraamaan häntä. Hänen poikansa oli sairaana, hänellä oli
kaulassa iso paise, joka pyrki tukehuttamaan häntä. Tohtori seurasi
tuokiossa naista, suoritti nopean leikkauksen, ja sairaan tila tuli
heti paremmaksi. Silloin pani vaimo vanhus kätensä ristiin, ja
ilokyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiansa pitkin.
— Oi, Herra Jumala, kuinka nyt olen iloinen, etten antanut petkuttaa ja
taivuttaa itseäni, sanoi hän.
Tohtori loi kysyvän katseen sairaaseen; mutta tämä vain ravisti
päätään. Silloin vaimo vanhus tarttui luottavaisna tohtorin käteen ja
sanoi:
— Teidän _pitää_ saada tietää — että voitte olla varuillanne.
Tohtori katsoi häneen edelleen yhtä hämmästyneenä, mutta nainen jatkoi
yhtä sitkeästi:
— Näettekös — kun läksin täältä noutamaan teitä, tuli vanha tohtori
vastaani.
— Minne matka? sanoi hän.
— Lähden käymään lääkäriä pojalleni, sanoin. — Häntäkö? virkkoi
hän juurikuin ylenkatseellisesti. — Niin olen aikonut, sanoin. —
Miettisitte ensin tarkoin, sanoi hän — sillä ei hänestä ole minnekään.
— Oli se vähän outoa minusta kuulla, sillä onhan vanha tohtorikin
oppinut mies — mutta sitten ajattelin: se on varmaan vain kateus, joka
hänessä puhuu. Ja niin menin sinne, minne itse tahdoin — Jumalan olkoon
kiitos ja kunnia!
Oli niin paljon todenmukaista helyä vapisevassa äänessä ja niin
rehellistä kiitosta lämpimässä kädenpuristuksessa, että tohtori
Höjstrup tunsi sen olevan teeskentelemätöntä hyväntahtoisuutta, joka
tässä huokui häntä vastaan.
Mutta hänen rohkea luottamuksensa ihmisiin sai sen kautta ensimäiseen
kolahduksensa, ja varjo laskeutui hänen avomielisille kasvoilleen.
Hänen ensi aikomuksensa oli mennä suoraan tohtori Hornin luo ja vaatia
häntä tilille joka sanasta, jonka hän oli puhunut — ja ollen kiivas
luonne, joka menetteli heti ensimäisten mielivaikutteiden mukaan, oli
hän kohta sen jälkeen jo menossa naapurinsa luo.
— Kuinka rohkenee hän sanoa, ettei minusta ole minnekään, oli hän
vastannut vanhalle naiselle — eihän hän tunne minua — eikä edes tiedä
mitä minä toimitan.
Mutta silloin oli vaimo nyökäyttänyt vanhaa päätään niin kummallisesti
ja sanonut:
— Hän, hän tietää paljon — ja mitä hän ei tiedä, sen saa hän tietää
muilta. — Asunhan hän aivan sen talon vieressä, missä te olette asuntoa!
Siis urkkimista! Juoruja! Panettelua!
— Älä sano väärää todistusta lähimäisestäsi! Miten elävänä tuo vanha
käsky yhtäkkiä esiintyi hänen tietoisuudessaan.
Hän pyyhkäsi nenäliinalla korkeata, hikistä otsaansa ja pysähtyi syvään
hengähtäen, kuin jos hän olisi joutunut saastutettuun ilmapiiriin, ja
kaivannut puhdasta ilmaa hengittääkseen.
Tohtori Hornin talon ulkopuolella kohtasi hän neiti Ingerin.
— Minkä näköinen olette tänään? kysyi tämä. En tunne ollenkaan noita
kasvoja.
Tyttö silmäili häntä hymy katseessa — ja tohtori tarttui ehdottomasti
hänen esiin ojennettuihin käsiinsä ja puristi niitä niin kovasti, että
tytöltä pääsi huudahdus.
— Älkää puristako niin kovasti, sanoi hän. Teillä on sormet kuin
raudasta!
— Anteeksi, sanoi tohtori ja päästi hänen kätensä. Minun täytyi vain
nähdä kestäisittekö. Tai ehkä se oli sentähden, että jotakin oli
särkynyt minussa itsessäni ja minä tahdoin nähdä toisissakin jotakin
särkyvän. — Onko kasvatusisänne kotona?
— Kyllä on. Onko teillä asiaa hänelle?
— Tahdon kertoa hänelle, mitä olen kokenut tänään. Minä isken aina
kohti, sen sanon teille — en rakasta kiertoteitä.
Ja nyt kertoi hän rehellisesti neiti Ingerille mitä oli tapahtunut.
— Jos tohtorilla on muistuttamista minua vastaan, sanoi hän lopuksi,
niin sanokoon sen minulle itselleni. Minä en puhu koskaan hänestä pahaa
— mutta jos sen tekisin, tapahtuisi se julkisesti — sen tiedän.
Tohtorin puhuessa oli tyttö käynyt kalpeaksi, ja hän oli vastaillut
vain pienillä, sanattomilla päännyykytyksillä. Nyt kääntyi hän yhtäkkiä
tohtoriin päin ja sanoi:
— En luule teidän kannattavan puhua hänen kanssaan. Se tekisi vain
pahan pahemmaksi. Hän on niin katkera. Minä en tiedä, mutta hänessä
näkyy olevan sairautena, ettei hän voi sietää seuraajaansa.
— Silloin totisesti ei hänen olisi pitänyt jäädä tänne.
Tyttö silmäili tohtoria surumielisesti hymyillen.
— Luuletteko, etten ole pyytänyt häntä matkustamaan pois? sanoi hän.
Kyllä! Olen rukoillut häntä kaikesta sydämestäni tekemään sen.
— Niin, mutta — silloinhan _tekin_ matkustatte pois.
— Luonnollisesti.
— Jääkää sitte tänne molemmat, sanoi hän ja kääntyi nopeasti pois.
Lämmin veri hulvahti tytön kasvoihin — ja hänestä tuntui äkkiä, kuin
olisi hän kahlannut suolaisessa vedessä — raittiissa, vaahtoavassa
merivedessä — lämpimässä, vahvistavassa vedessä, samallaisessa kuin se,
jossa hän oli lapsena pulikoinut. Hän oli melkein kuin tuntevinaan sen
makua kielellään — sellainen turvallinen, iloinen voiman tunne täytti
hänet.
Tohtori kääntyi ympäri.
— Olkaamme ystäviä me kaksi! sanoi hän.
Toinen nyökkäsi.
— Niin olkaamme! — Ja hänestä tuntui kuin olisi se lauluna purkautunut
esiin. — Älkää välittäkö pienistä vastuksista, — sanoi hän, se tekee
vain hyvää. Sitä paitsi — kun tekee työtä niin tunnollisesti kuin te,
on kylliksi puolustetta omassa itsessään. Kaikki ne, jotka _tuntevat_
teidät, tulevat myös pitämään teistä ja luottamaan teihin.
Oli kummaa, miten selvästi hän näki tällä hetkellä. Hän ymmärsi, että
tohtorin esiintymisen kiivaus työnsi hänen luotansa joitakuita, mutta
hän ymmärsi myös, että tohtori tulisi yhä rakkaammaksi kaikille niille,
jotka oppivat tuntemaan hänen nopean ajatusjuoksunsa ja — omituisen
tapansa ilmaista ajatuksiaan, hänen rehellisen luonteensa ja suoran
olentonsa. Heidän luottamuksensa häneen oli kasvava, heidän uskonsa
häneen vahvistuva, heidän rakkautensa häneen täyttävä ilman sillä
lämmöllä, jota hänen herkkä sielunsa kaipasi.
— Vielä tulee valoisampia aikoja, sanoi hän ja nyökäytti tohtorille
rohkaisevasti päätään, luoden samalla häneen ujostelemattoman katseen
tummista silmistään.
Ja noiden silmien säteen valossa se, mikä oli ollut tohtorista niin
tärkeäarvoista, kutistui aivan mitättömäksi.
— Joutavia, sanoi hän itsekseen, kun lähti pois, — aivan varmaan oli
tohtori huonolla päällä — siinä kaikki.
Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti! lauloi
hän kovasti, astuessaan pihan läpi, ja neiti Inger kuuli hänen mainion
äänensä syvän kaiun hänen sulkiessaan oven jälkeensä.
Hän nosti käsivartensa päänsä yli, pani kätensä niskaan ristiin ja
nauroi hiljaa — onnellisena.
Eräänä päivänä oli tohtori kohdannut hänet tullessaan eräästä pienestä
talosta, jossa mies joi ja vaimo makasi sairaana ja kaikki lapset
juoksentelivat repaleisina.
— Miksi ihmisten pitääkin mennä naimisiin? oli tohtori silloin sanonut
ominaisella kiivaalla tavallaan. Kaksi hevosta käy harvoin yhtä
tasaisesti — paljon parempi on ajaa yksivaljaikkoa.
— Niin minustakin! oli neiti Inger vastannut nyökäyttäen hyväksyvästi
päätään. Ja nyt asteli tohtori siinä ja lauloi — _hänelle_:
Jos pidät minusta,
niin pidän sinusta
elonpäivieni loppuun asti!
Oi kuinka hän oli mieltynyt tuon äänen ihanaan, syvään malmisointuun
ja noihin hienoihin, pehmoisiin käänteihin! Että kukaan saattoikaan
hankkia pahaa häntä vastaan! Että saattoivatkaan!
Hän juoksi sairaan luo, jonka luota tohtori vastikään oli tullut,
ja täällä kuuli hän tuon vanhan vaimon kiittävän tohtoria suurella
äänellä. Naisen kiitollisuudella ei ollut määrää. Sitten juoksi hän
kotiin takaisin. Hän sänttäsi suoraan arkihuoneeseen tohtori Hornin
luo, hän oli päättänyt suututtaa tohtorin oikein perinpohjin. Hän
melkein tanssi! Kiireissään ei hän ollut muistanut ottaa hattua
päästään — se oli valahtanut hänen veitikkamaisille silmilleen. Hän
seisahtui tohtorin tuolin viereen.
— Oletko kuullut? sanoi hän aivan hengästyneenä.
— Mitä niin? — Tohtori katsoi ärtyisänä ylös sanomalehdestään.
— Tohtori Höjstrup on tehnyt vaarallisen leikkauksen Lars Kren'ille
— hän on pelastanut tämän hengen — eukko sanoo, ettei hän ole nähnyt
kenenkään käyttelevän leikkausveistä niin taitavasti, kuin tohtori
Höjstrup.
— Mitä ymmärtää tuo vanha turjake sellaisista asioista. — Se ei
merkitse paljoa.
— Eikö sekään merkitse mitään, että Lars Kren toipuu.
— Katsotaanhan ensin, jääkö hän eloon.
Kasvatustytär rupesi mieltäosottavasti hyräilemään.
— Lopeta tuo piiperrys!
Tavallisesti totteli hän ehdottomasti kun tuo kummallinen uhka asui
äänessä — mutta tänään oli, kuin jos hän olisi saanut kymmenen naisen
rohkeuden ja kymmenen naisen voiman, sillä hän mitteli lattiata
edestakaisin kädet selän takana ja sanoi pelkäämättömällä äänellä —
väliin hyräillen:
Litti, litlilua!
Kuuletko nyt mua
poika luona koivulehvikön!
— Sano kerrankin minulle: mitä hän oikein on tehnyt sinulle? Eihän ole
hänen syynsä, että sinä luovuit toimestasi ja että _hän_ sattui olemaan
se, josta tuli sinun seuraajasi. Jonkunhan se _täytyi_ olla!
Tohtori katsoi ylös, ja hänen kasvoillaan väreilevä ivallinen hymy
kiusoitti kasvatus tytärtä.
— Jumala meitä hyvin varjelkoon, kuinka asia sinusta näyttää olevan
polttava, sanoi hän. Ethän vain liene rakastunut?
Silloin ratkesi kasvatustytär itkuun — valtavaan, kiihkeään itkuun.
— En käsitä, miksi häntä vainoat, sanoi hän — hän ei koskaan ole
ajatellut tai sanonut sinusta mitään pahaa — hän tekee innolla työtään
säästämättä itseään enemmän yöllä kuin päivällä — hän tekee kymmenen
sairaskäyntiä siinä missä sinä teit yhden, ei kai siinä mitään
moitittavaa liene? Että hän saattaa vihastua potilaaseen, joka ei
tottele hänen määräyksiään, ei mahtane liikuttaa ketään muita, kuin
häntä itseään, luulen mä.
Hän käänsi selkänsä tohtorille odottamatta hänen vastaustaan — mutta
siitä päivästä ruveten eivät he enää puhuneet tohtori Höjstrupista.
Tohtori Horn oli viisas ja varova mies — hän älysi, että tässä
vaikuttivat alentavat sanat vain päinvastaiseen suuntaan — ja tästä
lähin saivat ainoastaan vieraat kuulla hänen kärkeviä huomautuksiaan ja
ivallisia hyökkäyksiään — jotka kaikki olivat tarkoitetut heikontamaan
sen asemaa, joka oli tullut outona paikkakunnalle.
Näytti kuitenkin, kuin olisivat useimmat hyökkäykset menneet ohi
mainittavampaa jälkeä jättämättä. Aikaa voittaen yhä useammat
turvautuivat nuoren lääkärin apuun, ja ylen harvinaista oli, että
joku vanhoista potilaista kääntyi tohtori Hornin puoleen saadakseen
jotakin neuvoa. Tämä ei kuitenkaan pidättänyt sappea kuohumasta — vaan
päinvastoin.
Sitten tapahtui eräänä päivänä, että tohtori Horn sai tietää jotakin,
minkä hän ymmärsi käyttää hyväkseen ja mikä tuotti hänelle tuulta
purjeisiin. Hän pistäytyi katsomaan erästä vanhaa kartanonvoutia, jota
useita vuosia oli vaivannut luuvalo — ja joka oli hieronut itseään
oppodeldokilla ja ajanut sisäänsä salisyyliä.
Vanhus istui nojatuolissaan nauraen:
— No, tänään näytätte olevan mainiolla tuulella, sanoi tohtori Horn,
asettaen keppinsä huoneen nurkkaan.
— Joo, nauroi kartanon vouti, nuori tohtori on koko iloinen veitikka
— hän se saa pelin käymään. Istun tässä ja juttelen hänelle siitä
apteekkivoiteiden paljoudesta, jota vuosien mittaan olen käyttänyt —
saamatta kuitenkaan mitään apua, ja niin sanoo hän minulle:
— Mitä se toimittaa? Ette te luuvalostanne pääse kuitenkaan. Teidän
on saatava jotakin vahvistavaa; tehkää siis ennemmin niinkuin minä —
juokaa päivässä neljännespullo hyvää punaviiniä — sekoitettuna veteen —
aterioille jaettuna; se antaa voimia.
Kaksimielinen hymy lehahti tohtori Hornin kasvoilla.
— Vai niin, vai niin! sanoi hän, en tosin uskonut siinä mitään perää
olevan, mutta niinhän sanotaan, ettei savua ilman tulta.
— Mitä tarkoitatte? sanoi kartanonvouti, koettaen näyttää näpsäkältä.
— Oh, ajattelin vain, että huhu kertoo hänen ahkeraan maistelevan
väkeviä, sanoi tohtori.
— Vai niin? Sitä huhua en koskaan ole kuullut. Eikä neljännespullo
punaviiniä veteen sekoitettuna oikeuta sanomaan —
— Ei, ei suinkaan, ehätti tohtori selittämään. — Kysymys on vain,
supistuuko se siihen. — Niin, niin, herra kartanonvouti! Onneksi olkoon
parannuskeino!
Ja tohtori Horn läksi jättäen kartanonvoudin kummalliseen epäilyksen ja
uteliaisuuden tilaan.
Hän ei uskonut ollenkaan syytöstä, mutta ensimäiselle ihmiselle, joka
tuli hänen luokseen käymään, sanoi hän, seuraten kaikille ihmisille
ominaista tarvetta tehdä itseään huvittavaksi:
— Niin, tohtori Horn sanoo hänen juovan. Minä pidän hänestä niin kovin.
Hän on niin tosi, niin ujostelematon ja suora — ja lisäksi on hänellä
niin helkkunan hyvä lausetapa.
Viimemainittua ihaili kartanonvouti enimmin, sillä sitä häneltä
itseltään kokonaan puuttui.
* * * * *
Noin kuukausi tämän perästä sairastui apteekkarin pieni poika
äkillisesti kuristustautiin ja sai kiihkeitä tukehtumiskohtauksia.
Apteekkari tahtoi, että olisi kutsuttu tohtori Höjstrup, mutta hänen
vaimonsa sanoi:
— Minä en uskalla haettaa häntä — hänhän saattaisi olla päissään —
muista mitä tohtori Horn sanoo hänestä.
Apteekkari vihastui — vihastui tavattomasti. Hän tahtoisi nähdä sen
miehen, joka on tavannut tohtori Höjstrupin päihtyneenä, sanoi hän.
Puolitoista vuotta oli nuori lääkäri ollut paikkakunnalla, ja hänet
oli aina tavattu selvänä, haettiin häntä yöllä tai päivällä. Jos
_vaimoa_ halutti uskoa akkain juoruja ja tuon vanhan, happamen tohtorin
panettelua, oli se hänen oma asiansa — mutta _itse_ puolestaan tahtoi
hän haettaa tohtori Höjstrupin, sillä tähän hän luotti — vaimo saattoi
haettaa vanhan tohtorin, jos arveli sen paremmaksi.
Seuraus tästä oli, että lähetettiin yht'aikaa sana molemmille
lääkäreille.
Mitä tohtori Höjstrupiin tulee, täytyi vaunujen palata tyhjillään.
Hän oli tuntia aikaisemmin poistunut asunnostaan ja ajanut asemalle
lähteäkseen kymmeneksi päiväksi maalle. — Ensimäinen pikkuinen
virkaloma, mikä hänellä oli sen jälkeen kuin oli paikkakunnalle tullut.
Hän oli aamulla käynyt tohtori Hornin luona ja pyytänyt tätä hoitamaan
hänen praktiikkaansa niin kauan; tohtori Horn oli luvannut, mutta jos
sattuisi uusi taudintapaus, ei hän tahtoisi siihen puuttua — hän oli
väsynyt ja vanha jo.
Sen ymmärsi tohtori Höjstrup vallan hyvin — ja niin he sopivat,
että tohtori Horn sähköttäisi hänelle, jos tarvis vaatisi — hän
tulisi silloin heti takaisin. Hänen lähteissään istui tohtori Horn
nojatuolissaan ja näytti tavattoman suopealta.
— Antanette anteeksi etten saata teitä ovelle — mutta te tiedätte,
että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä. — Ja hän taputti nuorta
virkaveljeä ystävällisesti olalle.
Tohtori Höjstrup ei vastannut mitään — hän jätti kiiresti hyvästit —
mutta kun hän hetki sen jälkeen kohtasi neiti Ingerin porstuvassa, niin
tämä ihan hämmästyi hänen kalpeuttaan.
— Mitä on tapahtunut? sanoi hän.
Ei mitään erityistä, vastasi tohtori, kasvatusisänne viimeiset sanat ne
vain tuntuivat minusta iskulta rintaan. Minä kunnioitan aina rehellistä
vihollista — mutta kohdatessani teeskentelyä on aivan kuin jotakin
kääntyisi sisässäni. Joku aika sitten kohtasin paljon vastustusta —
ihmiset eivät osottaneet minulle samaa luottamusta kuin ennen — ja
minä ymmärsin varsin hyvin, että kasvatusisänne puheet olivat saaneet
sen aikaan. Tänään tulin täysin virallisesti pyytääkseni häneltä
virkaveljenä palvelusta, ja kun läksin pois, sanoi hän: te tiedätte,
että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä! — Se se juuri on, mitä en
voi unhottaa.
Neiti Inger otti hänen kätensä omiinsa.
— Unhottakaa se sittenkin. On muistettava vain sitä, mikä on kaunista.
Tohtori katsoi häneen.
— Sitten on muistettava teitä, sanoi hän nopeasti myhähtäen ja läksi
pois.
Neiti Inger kävi koko päivän hyräillen ja laulaen ja katseli tyhjälle
lääkärin-asunnolle päin ja sitten hyräili hän taas. Hänen sisällään
ja ympärillään tuntui juhlivalta! Hän ikävöi äärettömästi tohtoria —
oli ikäänkuin joka hengähdys hänessä olisi huutanut tohtorin nimeä —
mutta hän tiesi, että tohtori tulisi takaisin — hänen luoksensa! Hän
tiesi, että tohtorikin ikävöi — ja hänen poskensa hehkuivat ja silmät
hymyilivät — hänen huulensa hyräilivät ja hänen jalkansa tanssivat.
Tohtori Horn olisi ehdottomasti huomannut hänen kasvojensa erikoisen
ilmeen, ellei hän olisi ollut niin kokonaan kiintynyt muuhun. Hänelle
oli apteekkarilta tuotu pikainen sana puoli tuntia sen jälkeen kuin
tohtori Höjstrup oli lähtenyt matkalle.
Sähköttämällä lähimmälle asemalle saattoi hän vielä pysähdyttää
hänet, niin että tohtori Höjstrup olisi ennättänyt ajoissa kotia.
Mutta hänelle soveltui paremmin jättää tämä tekemättä. Hän tahtoi
suorittaa tehtävän yksin. Hän tahtoi näyttää, — että ihmiset kyllä
tulivat hänen luokseen, milloin vaara oli tarjona. Olivathan he
saaneet kolmekymmentäseitsemän vuotta koetella häntä — ja eikö hänellä
ollut ainakin traditsionin voima puolellaan? — Mutta hänellä ei ollut
mitään uusia instrumentteja. — Hän oli nähnyt oivallisen lansetin ja
hiuksenhienon leikkausveitsen tohtori Höjstrupin pöydällä — ollappa ne
vain hänellä!
Sähköttäisikö hän ja pyytäisi saada lainata instrumentteja. — Ei,
silloinhan tohtori samalla voisi tulla takaisin. Oli varmempaa ottaa ne
luvatta. — Mutta silloin muisti hän tohtori Höjstrupin sanoneen:
— Minä lukitsen koko talon — palvelustyttö saa olla vapaa — ja avaimen
jätän rengille, joka hoitaa hevostani.
Tohtori Horn mietti hetkisen. Hän hykersi lakkaamatta käsiään kuten
hänellä oli tapana tehdä kun hän tuumi jotakin, jota ei tahtonut
ihmisten näkevän. Ja hän herkesi siitä vain kaivaakseen kynsiensä
alustaa. Tätä tehdessään hän ei kertaakaan katsonut ylös. Sitten läksi
hän tohtori Höjstrupin asunnolle.
Hän tapasi rengin juottamassa hevosta.
— Voisitteko hetkeksi päästää minut sisään, sanoi hän
välinpitämättömästi, minun olisi tarvis lainata yhtä lääkärinveistä.
Sen Lars hyvinkin saattoi tehdä — hän päästi alttiisti lääkärin sisälle.
— Niin mutta, Lars, instrumenttikaappi on lukossa, sanoi tohtori, kun
hän hetkisen kuluttua tuli työhuoneesta.
Lars karsi korvallistaan.
— Niin, mitäpä tuolle olisi tehtävä? sanoi hän. Minulla ei ole avainta
siihen.
— Mutta Larshan on kynsiltään kätevä — voittehan te toimittaa minulle
mitä minä tarvitsen.
Ja tohtori osotti sormellaan kahta terävää veistä, jotka olivat
ylimmällä hyllyllä lähinnä lasiovea.
Lars virnisti niin että hänen poskensa pullistuivat — ja kun hänellä ei
ollut erittäin arka omatunto, meni hän ja toi tallikamarista tiirikan.
Hänen oli kiittäminen vanhaa tohtoria monesta hyvästä juomarahasta
— ja Larsilla oli vain yksi Jumala — raha! Niitä hän rakasti
intohimoisesti — niitä hän väänteli ja käänteli käsissään, niin että
ne ihan lämpenivät hänen kovien hyppysiensä välissä, ennenkuin ne
häneltä heltisivät. Hän ei raskinut panna niitä likoon, toimittaakseen
itselleen hauskan illan, vielä vähemmin raski hän auttaa niillä hädässä
olevia. Rahojen vuoksi oli hän uuraasti raatanut vuosikausia ja rahasta
olisi hän milloin hyvänsä ollut valmis myymään sielunsa — jos sitä kuka
olisi vaatinut häneltä — sillä sielu, olihan se jotakin mitä ei voinut
nähdä, jota vastoin rahat olivat todellisuutta.
Paitsi sitä, täytyihän tohtorin itsensä parhaiten tietää millainen
sopimus hänellä oli toisen kanssa. — Hänen oli joka tapauksessa
vastaaminen tästä. Ja niin avasi Lars tiirikalla taitavasti kaapin,
otti veitset ja antoi ne tohtori Hornille.
— Voitteko nyt heti kyyditä minut apteekkarille? kysyi tohtori.
— Miksikä ei, sen kyllä voin, sanoi Lars — pisti Ruskon valjaihin ja
antoi sen ravata huimaa kyytiä apteekille.
Tohtori istui vaunujen peräistuimella eikä puhunut mitään.
Larsista oli tämä lääkärinkapineiden lainaaminen vähän kummallista,
kun nämä kaksi lääkäriä eivät muuten pitäneet mitään kanssakäymisiä
keskenään — mutta sehän oli asia, joka missään tapauksessa ei
liikuttanut häntä. Ja niin vihelteli hän hiljaa ja syljeskeli
tiepuoleen ja pisti ominaisella, pehmoisella, vitkaisella
kädenliikkeellä runsaat juomarahat rasvaiseen taskuunsa.
* * * * *
Tunti sen jälkeen seisoi tohtori Horn apteekkarin makuuhuoneessa
nojautuneena pienen potilaan yli, joka, kuten hän heti huomasi, voitiin
pelastaa ainoastaan nopealla leikkauksella.
Jok'ainoa hermo hänen pienissä lintumaisissa kasvoissaan oli
äärimmilleen jännittynyt. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden mittaan oli
hän ollut ensimäinen ja tulisi olemaan ensimäinen nytkin. Lapsensa
pelastumisesta tulisivat he kiittämään tohtori Hornia eikä "häntä
tuolla".
Hän otti kerta toisensa jälkeen instrumentit, punnitsi niitä kuivissa,
luisevissa käsissään ja oivalsi, ettei hän ikänä olisi uskaltanut
ryhtyä tähän leikkaukseen, ellei hänellä olisi ollut niin hyviä
instrumentteja kuin nämä olivat.
Kuinka halpamielisesti hän tällä hetkellä menetteli nuorta
virkaveljeänsä kohtaan, ei hän ollenkaan ajatellut, tai jos ajatteli,
torjui hän jälleen aatoksen luotaan.
Kaksi tuntia sen jälkeen lähti hän kotia, molempien vanhempien
lämpimien kiitosten ja monien siunausten seuraamana. Mutta mikään ei
miellyttänyt häntä siinä määrin, kuin nuoren rouvan välitön huudahdus:
"Oi, Jumalan kiitos, että saimme _teidät_ — emmekä tohtori Höjstrupia!"
Niin sen piti olla — näin hän oli nimenomaan tahtonut. — Hän hieroi
kädellä takaraivoaan, kuten hänellä oli tapana tehdä, kun jokin häntä
huvitti, ja hän kohottautui mukavammin istumaan vaunuissa.
Mutta outo harmin tunne karmi häntä, kun hän astui maahan ajoneuvoista
oman talonsa edustalla ja kohtasi neiti Ingerin porstuvassa. Neiti
Inger auttoi päällysnuttua hänen yltään, ja he kävivät yhdessä
arkihuoneeseen.
— Hyvä, että se nyt on ohi, sanoi tohtori hykertäen käsiään. En
kuitenkaan luule, että uudestaan puutun sellaiseen leikkiin — minä alan
tulla vanhaksi.
— Minä olin kuulevinani, sanoi kasvatustytär — ja tohtori aivan
hämmästyi sitä kalskeutta, mikä tähän ääneen oli saanut, joka muuten
oli niin pehmeä ja taipuisa — olin kuulevinani, että sinä lupasit
sähköttäväsi tohtori Höjstrupille, jos sattuisi jokin uusi taudintapaus.
— Kyllä, — mutta tämä ei sietänyt viivykkiä, näetkös.
Kasvatustytär mitteli häntä kylmin, terävin katsein.
— Sinä tiedät varsin hyvin, sanoi hän, että sähkösanoma olisi tavannut
hänet lähimmällä asemalla ja että hän olisi ehtinyt apteekille samaan
aikaan kuin sinäkin. Mutta sinä tahdoit mieluummin suorittaa tehtävän
yksin — tahdoit itsellesi kunnian kokonaan.
Tohtori kääntyi häneen selin eikä vastannut mitään.
— Kun viime kerralla suoritit samallaisen leikkauksen, jatkoi
kasvattitytär, pitäen edelleen katseensa tähdättynä häneen, muistan
sinun sanoneen, että tarvitset uudet instrumentit, jos sinun tulisi
vielä tehdä sellainen leikkaus. Kuinkas sitten tänään tulit toimeen
vanhoilla?
— Minä lainasin tohtori Höjstrupilta — tietysti.
Kasvatustytär vavahti.
— En sentään olisi uskonut, että olet varas! sanoi hän.
Tohtori kääntyi nopeasti häntä kohden.
— Mitä sinä puhut? sanoi hän uhkaavasti. Mutta kasvatustytär seisoi
liikahtamatta ja tähysteli häntä sellaisella katseella, jonka edessä
tohtori ehdottomasti painoi silmänsä maahan.
— Luuletko etten minä tiedä, että hänellä on kaapin avaimet taskussaan?
sanoi kasvatustytär.
— No, niin, mitä sitten? Ei hätä lakia lue!
Tohtori otti sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja oli lukevinaan —
mutta kasvattitytär näki selvästi, että hänen kätensä vapisi.
Hän astui kasvatusisänsä eteen, niin että tämän oli pakko luoda
katseensa ylös.
— Mitä sanoisit papista, joka murtaisi auki virkaveljensä laatikon?
lausui hän pannen painoa joka sanalle — ja varastaisi messupaidan
ja alttariastiat — ja pitäisi ehtoollista varastetuilla tavaroilla
— vaikkei niiden lainaksi saamiseen vaadittaisi häneltä muuta kuin
muutamia sanoja kirjekortilla.
— Näitä asioita ei käy vertaaminen toisiinsa, sanoi tohtori Horn ja oli
lukevinaan edelleen.
Mutta mieli äärimmilleen järkytettynä ja terävä oikeudentuntonsa täysin
valveutuneena vastasi kasvatustytär kiivaasti:
— Saattaa olla jonkinlaista eroa määrässä, koska lienee pahempi
seistä varkaana alttarin edessä kuin sairasvuoteen vieressä — mutta
itse asiassa on se aivan samaa. En olisi koskaan uskonut sinun voivan
alentua siinä määrin, enkä koskaan uskonut, että tulisin tuntemaan
itseni niin onnettomaksi.
Hänen äänensä petti — hän kääntyi pois ja juoksi huoneeseensa, jossa
vietti jälellä olevan osan päivää.
Tohtori Horn jäi paikalleen istumaan, povessa häpeän ja uhman tunne.