Kesäk. 9 p:nä.
Onhan ennenkin tapahtunut, etten ole nähnyt häntä yhteen viikkoon.
Miksi on sitten tämän viikon ero niin paljon raskaampi?
Puolessatoista tunnissa voin päästä hänen luokseen. Jos tänään
kirjoitan hänelle, etten jaksa kauempaa odottaa häntä, niin tiedän
hänen saapuvan huomenna.
Mutta sittenkin. Se ei ole samaa.
Kun ennen kuljin kadulla, niin tiesin, että minä hetkenä hyvänsä voin
kohdata hänet; luin hänen nimensä teatterin ohjelmista, kuljin hänen
akkunainsa ohi ja saatoin kuvitella, että hän istui sisäpuolella. Joka
askeleella, jonka astuin, tunsin hänen läheisyytensä; ja vaikk'en häntä
kohdannutkaan, niin hän oli kuitenkin ilmassa, jota hengitän.
Nyt kuljen kuin eksynyt vieraassa kaupungissa. Harhailen umpimähkään,
ja tiedän, etten löydä etsimääni. Havaitsen äkkiä seisovani teatterin
edustalla tutkimassa vanhoja, repaleisia ilmoitusohjelmia, ja minne
suuntaankin kulkuni, niin lopulta tapaan itseni aina hänen asuntonsa
luota, jossa akkunaverhot ovat lasketut alas, joka on tyhjänä kuin
kuoleman käytyä vierailemassa.
Päivässäni on vain kaksi valokohtaa. Kun noudan hänen kirjeensä ja
kirjoitan omani. Hupaisinta on silloin, kuin kirjoitan hänelle, sillä
hänen kirjeensä eivät ole hän itse: ne ovat vain hänen kuortaan,
niistä ilmenee hänen haluttomuutensa paljastaa itsensä, hänen
tunteellisuudenpelkonsa, ja myöskin, kuten hän itsekin sanoo, hänen
maalaisvelttoutensa.
Mutta kun muiden levolle mentyä istun pienessä huoneessani kirjoittaen
hänelle arkin toisensa jälkeen, silloin voin tuntea hänet niin
lähelläni, että tuntuu siltä, kuin lepäisin hänen sylissään ja
puhelisin hänen kanssaan. Hänen hengityksensä kuumentaa ilman
ympärilläni, tunnen, istuessani pää kumarassa, hänen suutelevan
niskaani, ja kynäni tanssii paperilla sydämeni nopean sykinnän mukaan.
Kesäk. 14 p:nä.
Kävin tuonnoin hänen asunnossaan, sittemmin olen ollut siellä joka
päivä. Olen nauranut itseäni ja itkenytkin, mutta minun täytyi mennä.
Istun hänen huoneessaan ja kuvittelen, että hän on juuri ollut luonani,
on vain lähtenyt jollekin asialle ja saapuu pian uudelleen luokseni.
Istun siellä tunnin ajan joka päivä, ommellen nimikirjaimia hänen
pöytäliinoihinsa ja jutellen hänen palvelijattarensa kanssa.
Tänään meillä on ollut puuhaa valmistaaksemme hänelle juhlallisen
vastaanoton. Olemme pyyhkineet tomuja ja kiillottaneet, niin että
kaikki kiiltää täydessä komeudessaan. Olemme asettaneet pyökin lehviä
ja kukkia maljakkoihin, ja minä olen määrännyt, mitä hänelle on
laitettava aamiaiseksi.
Viimeiseksi, ennenkuin lähdin, kirjoitin hänelle tervetuliais-kirjeen,
jonka hän on tapaava kirjoituspöydältään.
Niinpä sanon siis, armaani: katso, morsiushuone on koristettu, ja
morsian odottaa sinua. Morsiamesi, joka ei halaja muuta kuin olla omasi
ja sinulle mieliksi.
Kesäk. 15 p:nä.
Varmaankin hän iloitsi tavatessaan minut jälleen, hän oli hyvin
herttainen minua kohtaan.
Mutta erästä asiaa en ymmärrä: hän kävi hetkisen hiukan alakuloiseksi,
kun näytin hänelle, kuinka uutterasti olin ommellut hänen
pöytäliinojaan.
Kysyin, eikö hän pitänyt siitä, että kävin hänen asunnossaan, kun hän
ei ollut kotona. Hän vastasi: »Se ei tee mitään. Mutta — sinä olet
liian hyvä minua kohtaan, en ansaitse sitä.»
Se on mielestäni tolkutonta. Pitäisihän hänen tietää, ettei mikään
tuota minulle suurempaa iloa kuin hänen hyväkseen työskenteleminen.
Sehän on aivan luonnollista. Miksi hän siis saattoi sanoa: »Sinä
olet liian hyvä minua kohtaan» —? Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä
»hyvyys»!
Kun olin selittänyt hänelle tämän, niin hän veti minut luokseen ja
sanoi puolittain hymyillen, puolittain vakavana: »Etkö voisi pitää
minusta hiukkasen vähemmän?» — »Omituinen kysymys rakastajan suussa»,
minä sanoin.
»Se on vaatimattomuutta», hän jatkoi. »Mielestäni sinä annat minulle
niin paljon ja minä sinulle niin vähän.»
Tartuin häntä takin kauluksesta, pudistelin häntä ja sanoin:
»Sinä olet (suutelo) lavertelija. Sinä olet (suutelo) kummallinen
otus ja hemmoteltu ihminen, välistä oikein ikävä kiusankappale. Sinä
olet kuitenkin (suutelo) maailman suloisin mies ja (suuteloita) minä
rakastan sinua.»
Jonka jälkeen hän unohti epäilyksensä, jotka liian suuri rakkauteni oli
herättänyt.
Heinäk. 7 p:nä.
Lyön laimin päiväkirjani kirjeiden takia. Hänelle minulla on
kirjoitettavana tuhansista asioista. Päiväkirjaani varten ei
tapahdu mitään mainittavaa. Päivät liukuvat yksitoikkoisina
ohitseni kuin maantien varren merkkikivet. Ainoastaan lauantait
pistävät esiin yksitoikkoisuudesta. Lauantait ovat pitkän kesätieni
peninkulmapatsaita; sillä lauantaisin hän saapuu kaupunkiin minua
tapaamaan.
Niin vaellan viikon toisensa perään yhäti samaa tietä. Sunnuntaihin luo
vielä lauantain aurinko valoa; mutta maanantaina ja tiistaina vallitsee
synkkä toivottomuus. Keskiviikon kiveen ennätettyä kajastaa odotuksen
rusko: kaipauksen ja toivon kasvaessa sivuutetaan tuorstai ja perjantai
— kunnes lauantain onni aavistetaan yön levottomissa unissa, ja minä
herään riemuitsevin sydämin.
* * * * *
Mutta kun ennätän hänen portailleen, niin minut valtaa tuska.
Kuinka hän ottanee minut vastaan? Loistaneeko hänen kasvoistaan
jälleennäkemisen ilo, kuten olen uneksinut, vai kohdanneeko minua
tuo vaivautumisen ja väsymyksen piirre, jonka olen toisinaan luullut
huomanneeni; joka on kenties typerää kuvittelua, mutta joka välistä,
istuessani yksin, nousee esiin muistissani ja täyttää sieluni
raskailla, sinimustilla, pelottavilla pilvillä.
* * * * *
Ja pelko lamauttaa iloni, niin etten voi heti olla suloinen ja
rakastettava, kuten kernaasti tahtoisin. Ja hän käsittää minut väärin;
näen hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään, ja olen varma siitä,
että hän pitää minua oikullisena ja sietämättömänä.
Mutta hän ei sano mitään — juo vain nopeasti melkoisen määrän viiniä ja
pakottaa minutkin juomaan.
Ja kyllähän viini auttaa. Lämmin hyvinvoinnin tunne soluu viihdyttäen
mielen ja ruumiin kautta. Kaikki pimeät, raskaat ajatukset haihtuvat
kuin usva auringon tieltä; tuo tyhmä pelko katoaa, kieli irroittuu,
siirrytään lähemmäksi toisiaan, ja kun sitten istutaan käsi kädessä ja
silmä silmässä, niin poissa ovat hermostuneet räpytykset, väärinkäsitys
ja oikullisuus, silloin unohdetaan muut viikon kuusi päivää tämän
seitsemännen ainoan autuaaksitekevän tunnin tähden.
* * * * *
Perästäpäin kuulustelen häntä. Hänen on tehtävä tarkoin selkoa viime
päivien tapahtumista ja henkilöistä.
Alussa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa. Päivät
kuluivat kylpemiseen, maleksimiseen, tupakoimiseen, syömiseen ja
nukkumiseen. Vähitellen olen kuitenkin saanut hänet tunnustamaan, että
hän viettää jotensakin vilkasta elämää. Hotellissa, missä hän syö
päivällisensä, hän on solminut useita tuttavuuksia; hän pelaa krokettia
ja lawn-tennistä nuorten neitojen kanssa ja hänet on kutsuttu sekä
päivällisille että huviretkille.
Varsinkin erästä leskirouvaa ja hänen kahta tytärtään hän palvelee
innokkaasti.
Ensinnä hän puhui näistä nuorista naisista hyvin peitellen; hän koetti
saada minua uskomaan, ettei hän paraalla tahdollaankaan voinut välttää
heitä. He kiusasivat häntä kutsuilla ja ehdottamalla kaikellaisia
maalaishuvituksia.
Tein silloin sen virheen, että olin olevinani mustasukkainen. Tämä
huvitti häntä ilmeisesti, ja nyt hän ärsyttelee minua alinomaa noilla
neidoilla ja heidän monilla hurmaavilla ominaisuuksillaan. Tiedänhän
minä, että se on pelkkää pilaa; mutta se kiusaa minua, vaikka en
kuitenkaan katso voivani tunnustaa sitä.
Päinvastoin tiedustelen häneltä aina noita pikku »ystävättäriä».
Hän kosti viime kerralla tavalla, jota en voinut sietää. Hän rupesi
puhumaan Erkistä, väittäen olleensa kaiken aikaa mustasukkainen hänen
tähtensä.
Erkki parka! Joka kerta, kuin ajattelen häntä, tulen alakuloiseksi.
Varmaankin hän piti minusta sanomattomasti, muuten hän ei olisi voinut
menetellä niin hienosti ja kauniisti kuullessaan, etten voinut suostua
hänen omakseen.
Nyt hän on Berliinissä, enkä saa koskaan hänestä tietoja välittömästi.
Mutta äidille hän on kirjoittanut joskus, ja äiti lienee myöskin
vastannut hänelle.
Kun _hän_ nyt tuonnoin teki vihjauksia Erkistä, niin kerroin — sillä
en tahtonut, että asia otettaisiin useammin puheeksi — miten Erkin
ja minun suhteeni oli aikoinaan päättynyt. Kerroin, että Erkki
oli pyytänyt minua vaimokseen ja että minun oli täytynyt vastata
kieltävästi.
»Syytä minun ei tarvinne sinulle sanoa», lisäsin.
Hän katsoi minuun ikäänkuin häpeissään ja sanoi vain: »Suo minulle
anteeksi.»
Mutta pitkän aikaa olimme molemmat vakavia.
Heinäk. 13 p:nä.
Niin, se oli mieletön päähänpisto, mutta minä sainkin siitä ankaran
rangaistuksen.
Sää oli aamulla niin hurmaava, ikävöin häntä niin kovin, ja minusta
saattoi olla hauskaa hämmästyttää häntä odottamattomalla vierailulla.
Sain Kristinan käsiini ja me lähdimme aamupäivä-laivalla. Nousimme
maihin Skodsborgissa. Kristina jäi sinne, mutta minä kuljin rantatietä
edelleen Vedbaekiin.
Kävelin sen talon ohi, missä hän asui, mutta hänen ystävänsä tähden en
uskaltanut mennä sisään. Erään poikasen, jonka tapasin, lähetin viemään
hänelle viestin, että muuan nainen, joka mielellään tahtoi puhua hänen
kanssaan, odotti häntä metsän laidassa.
Odotin puolisen tuntia. Lopulta näin hänen saapuvan reippaasti tietä
myöten. Seisoin puiden suojassa peittäen itseäni päivänvarjolla,
ettei hän tuntisi minua heti. Vasta kun kuulin hänen askeleensa aivan
läheltä, astuin esiin ja työnsin päivän varjon syrjään.
»Mitä! Sinäkö?» hän huudahti, ja samassa käsitin tehneeni tyhmyyden.
»Kuka muu se voisi olla?»
»Ei, olet oikeassa. Ajattelin vain, että tämä ehkä olisi pelkkä
kepponen, jonka jotkut täkäläisistä olivat keksineet. Suo anteeksi,
että viivyin niin kauan, mutta olin hotellin luona krokettia lyömässä.
Kerrassaan hauskaa tavata sinut. Oletko täällä vanhempiesi kanssa?»
»Olen yksin. Tulin sinua tapaamaan.»
»Minua tapaamaan? Mutta eihän meidän sovi näyttäytyä täällä yhdessä.»
»Minä arvelinkin, että lähtisimme jonnekin muualle.»
Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen. Sitten hän sanoi: »Kerron
sinulle kernaimmin heti asian laidan. Sinä et saa pahastua, kyllähän
tiedät, että se harmittaa minua: en voi olla tänään kanssasi. Suuri
joukko kesävieraita on juuri täksi päiväksi järjestänyt huvimatkan, ja
olen varmasti luvannut lähteä mukaan. Enhän voinut tietää —»
»Olet oikeassa», keskeytin. »Luonnollisesti et voinut tietää, että
saapuisin sinua häiritsemään.»
Hänen kasvoilleen ilmestyi tuo hermostunut ilme.
»Sinä olet hiukan kohtuuton», hän sanoi.
»Niinpä lienen. Suo anteeksi sekä se että sopimaton tuloni. Lähden
heti. Hyvästi ja paljon hauskuutta.»
»Eihän sinun tarvitse mennä heti. Me lähdemme vasta tunnin kuluttua.»
»Kyllä kai se on sentään parasta. Minne me voisimme mennä niin lyhyessä
ajassa? Ja sinähän voisit helposti saada harmia, jos esiintyisit minun
seurassani.»
Hän piti kauan kättäni omassaan ja katsoi minuun vakavana ja päätään
pudistellen:
»Sinä teet minulle vääryyttä», hän sanoi lopulta. »Luuletko, etten
tahdo näyttäytyä sinun seurassasi itseni tähden?»
»En, olet oikeassa. Luonnollisesti teet sen suojellaksesi minun
mainettani. Sinähän olet aina pitänyt siitä niin hellää huolta.»
Hän ei vastannut, päästi käteni, mutisi jäähyväiset ja lähti,
katsahtamatta taakseen.
Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta kun näin hänen verkalleen
katoavan, eikä hän vieläkään kääntynyt — silloin minun täytyi väkisin
pidättäytyä kutsumasta häntä takaisin.
Ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, vaivuin epätoivoisena lamaan.
Makasin kyyristyneenä ja itkien puiden keskellä, kerjäsin häneltä
anteeksi ja sanoin, että hän sai lyödä ja pidellä minua pahoin, kunhan
ei vain lähtenyt luotani ja jättänyt minua yksin.
— — — Mutta kun aioin jälleen lähteä rantatielle, huomasin kaksien
char-à-banc ajopelien saapuvan minua kohti. Luulin näkeväni hänet
ensimäisissä kahden nuoren naisen keskellä ja kiiruhdin viidakkoon,
ettei hän huomaisi minua.
Heinäk. 16 p:nä.
Murhe on haihtunut, riemuksi vaihtunut. Olemme selitelleet ja
puolustelleet menettelyämme. Lopuksi olemme solmineet ikuisen rauhan
ja vahvistaneet sen vilpittömillä syleilyillä ja suudelmilla, jotka
eivät olleet veljes- eikä Juudas-suudelmia, vaan oikeita, alkuperäisiä
suudelmia, sellaisia, joille Aatami ja Eeva aikoinaan ottivat patentin.
Siitä tuli kauneimpia juhlapäivistämme. Juuri tuo tumma tausta ja
vakava alku loivat siihen omituista viehätystä. Tunsimme molemmat
ikäänkuin tarvetta korvata kärsityt ikävyydet olemalla erikoisen
kilttejä toisiamme kohtaan. Hän oli aivan samallainen kuin tuona
päivänä, jolloin kävin ensi kerran hänen luonaan, yhtä ritarillinen
ja hieno, yhtä valpas ja järjestäen huolellisesti kaikki parhaakseni,
kietoen minut mitä hellimmän huomaavaisuuden ilmaan.
Samalla mieliala oli vienon surullinen — oikea auringonlasku-tunnelma —
koska olimme nyt viimeistä kertaa yhdessä, ennenkuin matkustaisin äidin
kanssa 3 viikoksi Soröseen.
Raskasta on erota hänestä. Ellei tämä päivä olisi tullut sellaisena
kuin se tuli, niin ei mikään inhimillinen mahti olisi voinut riistää
minua hänen läheisyydestään. Nyt uskallan matkustaa. Tämän päivän
muistot valaisevat yksinäisyyttäni. Tiedän, että hänen lempensä ei ole
muuttunut.
Ja onnistumattomalle Vedbaekin retkelleni voin nyt nauraa. Hyvä Jumala,
minkälainen marttyyri sinä päivänä olin omasta mielestäni — enkä
vähimmin siitä syystä, että sain rahattomana harhailla nälkää nähden,
sillä välin kuin hän — luonnollisesti! — hekumoi mitä herkullisimpien
ruokien ääressä.
Sorössä, heinäk. 20 p:nä.
Tuhansittain vilisee täällä jokaisesta paikasta esiin
lapsuudenmuistoja. Täällä Erkki ja minä kuljeskelimme loma-aikoina,
soutelimme järvellä, pyydystelimme lintuja metsistä.
Tuolla se on vielä tuo vanha tammikin, joka täytti lapsellisen
mielikuvitukseni synkällä pelolla ja kuitenkin veti minua puoleensa.
Tuo vanha, omituiseksi kasvanut puu, jonka oksat kiertyivät kuin
luuvaloisen jättiläisjäsenet ja jossa asusti laumoittain ilman ahnaita
proletaareja, huonopukuisia, aina tyytymättömiä ja kirkuvia variksia.
Juuri tämän puun luona Erkki teki urotyön, joka minussa herätti sekä
kauhua, että ihailua.
Kun eräänä päivänä saavuimme paikalle, tapasimme varislauman mitä
hurjimman raivon vallassa. Raa'asti, kiukkuisesti huutaen se kiiti
mustina pilvinä edes ja takaisin puunlatvan kohdalla. Takerruin
peloissani Erkin käsivarteen ja kysyin, mikä niitä vaivasi. Hän
viittasi ylöspäin ja sanoi: »Kas, tuolla on pöllö! Ne aikovat murhata
sen.»
Nyt näin minäkin tuon raskaan, hitaan linnun, joka sokean pelon
valtaamana — päästäen tuon tuostakin epätoivoisen, kimakan sotahuudon —
lentää räpytteli edes ja takaisin kuolinvihollistensa keskellä. Siinä
oli jo merkkejä niiden hyökkäyksistä, ilmassa leijaili sen höyheniä.
»Pelasta se!» huusin Erkille.
Silloin hän kumartui maahan, otti terävän piikiven ja heitti. Pöllö
löi pari kertaa siivillään, sitten ne painuivat kokoon, ja raskaana
vaipui se kuolleena maahan muutaman kyynärän päähän meistä. Hetkeksi
vaikenivat varikset. Sitten ne alkoivat uudelleen, ensin yksitellen,
ikäänkuin ihmeissään kysellen, senjälkeen uhkaavana, vimmastuneena
kuorona, joka kohdistui meihin. Ja kun Erkki otti kuolleen linnun ja
me lähdimme pois, niin suuttunut varislauma, jonka saaliin olimme
ryöstäneet, seurasi perässä kähein kostonhuudoin. Heittämällä kiviä,
paukuttamalla käsiään ja huutamalla Erkki pelotti sen tuon tuostakin
hetkeksi luotamme. Mutta heti se ryhtyi taas hyökkäykseen uusin voimin:
yhä lähemmäksi, yhä alemmaksi se lensi, ja lopulta jouduin pelosta niin
suunniltani, että livistin karkuun, minkä jaksoin, ja sain pelkoni
tarttumaan Erkkiinkin, niin että hänkin pakeni juosten raivostuneita
lintuja.
Mutta siitä pitäen en voinut koskaan lähestyä tuota vanhaa
vaivais-puuta tuntematta ahdistusta sydämessäni.
Ja vielä eilenkin, kun kävin sen luona, olin lintujen rähinässä
kuulevinani kostonuhkauksia, ja toivoin, että Erkki olisi ollut
rinnallani minua suojaamassa.
Heinäk. 26 p:nä.
Hän pyytelee aina anteeksi, että hän kirjoittaa niin harvoin ja niin
vähän. En kiellä, että hänen kirjeensä välistä tuntuvat minusta hieman
köyhiltä. Mutta ymmärrän, ettei hän, jolle yleensä on vaikeata ilmaista
tunteitaan, ole omansa kirjoittamaan kirjeitä.
Nyt, kun tunnen hänet niin hyvin, eivät hänen kirjeensä tuota mitään
vakavaa surua, ainoastaan kenties hetkellistä pettymystä.
Mutta lohdutuksekseni kirjoitan hänelle kaksi kertaa useammin ja
pitemmälti. Kahdesti päivässä kirjoitan hänelle, jokainen posti tuo
hänelle kirjeen. Iltakirjettä kirjoittaessani tiedän hänen paraillaan
lukevan aamukirjettäni, ja kun istun aamukirjeeni ääressä, niin hänellä
on jo edellisenä iltana kirjoittamani kirje. Siten rakennan sillan,
joka ei koskaan katkea väliltämme. Olen aina hänen luonaan. Nuo
vedbaekiläiset pikku neidit eivät häntä valloita minulta. Olen sekä
aamuin että illoin hänen luonaan vartioiden häntä.
Olen järkevä ja sanon: nauttikoon hän vain lomastaan ja kaikista pikku
huvituksista, joita maaelämä voi hänelle tarjota. Mitäpä siitä, vaikka
hän harrastaakin hiukkasen kesähakkailua ja tulee hemmotelluksi. Onhan
hän kuitenkin lopullisesti minun omani. Hän on sanonut sen minulle,
ja minä uskon häntä. Uskon häntä sokeasti, enkä tahdo katkeroittaa
mieltäni alhaisilla epäluuloilla.
Mutta jos hän hetkiseksi tuntisi olevansa heikko, silloin saavun
kirjeineni kutsuen hänet takaisin hyveen tielle. Uskollisena vartijana
saavun aamuin ja illoin ja suojelen hänen telttaansa kaikilta kavalilta
hyökkäyksiltä.
Heinäk. 31 p:nä.
Hän kirjoittaa saaneensa määräyksen saapua harjoituksiin elok. 8
päiväksi. Seuraavana päivänä äiti ja minä matkustamme Soröstä.
Minussa on syntynyt oivallinen ajatus: hänen on tultava tänne 7 p:nä
ja vietettävä viimeinen lomapäivänsä minun seurassani. Se käy päinsä
loistavasti. Täällä ei kukaan tunne häntä, ja me voisimme tavata
toisemme metsissä, missä usein käyskelen monta tuntia yksikseni. Tiedän
useita viehättäviä paikkoja, jonne ei koskaan tule ainoatakaan ihmistä.
Varustan salaa mukaani pienen eväslaukun, ostan pullon hyvää viiniä, ja
niin hänen on kerrankin oltava vieraanani.
Siitä tuumasta en luovu. Se _on_ toteutettava. Vaikeudet minä kyllä
voitan, jos sellaisia ilmestyy.
Elok. 3 p:nä.
Luonnollisesti häntä arveluttaa tulla. Hän kirjoittaa: »Onko se nyt
viisasta? Voisihan se olla hyvin hauskaa, mutta muista, että me joka
tapauksessa näemme toisemme pian Kööpenhaminassa. Kannattaako silloin
panna sinua alttiiksi niille vaaroille, joita kohtaaminen Sorön
metsien yleisillä teillä aina tuo mukanaan? Ja hän latelee koko joukon
olettamisia, jotka epäilemättä ovat varsin järkeviä, mutta joille minä
vihellän.
Nyt pommitan häntä kirjeillä, niin että hän lopultakin antautuu.
Hyvänen aika, eihän hän pane mitään vaaralle alttiiksi, ja kun nyt
kerran tahdon!
Ei, viisas herra ritarini, pukekaa vain yllenne kaikkein juhlallisin
olettamis-ilmeenne. Minä vastaan, kuten rakastuneen tytön pitääkin:
»Vaikkapa Sorön metsissä vilisisikin isiä, äitejä, setiä, tätejä ja
muita villipetoja, niin tahdon kuitenkin sunnuntaina tavata ritarini
siellä.»
Sittenpä saamme nähdä, eikö ritarini häpeä olla vähemmän rohkea kuin
hänen morsiamensa.
Elok. 5 p:nä.
Viktoria! Hän tulee.
»Monenlaisista epäilyksistä huolimatta», hän kirjoittaa. Samapa se.
Olkoon sinulla kuinka monta epäilystä hyvänsä, kunhan vain tulet.
Näen, niillä epäilyllä hän on laatinut antautumiskirjeensä. Näen
hänen pyörittävän päätään, puoleksi harmitellen, puoleksi hymyillen
heikkouttaan. »Pahuksen tyttö», hän on sanonut itsekseen. »Hän on niin
lempeä ja enkelimäinen, ja sitten hän kietoo minut kuitenkin pikku- —
hyvin pikkusen — sormensa ympärille.»
Ei, sinun ei tosiaankaan tarvitse hävetä sitä, että annat tällä kertaa
perään. Lupaan palkita sen sinulle sadoin kerroin.
»Todennäköisesti tulen siis», hän lopettaa. »Pyydän sinua kuitenkin
muistamaan, että esteitä voi ilmestyä. En sano sitä sen vuoksi, että
uskoisin tuloni estyvän, vaan koska kokemuksesta tiedän, kuinka
huonosti sinä olet varustettu kohtaamaan pettynyttä toivetta.»
Kiitän nöyrimmästi, viisas mies.
Kirjoitan nyt jälleen hänelle, etten unohda ilmoittaa pitäväni esim.
maanjäristystä pätevänä poissaolon syynä.
Elok. 7 p:nä.
Päiväkirjaan pistetty kirje. Vedbaekissä, elok. 6 p:nä.
Rakas Julia! Salli minun aloittaa tämä kirje, joka on tuottava
sinulle suuren surun, vakuutuksella, jota pyydän sinua uskomaan: kun
viime kirjeessäni sanoin, että Sorön matkani tielle voisi ilmestyä
esteitä, niin en vielä aavistanut, että tänään kirjoittaisin sitä,
mikä nyt seuraa.
Tahtoisin kernaasti sinun uskovan — vaikk'et sitä ymmärtäisikään
— että tämä on tullut ilman selvää ja tietoista valmistusta,
ikäänkuin jonakin välttämättömänä väkevänä ja pakottavana,
jonakin, jonka kerran täytyi tulla. Mutta luonnollisesti se on
kytenyt minussa kauan, tunkeutunut esiin hiljaa ja verkalleen. Oli
hetkiä, jolloin tunsin sen; mutta pakottauduin uskomaan, ettei se
merkinnyt mitään, ja sitten seurasi jälleen aikoja, jolloin sanoin
tuottavasti itselleni: se oli pelkkää mielikuvitusta, ohi menevää,
merkityksetöntä apeutta — kaikki on vielä ennallaan.
Kunnes totuus äkkiä puhkesi sielussani esiin epäämättömänä liekkinä.
Se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.
Niin, Julia — minun on ilmoitettava sinulle ikävä ja raskas asia:
meidän suhteestamme _täytyy_ tulla loppu.
En voi enkä tahdokaan valehdella sinulle; sanon sinulle totuuden:
olen niin väsynyt, niin auttamattomasti väsynyt, etten jaksa enempää.
Tämä kävi minulle selväksi aamulla, kun sain viimeisen kirjeesi.
En ollut vielä noussut vuoteesta, kun se tuotiin minulle. Odotin
kirjettä, tiesinhän sen tulevan. Kuuntele nyt minua levollisesti,
älä tuomitse minua heti: toivoin, että kirje jäisi nyt kerrankin
tulematta; oikein pelkäsin emäntäni astuvan sisään kädessään
tuo paksu kirje, jonka päällekirjoituksen, alkukirjoituksen ja
allekirjoituksen osasin ulkoa ja jonka sisällön — oh! — myöskin
arvelin tuntevani ennakolta. Siinä lepäsi kirje peitteelläni;
painajaisen tavoin se ahdisti rintaani tuhansin epämääräisin tuskin.
Harmaa ahdistus lamautti aivoni ja täytti sieluni epätoivoisella
kyllästyksellä: en voinut saada itseäni avaamaan kirjettä ja lukemaan
sitä.
En tiedä, kuinka kauan makasin siten. Päässäni ei ollut kiinteitä
ajatuksia, vain tuo raskas harmaa ahdistus, joka väsytti minua niin
kovin ja välistä nukutti minut lyhyeen, rauhattomaan uneen.
Vihdoin repäsin itseni irti horrostilastani. Hypähdin pystyyn,
työnsin akkunaverhot syrjään voimakkaan päivänvalon tieltä, ja kuin
vapautuksen tunne, melkein kuin onni, nousi esiin varma tietoisuus:
se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.
En tahdo nytkään valehdella sinulle, en tahdo koristella ajatuksiani
ja tunteitani. Tunsin heti itseni onnelliseksi. Tunsin itseni niin
kevyeksi ja vapaaksi. Ikäänkuin uudestaan syntyneeksi, uusilla
voimilla ja uusilla toiveilla varustetuksi.
Mutta kun sitten äskettäin otin esille paperia kirjoittaakseni
sinulle, ymmärsin, että raskain työ oli vielä jälellä.
Sillä onhan asian laita seuraava: en voi moittia sinua mistään, minun
on päinvastoin tuhannesti kiitettävä sinua kaikesta siitä ihanasta,
mitä olet minulle tuonut, kaikesta suloisesta rakkaudestasi.
Ja kuitenkin saavun nyt luoksesi sanoen: se on lopussa. Olen väsynyt.
Sinun täytyy päästää minut vapaaksi, kuinka kovaa, kuinka väärin se
lieneekin.
Mutta kaikkein surkeinta on se, ettet sinä todennäköisesti ymmärrä
rahtuakaan kaikesta tästä. Ymmärrät vain, että minä hylkään sinut
suuresta rakkaudestasi huolimatta, ja joko sinä uskot, että teen
sen hulluuden valtaamana, tai luulet minun tähän asti valehdelleen
roiston tavoin.
Ja kuitenkin puhun totta sanoessani, etten ole hullu enkä ole
valehdellutkaan, vaan että olen vapaudenjanoinen ihminen, jonka kyky
ja mielentila lamautuu, niin pian kuin joku suhde alkaa kietoa hänet
pauloihin.
Katsohan, kun me kaksi opimme aikoinamme tuntemaan toisemme, niin
eihän kumpikaan uskonut, että siitä tulisi muuta kuin nopean hetken
velvoittamaton ilo. Se oli molemmissa oikku, tunnelma, ei ajateltu
kummaltakaan puolelta lujaa ja pysyvää suhdetta, vielä vähemmän
ikuista rakkautta.
Sitten kävi niin, että rakastuimme todellakin toisiimme. Tuskin
minun tarvinnee vakuuttaa, että todellakin rakastin sinua. Vaikka en
olekaan usein — josta minua leikilläsi nuhtelit — sanonut sitä, niin
tiesithän sen ääneni soinnusta, katseestani, koko olennostani, joka
ei koettanutkaan salata, kuinka kallis minulle olit. Sinä saavuit
luokseni ikäänkuin jonain uutena ja ihmeellisenä, niin koskemattomana
ja luotettavana, ja herätit minussa tunteita hienompia ja hellempiä,
kuin tähän asti olin kokenut. Tunsin itseni lempemme aamunkoitossa
onnelliseksi löytöretkeilijäksi ja valloittajaksi, vapaaksi,
voimakkaaksi, täynnä tahtoa ja voimia uusiin urostekoihin ryhtyäkseni.
Me rakastimme toisiamme; mutta rakkautemme oli erilainen. Minä olin
rakastunut kuin kokenut mies ja mies, jossa vallitsi taiteilijan
vapaudenhalu. Sinulle rakkaus oli koko elämä ja elämä vain rakkautta
etkä sinä toivonut muuta kuin antautua ja omistaa minut kokonaan ja
ilman rajoitusta.
Minä tahdoin pitää suhdettamme arkielämän erämaan keitaana. Sinä
tahdoit, että se täyttäisi koko elämämme.
Ja niin oli varsin luonnollista, että sinun nuorekkaan raju ja
voimakas rakkautesi uuvutti minun rakkauteni, joka ei ollut niin
kestävä.
Suhteemme muodostui suuremmaksi ja vakavammaksi, kuin mitä voin ja
tahdoin hallita. Ja se alkoi vähitellen pelottaa minua. Näin, kuinka
rakkautesi kasvoi päivä päivältä, tunsin, kuinka sinä sidoit itsesi
yhä lujemmin minuun, ja itsekäs kun olen, rupesin vastustamaan tuota
yhä perinpohjaisempaa yhteensulautumistasi. Minusta alkoi tuntua
vastenmieliseltä olla edesvastuussa toisen ihmisen elämästä, tunsin
menettäneeni liikuntavapauteni, olevani kahleissa. Ja se hetki
saapui, jolloin minun täytyi murtautua ulos, päästä jälleen väljille
tiloille, olla jälleen yksin ja vapaa.
»Sitäpaitsi se tavanmukaisuus, joka vähitellen alkoi ilmetä meidän
suhteessamme, kiusasi ja masenti minua. Minun kaltaiseni ihmiset
pelkäävät avioliittoa, koska se tekee rakkauden järjestelmälliseksi.
Mutta meidän kohtaamisemme, jotka alussa olivat niin viehättäviä
juuri senvuoksi, että ne olivat odottamattomia, satunnaisia ja
seikkailumaisia, ne muodostuivat pian yhä enemmän tavalliseksi,
mallikelpoisesti järjestetyksi velvollisuudeksi. Me kohtasimme
toisemme sovittuina päivinä määrättyyn aikaan, sitten seurustelimme
määrätyn ajan joka päivä. Kaikki yllättävä, odottamaton, satunnainen
oli hävinnyt; sama seikka toistui päivittäin. Kun sinä ennen saavuit
luokseni, oli jo vastaanottosikin valmistaminen minulle juhla. Ja
erotessamme kysyin odotuksesta väristen: »Tapaammeko toisemme pian
jälleen?»
Sitten koitti päivä, jolloin minun täytyi pakottautua sanomaan
tavallinen jäähyväislause: »Tulet kai huomenna?» ja saapuessasi
kysymään: »Mitä haluat juoda? Tahdotko suulaimellisen vaiko
suulaimettoman paperossin?»
Olin toivonut, että maalle-muuttoni parantaisi asiat, koska silloin
emme voisi seurustella niin tiheään. Mutta valitettavasti on olemassa
— kirjeitä. Henkilökohtainen seurustelu _voi_ olla vaihtelurikasta.
Kirjeet tekevät seurustelun mitä yksitoikkoisimmaksi. Ne aloitetaan
ja lopetetaan korulauseilla, jotka voivat vaihdella korkeintaan
sanajärjestykseen nähden; ne lähetetään ja saadaan määrättyinä
vuorokauden hetkinä; ne saapuvat kuten sotilaat aina samassa
kuori-univormussa säädettyine postimerkki-olkalappuineen.
Sinulle kaikki tämä oli merkityksetöntä. Minulle se muodostui
lentohiekaksi, joka verkalleen painoi väsyneen lempeni maahan.
Sillä se on tunnustukseni alku ja loppu. Olen väsynyt. En jaksa
enempää. Minun täytyy olla vapaa.
Tunnen tätä kirjoittaessani väsymykseni siinä määrin, etten edes voi
tuoda ilmi kaikkea sitä hyvää ja lämmintä, jota sydämeni kuitenkin
tuntee sinua kohtaan.
Minusta onkin melkein sopimatonta koristella kaunein sanoin kirjettä,
joka tuo sinulle sanoman sellaisen, että täydellä syyllä voit pitää
sitä karkeana ja epäoikeutettuna. Tunnenhan sen itsekin. Käsitän
menetteleväni julkeasti rikkeessäni suhteemme oikeastaan siksi, että
sinä olet rakastanut minua liian palavasti.
Mutta sitä ei voi auttaa. Kaikki vastaväitteet vaikenevat, ne surmaa
tuo väsynyt: en jaksa enempää.
Eikä se suinkaan muutu huomenna tai ylihuomenna. Älä luule sitä. Ei,
kaikki _on_ lopussa, ja me teemme molemmat paraiten, kun emme koeta
herättää sitä uudelleen eloon. Se, mikä tästälähin seuraisi, se olisi
vain rumaa.
Sinä olet usein sanonut minulle: »Lupaa olla aina rehellinen minua
kohtaan. Sinun on heti sanottava minulle, jos tunnet että meidän
suhteemme väsyttää sinua. Kyllä minä voin kestää sen särkymisen.
Mutta en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, jos huomaisin, että olen
elänyt sinun armoillasi.»
Se päivä, jota siis aavistit, on nyt tullut. Ja minä sanon sen
sinulle rehellisesti, kuten olet minua vaatinut.
Kenties väität: sinä olet kuitenkin pettänyt minua, sillä olet ollut
väsynyt jo kauan. — Siihen vastaan: en ole varemmin ollut selvillä
väsymyksestäni; minulla ei ole ollut mitään sinulle tunnustettavaa,
sillä en ollut tunnustanut mitään itselleni.
Kun nyt eroamme, voimme siis molemmat muistella rakkauttamme ihanana
ja suloisena tapauksena; muistoon ei sekoitu mitään katkeruutta.
Itse eron hetki on aina katkera. En uskalla ajatellakaan, mitä surua
ja tuskaa sinulle nyt tuotan. Mutta kun aikaa on vierinyt joku
verta, ja me tapaamme jälleen toisemme — rauhallisempina kuin jos
nyt yhtyisimme — silloin luulen sinun sanovan kuten minä, että me
erosimme juuri oikealla hetkellä ja säilytimme rakkautemme kilven
tahrattomana.
Jää hyvästi, ja koeta olla tuomitsematta minua liian ankarasti. A.
Elok. 8 p:nä.
Kului päivä ja kului yö. Uusi päivä on koittanut; se tapahtui _eilen,_
ja minä elän kuitenkin.
Suru ei siis surmaa, enkä minä surmaa itseäni surusta.
Kun olin saanut hänen kirjeensä ja lukenut sen kahdesti, ennenkuin
tajusin, ettei se ollut pilaa eikä väärinkäsitystäkään, niin en itkenyt
enkä pyörtynyt. Olin aivan levollinen, mietin niin omituisen selvästi
ja kylmästi. »Kaikki on siis lopussa», lausuin ääneen itsekseni.
Ääneni kuulosti kuivalta, melkein välinpitämättömältä. Ajattelin:
»Sinun olisi kai pitänyt lausua se tunteellisemmin.» Mutta olin aivan
tunteeton. Kaikki oli kuin jäykistynyt: sydämeni ei sykkinyt, hermot
eivät värisseet. Yksinpä kasvonikin olivat mielestäni jäykistyneet,
nahka tuntui pingoittuneelta, sivelin sitä ja pakoittauduin hymyilemään
saadakseni siihen eloa.
Lähdin ulos. Minne, sitä en tietänyt. Mutta sisäinen ääni sanoi
herkeämättä: »Tänne sinä et voi mitenkään jäädä. Sinun täytyy poistua
täältä, ennenkuin muut näkevät sinut.»
Tapasin tuttavia; tervehdin heitä, ja erään vanhan neidin kanssa
jouduin puheisiinkin. Hän kertoi minulle pitkän jutun taudista, josta
hän oli äskettäin parantunut. Erotessamme hän sanoi: »Te näytätte
tänään niin suloiselta.» — »Niin, niin, kun ollaan nuoria ja iloisia»,
hän lisäsi.
Niin jouduin metsään, eräälle ranta-aukeamalle. Seisoin uimahuoneen
pienellä sillalla ja tuijotin veteen ja ajattelin: »Jos nyt olisit
oikein murheissasi, niin liukuisit tästä alas, ja hetken kuluttua sinun
olisi hyvä olla.»
Kaupungista kaikui kirkonkellojen ääni. Ne soittivat
iltapäivä-jumalanpalvelukseen. Katselin ympärilleni, ja mielestäni en
ollut koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka kaunista täällä oli. Katseeni
oli ikäänkuin terottunut, näin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen
huomannut. Esim. erään pienen saaren, jossa puut kumartuivat kauneuden
janoisina Narkisoksina aivan veden kalvoon asti itseään ihaillakseen.
Kuulin lukemattomia hienoja ääniä, järven kaislikosta, metsästä ja
ruohikosta — hyönteiset surisivat, linnut kahistelivat lehvikössä,
kalat loiskahtelivat veden pinnassa. Vaivuin ihailemaan pilvien
alati vaihtuvaisia muotoja; ne näyttivät kesäpäivän tyyneydessä niin
levollisilta ja muuttumattomilta, mutta kun seurasi tarkoin niiden
hidasta liukumista, niin huomasi, että milloin ne olivat hymyileviä
kultareunaisia saaria, milloin isoja leijailevia lintuja, ja lopulta ne
hajaantuivat leikkiviksi parviksi pikkuruisia pilvilapsukaisia.
Annoin katseeni kiertää yli koko kuvan ajatellen: ellet saavukkaan
tänne enää, niin et kuitenkaan unohda minkälaista täällä on.
Kuljin metsän pimentoon. Minussa vallitsi sama juhlallinen selvyys,
sama harkitsevainen vastaanottavaisuus. Kunnes äkkiä satuin muistamaan,
että minulla oli hänen kirjeensä taskussani. Se oli kuin pistos
sydämeeni, ja kylmä väristys kulki läpi sieluni. Polvet vapisivat
allani, minun täytyi nojata puuhun, etten kaatuisi. Puristin kirjettä
kädessäni, ja lukemattakin näin jokaisen sanan edessäni.
Se oli siis totta! Hän oli hyljännyt minut, kaikki oli lopussa!
Olinhan ennenkin sanonut samaa, ne sanat olivat kaiken aikaa olleet
sisässäni; nyt vasta ne ennättivät sydämeeni ja saivat sen kouristumaan
tuskissaan.
Lopussa! En näkisi häntä enää. Minkä näköinen hän olikaan? Koetin
loihtia hänen kuvansa eteeni, se pakeni särkyen säpäleiksi, näin vain
parin mustia, suuria silmiä, jotka tuijottivat minuun levollisina ja
väsyneinä ja ivallisesti hymyillen.
Silloin kutsuin taivasta epätoivoisena ja tuskan valtaamana. Kerjäsin
ja rukoilin, ettei se olisi totta: »Jumalani, ymmärrän, että se on
minulle rangaistukseksi, mutta etkö ole jo kiusannut minua kylliksi?
Nyt suljen silmäni, ja kun hetken perästä jälleen avaan ne, niin anna
sen silloin olla unta, josta olen herännyt.»
...Ja jälleen seisoin rannassa, ja minusta tuntui siltä, ettei ollut
muuta pelastusta kuin heittäytyä järveen. En raivonnut enää, olin vain
niin sanomattoman murheellinen. Itkin hiljaa ja hellästi, näin tuon
ihanan kesämaiseman levällään edessäni, eikä minulla, vaikka olin vielä
niin nuori, ollut enää mitään toivottavana elämältä.
Silloin sanoi sisäinen ääni: »Vielä on toivoa. Kenties kotona on jo
sähkösanoma sinua odottamassa, tai on uusi kirje matkalla.»
Niin, niin, jatkoin, niin onkin, niin täytyykin olla. Ja kotiin
kiiruhtaessani toivo rakensi mitä ihanimpia linnoja.
Ei ollut sähkösanomaa, eikä tullut aamulla mitään kirjettä.
* * * * *
Mutta en herkeä toivomasta, ennenkuin olen puhunut hänen kanssaan.
Hänen pitäisi jo olla Kööpenhaminassa, ja huomenna me matkustamme. Olen
nyt kirjoittanut hänelle. Hän on ihmettelevä kirjettäni, ja luulenpa,
että se miellyttää häntä. Siinä ei ole rahtustakaan sitä, mitä hän
sanoo »hysteeriseksi». Se on rauhallinen ja järkevä. Kirjoitan, että
hän on kenties oikeassa arvellessaan, että suhteemme on käynyt hiukan
tympäiseväksi. Mahdollisesti — — kirjoitan — ei tässä auta muu, kuin
että vältämme toisiamme, ainakin jonkun aikaa. Mutta onhan myöskin
mahdollista, että yhteisin ponnistuksin voimme järjestää asiat tavalla,
joka ei tekisi juuri niin kipeätä. Ilmoita siis, milloin aivan ensi
tilaisuudessa voin tulla luoksesi. Älä pelkää, että saavun surkeuden
perikuvana. Saat päinvastoin nähdä, että olen hyvin viisas tyttö; sinun
väsymyksesi ei ole minulle aivan käsittämätön, ja olen kernaasti juuri
sellainen, jommoiseksi minut tahdot.
Elok. 9 p:nä.
Istuin myöhään illalla kuvastimen ääressä järjestellen tukkaani. Olin
sanomattoman väsynyt, mutta en lainkaan uninen, vaivuin katselemaan
omaa kuvaani, säikähdin äkkiä sen kalpeita kasvoja ja tuijottavia,
aavemaisina kiiltäviä silmiä; minua puistatti ja käänsin hermostuneena
pääni pois päästäkseni näkemästä sitä.
Katseeni osui silloin seinään pesukaapin taakse. Seinä oli verhottu
keltasella juovikkaalla paperilla, joka oli käynyt tahraiseksi
kosteudesta ja paikoitellen repeytynyt. Tällä vanhalla homeisella
seinäpaperilla ryömi muuan eläin, pitkä, kapea keltasenruskea
hyönteinen, jolla oli monta hoikkaa jalkaa. Varmaankin se tuli tuolta
oikeanpuolisen nurkan halkeamasta. Inhoten katselin, kuinka se
liikuskeli alaspäin seinää myöten; se pyrki pesukaapille päin lämpöä ja
valoa kohti. Olin jo noussut surmatukseni sen vaateharjallani. Silloin
näin toisen hyönteisen pistävän päänsä esiin seinäpaperin halkeamasta
ja liukuvan seinälle. Jäin seisomaan kamalan pelon lamauttamana,
tuijotin noihin ilettäviin eläimiin suurin, jäykin silmin. Ja kas
— aivan kuin niitä olisi ruvennut vilisemään koko seinällä: toinen
toisensa perästä ne livahtivat esiin nurkasta, kulkivat pitkässä
jonossa pesukaappia kohti. Ja nytpä huomasinkin, ettei niitä tullut
ainoastaan oikeanpuolisesta halkeamasta; kaikkialta, missä paperi oli
repeytynyt, ne ryömivät esiin, ja niitä tuli laumoittain seinän ja
permannon välisestä raosta.
En uskaltanut liikahtaa, en tohtinut ruveta niitä tappamaan; jokaisen
surmatun sijaan saapuisi kymmenen uutta. En uskaltanut tappaa
noita eläimiä, jotka ikäänkuin vyöryivät esiin mädänneitä ruumiita
sisältävästä haudasta.
Seisoin vain odottaen sitä hirveätä hetkeä, jolloin ne ennättäisivät
pesukaapille, minun kimppuuni. Ne jo ojentelivat hoikkia jalkojaan
ulettuakseen kuvastimen verhoihin. Jännitetyin hermoin seurasin niiden
kokeita. Silloin hätkähdin tuntiessani pesukaappiin nojautuvalla
kädelläni kylmää kutkutusta. Kirahtaen pyyhkäsin eläimen pois ja näin
samalla, että permannolla liikkuneet olivat jo päässeet pesukaapille.
Tulin aivan mielettömäksi. Ajattelin: »Nyt ruumismadot tulevat viemään
sinut saaliikseen!» — ja syöksyin ulos huoneesta, käytävää myöten äidin
luokse. Hän heräsi säikähtyneenä, ja minä voin vain selittää: pelkään
niin kovin, pelkään niin kovin!
Äiti veti minut vuoteeseensa, kehitteli minua kuin pikku lasta, ja kun
olin hiukan rauhoittunut ja makasin hiljaa itkien, niin hän sanoi:
»Kerro nyt, mikä sinua vaivaa. Kerro, miksi annoit Erkin matkustaa ja
miksi nyt olet niin murheellinen.»
Mutta pyysin, ettei hän vaatisi nyt selityksiä. Hän saisi kyllä
myöhemmin tietää kaikki.
Silloin äiti tarttui päähäni molemmin käsin, käänsi kasvoni itseensä
päin ja sanoi, katsoen minua kiinteästi silmiin: »Yksi asia sinun
täytyy sanoa minulle, Julia. Et kai ole —?» Keskeytin hänet laskemalla
käteni hänen suulleen. »En, äiti» — hymyilin surullisesti — »sitä sinun
ei tarvitse pelätä.»
»No, Jumalan kiitos. Sillä sinä et tiedä, kuinka olen pelännyt viime
päivinä. Olenhan jo kauan sitten huomannut, että sinä salasit meiltä
jotain. Mutta arvelin, että seurustelit jonkun kanssa Kristinan luona
ja että jonakin päivänä kyllä kertoisit meille kihlauksestasi.»
»Ei, äiti, siinäkin olet erehtynyt. Minulla ei ole mitään kihlausta
kerrottavana teille.»
Kööpenhaminassa, elok. 9 p:nä illalla.
Olen jälleen vanhassa pesässäni. Täällä on kurjaa ja pimeätä. Mutta
mitäpä siitä? Olenhan samassa ilmassa, jota hän hengittää. Voin tavata
hänet kadulla, ja kun huomenna olen noutanut hänen kirjeensä, niin
joudun kymmenessä minuutissa hänen luokseen.
Olen iloissani siitä, että äiti ja minä olemme toistaiseksi yksin
kotona, niin ettei minun tarvitse alituiseen hillitä itseäni. Isä ja
Frans palaavat Jyllannista vasta kymmenkunnan päivän perästä.
Elok. 11 p:nä.
Hän ei tahdo, että tulen hänen luokseen, ei ainakaan toistaiseksi. Hän
kirjoittaa, ettei hän uskalla vielä tavata minua; hän kaipaa hiukan
lepoa. Mutta hän lupaa lähettää minulle pian kutsun.
Elok. 20 p:nä.
Joka aamu ajattelen herätessäni: tänään saan kirjeen. Mutta päivät
vierivät, raskaina ja pitkinä ja harmaina, eivätkä tuo häneltä mitään:
ei tervehdystä, ei viestiä, ei ainuttakaan köyhää sanaa.
Että hän hennookin olla niin julma. Hänen menettelyänsä ei voi enää
puolustaa.
Elok. 22 p:nä.
Onko hän hävinnyt maan pinnalta? Missä hän piiloitteleikse, mitä hän
puuhaa?
Etsin häntä turhaan tutuista paikoista niinä aikoina, jolloin hän
oleskelee ulkona. Tuntikausia olen viettänyt hänen asuntonsa edustalla,
— enkä ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan.
Elok. 25 p:nä.
Nyt tiedän sen: hän ei tahdo tavata minua koskaan enää.
Kerran toisensa perästä olen ollut hänen ovellaan, uskaltamatta
soittaa. Tänään tein sen vihdoinkin, ja hänen palvelijattarensa tuli
ulos ja sanoi, ettei hän ollut kotona. Se ei ollut totta. Saatoin nähdä
palvelijattaren kasvoista, että häntä oli käsketty palauttamaan minut.
Hän oli hämillään, ja hän katsoi minuun säälien.
Että hän voikin nöyryyttää minua sillä tapaa!
* * * * *
Mutta minä _tahdon_ tavata hänet. _Tahdon_ puhella hänen kanssaan.
Hänellä ei ole oikeutta kohdella minua tällä tapaa.
Vaikka eihän sekään ole totta; hän saa kohdella minua aivan mielin
määrin. Hän saa nöyryyttää minua ja pidellä minua pahoin — olen
iloitseva, kun hän rääkkää minua. Koiran lailla ryömin hänen edessään,
potkaiskoon hän minut pois — palaan sittenkin hänen luokseen enkä
päästä häntä rauhaan, ennenkuin saan jäädä hänen luokseen.
* * * * *
Olen tullut ajatelleeksi, että kenties hän pitää jostain toisesta, joka
nyt käy hänen luonaan, ja että siinä kenties oli syy, miksi hän ei enää
tahtonut tavata minua.
Kirjoitan hänelle näin:
Ota toisia, jos haluat. Ellen ole sinulle kylliksi, jos kaipaat
vaihtelua — no niin, Jumalan nimeen. Ymmärrän sen. Olet taiteilija.
Tarvitset uusia vaikutteita. Minä olen typerä ja mitätön tyttönen,
kaikkeni on siinä, että rakastan sinua. Mutta tiedä siis, etten
vihastu, vaikka otatkin lisävaimon.
Sitä vain pyydän, ettet sen vuoksi hylkää minua. Kaikesta ja kaikista
huolimatta tahdon yhä edelleen omistaa sinut. Ja tahdon olla se, joka
on luonasi, kun kaikki muut ovat sinut hyljänneet.
Syysk. 1 p:nä.
Hän vastaa näin:
»Ei, Julia. Sellaisia kirjeitä et saa minulle lähettää. Sellaisena
kuin sinut opin tuntemaan, sellaisena kuin sinua muistelen ja
ajattelen, olet mielessäni itsetiedottoman sielunaateliuden
loisteessa: hienona ja erikoisena luonteena, joka ei välittänyt
porvarien tavoista ja ennakkoluuloista; hienona ihmislapsena, joka ei
muuttunut halvaksi menetellessään vastoin hyvän seuran vaatimuksia,
vaan päinvastoin sen kautta kehittyi omituisen korkealle.
Ei, Julia, sinä et ole voinut lähettää minulle tuota
ompelijatar-kirjettä, joka turhaan komeilee sinun nimelläsi. Mistä
sinä ylväs, puhdas, suloinen tyttö olisit oppinut sellaisia kuumeisen
kärkkäitä sanoja?
Tiedän tehneeni sinulle veristä vääryyttä. Mutta tuhat kertaa
vääremmin menettelet nyt itseäsi kohtaan.
Oma ystäväni, sieluni ihanin muisto ja ystävätär, kirjeesi herättää
minussa surua kuten vandalismi, kuten raakojen käsien häväisemä
taideteos. Ja enemmänkin: häpeän puolestasi. Ja se on minusta
kaikkein surullisinta.»
* * * * *
Olen kirjoittanut hänelle viimeisen kerran:
»Kiitos kirjeestäsi. Se koski niin, että painuin lamaan; mutta
ansaitsin sen iskun, ja se on hyödyttänyt minua sekin. Älä luule,
että pidän sitä nöyryytyksenä, että olen kumartunut tomuun sinun
edessäsi. Mutta tein halpamaisesti koettaessani tyrkyttää itseäni
sinulle, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet halunnut minua
mistään hinnasta takaisin.
Pyydän sinulta sydämeni pohjasta anteeksi. Olenhan tietänyt kaiken
aikaa, etten voinut vaatia sinulta mitään. Itse tulin luoksesi,
itse antauduin sinulle; sinä et sitonut itseäsi lupauksilla ja
sitoumuksilla. Mutta sinä olit sanomattoman hyvä minua kohtaan. Sinä
olit liian hyvä ja hellä. Muulla en voikaan puolustaa sitä, etten nyt
saattanut luopua sinusta.
Mutta ennenkuin eroamme, tahdon suoraan ilmoittaa sinulle, kuinka
typerä ja epähieno olen ollut sinua kohtaan. Heti suhteemme
ensi päivästä alkaen olen tarkoittanut, että se päättyisi
avioliittoon. Kun sanoin sinulle, etten ensinkään toivonut, että
menisimme naimisiin; kun päälle päätteeksi vakuutin pitäväni sitä
mielettömyytenä — silloin valehtelin. Koko haluni ja pyrkimykseni
kohdistui vain yhteen asiaan: tahdoin sitoa sinut itseeni niin
lujasti, että jonakin kauniina päivänä pyytäisit minua vaimokseni.
En ole se ylhäinen, korkealle kohonnut tyttö, jollaiseksi olet
minut runoillut. Kaiken rohkean menettelyni takana on ensin
itsetiedottomana, sitten aivan tietoisena, asustanut pelkurimainen
porvarillinen tarkoitus hankkia suhteellemme lain ja kirkon siunaus.
Petyin laskelmissani surkeasti. Olen näinä päivinä kysynyt itseltäni,
enkö ollut valinnut väärää tietä, enkö olisi voinut saavuttaa
päämääräni ujommalla rakkaudella.
Mutta luulen valinneeni ainoan tien, minkä saatoin valita, koska
rakastin sinua joka tapauksessa niin syvästi, etten korkeimmastakaan
hinnasta olisi voinut kaupustella itseäni sinulle pikku paloissa.
Olen joutunut pelissä tappiolle, mutta en kadu tekoani. Muodostukoon
vastainen elämäni kuinka köyhäksi tahansa, niin ei sinulle annettu
panos kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Köyhänäkin minulla on rikkaammat
muistot kuin kenelläkään toisella maailmassa, ja käyköön miten
hyvänsä aina olen siunaava sitä päivää, jolloin tulin omaksesi.
Kevytmielisenä saavuin luoksesi. Raskasmielinen olen nyt, kun
minut jätät. Paljon otit, mutta paljon annoitkin, sinä mahtava ja
rakastettu herrani, sinä valkoinen sheikkini, nuoruuteni unelma ja
sen tuskantäysi onni.
Kaikesta kiitän sinua, runsaasta armostasi ja ankarasta
rangaistuksestasi.
Korkealle sinä pyrit ja rohkeasti ratsastat. Et välitä siitä, hiekkaa
vaiko kukkia retkelläsi poljet. Jumala tehköön voittokulkusi helpoksi
ja valoisaksi.