»Ja jos nyt tekisin sen?»
Uusi tutkiva katse ja uusi miettiminen. Sitten:
»_Luonnollisesti_ jäisin.»
Olin saanut haluamani vastauksen. Se ei kuitenkaan tehnyt minua
iloiseksi. Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen, sitten hän
astui luokseni, tarttui minua vyötäisistä ja sanoi hellästi ja
sydämellisesti, että hän jäi kernaasti luokseni ja saattoi nurkumatta
luopua matkastaan. Jonka jälkeen — luonnollisesti — selitin, että
kysyin sitä vain piloillani.
— — — Matkavarustukset saatiin kuntoon viime hetkessä. Ajuri oli jo
odottanut muutamia minuutteja. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään, ja
me sanoimme kiireesti hyvästi toisillemme.
Seisoin piilossa uutimen takana ja kurkistin kadulle. Hän huomasi
minut, viittasi kädellään ja heilutti hattuaan. Hän näytti niin
kauniilta ja riemuisalta! Ikäänkuin hän olisi lähtenyt voittoa ja onnea
kohti.
Nyt kärryt kääntyivät kulman taakse, ja minä siirsin verhot akkunan
eteen. Kuljeskelin huoneissa, en voinut jättää niitä. Istuuduin
sohvaan, jossa tavallisesti istuin hänen kanssaan. Pöydällä oli
hänen albuminsa. Avasin sen ja satuin näkemään hänen kuvansa, joka
esitti häntä kuusivuotiaana poikana. Sillä leikittelin kuin tyttönen
nukellaan. Painoin sen rintaani vasten ja suutelin sitä; suutelin
sitä tuhansia kertoja, mairittelin sitä ja sanoin, kyynelten valuessa
tyhmistä silmistäni ja tuhriessa kuvaa, että nyt meidän kahden oli
autettava toisiamme, nyt, kun hän oli matkustanut luotamme.
...Kunnes palvelijatar saapui ja huudahti säikähtyneenä: »Herranen
aika, neiti, vieläkö te istutte täällä!»
Minäkin olin säikähtänyt hänen äkillistä tuloaan. Nousin nopeasti ja
lähdin pois, mutta kuvan olin pistänyt taskuuni.
Kesäk. 7 p:nä.
Kävin aamupäivällä postitoimistossa noutamassa seuraavan _poste
restante_ -kirjeen.
Rakas lapsi! Tiedätkö, että hemmottelet minua ja etten ensinkään
ansaitse sitä? Kun perille saapuessani tapasin suloisen, liian
suloisen kirjeesi, niin olin sekä iloissani, että häpeissäni. Olen
aivan kykenemätön — se ei ole korupuhetta — palkitsemaan sinua
ansiosi mukaan. Varsinkin olen niin perin kehno kirjeiden sepittäjä,
kun sinä sitävastoin olet niin monien naisten tavoin oikea mestari
lähettämään itsesi kotelossa. Vakuutan sinulle, että kun avasin
kirjeesi, niin tuntui siltä, kuin Julia olisi ilmielävänä hypähtänyt
siitä esiin ja molemmat käsivartensa kaulaani kietoen kertonut
minulle joukon mitä herttaisimpia asioita.
Kyllä kirjotan sinulle usein, mutta sinun on tyytyminen lyhyihin
tervehdyksiin. Maalaisvelttous on jo vallannut aivoni, niin
että minun täytyy oikein haukkumalla pakottaa itseni laatimaan
kieliopillisessa ja oikeinkirjoituksellisessa suhteessa virheetön
lause. Vain sen verran voivat aivoni pysähtymättä lausua, että olen
kovin rakastunut sinuun ja ikävöin 15:ttä päivää, jolloin käyn
pääkaupungissa vierailemassa.
Asumme talossa, joka tuskin on meidän korkuisemme. Mutta se sijaitsee
ihmeen ihanalla paikalla aivan metsän liepeessä ja siinä on
kuvakokoelma — taivaallisia ja maallisia kuuluisuuksia — joka yhdessä
tuoreen maidon, sikaläävän ja meriruohon tuoksun sekä varhaisen
maatapanon (kello 10) kanssa puhdistaa sieluni typerän lapselliseksi.
Häpeämättä lopetan siis kaikkien rakkauskirjeiden ihanalla
loppulauselmalla: »1000 suuteloa ja tervehdystä lähettää sinulle,
armas tyttöseni, sinua sydämestään rakastava