Syysk. 12 p:nä.
Minua paleltaa. Päivät lyhenevät, ja ilta laskeutuu raskaana ja pimeänä
ylleni. Istun ikkunan ääressä valon häipyessä ja tuijotan tylsänä
eteeni, tuijotan naapuritaloon, missä ajatukseni muinoin kävivät
seikkailemassa. Ja talo näyttää nyt ikävältä ja jokapäiväiseltä kuten
omammekin, ja siellä, missä ennen seikkailuprinssini liikkui, siellä
istuu nyt lihava ja laiska rouvasihminen täyttäen uneliain pistoksin
kanavapalasta elämän kirjavilla väreillä.
* * * * *
Erkki kuuluu saapuneen kaupunkiin. Emmy kertoi tuonnoin nähneensä hänet.
Iloitsen siitä, ettei hän ole pistäytynyt meille. En tahdo, että hän
huomaisi, kuinka huonosti minun on käynyt.
* * * * *
Minua paleltaa, ja tuntuu siltä, kuin koko talo palelisi. Täällä ei
ole koskaan ollut niin kylmää ja kolkkoa ja raskasta ja surkeata. Me
hiivimme toistemme ohi varjojen lailla. Ei kukaan puhu äänekkäästi, ja
me yhdymme kuin hautajaisia viettääksemme.
Ja kun äiti ja minä istumme iltaisin yksinämme, niin emme puhele.
Istumme kumpikin omissa mietteissämme, mutta tiedän, että hänen
ajatuksensa liikkuvat minun ympärilläni.
Syyskuun lopulla.
Parhaiten viihdyn isoäidin luona. Käyn hänen luonaan aamupäivin, niin
usein kuin vain voin.
Halki meluisien katujen, missä ihmiset tungeskelevat ja kamppailevat
ja juoksevat kilpaa ennättääkseen ensinnä perille — halki kuumeisen
elämän, joka näyttää minusta raa'alta ja rumalta, jonka surina
kuulostaa sielussani korvia huumaavan taistelun kiukkuisilta huudoilta
ja epätoivoiselta voihkinalta, pakenen pienelle syrjäkadulle, jonka
varrella isoäiti asuu. Kuulen jo melun vain hillittynä sekamelskana;
mutta kun istun isoäidin huoneessa, niin minusta tuntuu siltä kuin
olisin välttänyt suuren vaaran, josta nyt erotan vain kaukaisen kohinan.
Täällä on lepoa ja tyyntä, rauhaa kaikista tuskista, huojennusta
huolille. Täällä nöyrtyy jokainen kapinallinen ajatus, täällä lauhtuvat
ja vaimentuvat kiihkoiset halut ja kaikki sairaalloiset kaihot.
Täällä istuu isoäiti, vanhana ja elämänkylläisenä, ikäänkuin itse suuri
elämänviisaus, joka ei kysele eikä nuhtele, vaan ymmärtää kaiken, antaa
kaikki anteeksi ja tietää lohdun kaikkeen.
Ja muutun jälleen ikäänkuin lapseksi isoäidin kamarissa. Istun,
kuten pikku tyttönä, jakkaralla hänen jalkainsa juuressa selaillen
vanhoja kirjoja, joissa on kellastuneita kuparipiirroksia: Struense
ja hänen kaunis kuninkaallinen lemmittynsä, Fredrik VI ohutsäärisenä
poikapahasena sotaisessa kenraalinpuvussa, tarkastellen sotajoukkoja;
Kristiansborgin linnan palo 1794; »Robbes Pierre», joka samassa kuvassa
syöksyy ulos raatihuoneen akkunasta ja kannetaan mestauslavalle
kädet ja jalat ruhjoutuneina; rouva Heiberg ensinnä keimailevana,
itsetiedottomana neitosena ja sitten haaveellisena »tähtenä», katse
eteerisenä ja hartioillaan pitkä liina.
Tai myöskin ompelen talon tarpeita, tai luen sanomalehteä isoäidille,
joka seuraa mielenkiinnolla ulkomaantapahtumia ja nyökkää juhlallisesti
joka kerta, kuin kerrotaan uusista työväenlevottomuuksista.
Niin, isoäidin luona viihdyn hyvin. Ja hän ja vanha Maria hemmottelevat
minua kilvan. Heti kun olen saanut mukavan istumapaikan, sanoo isoäiti
sukkelasti päätään puistaen palvelijalleen: »No, Maria, tänään ei
meillä liene mitään neidille tarjottavana?» — jolloin Maria vastaa yhtä
viekkaasti: »Enpä tosiaankaan tiedä, rouva, mutta voinhan kuitenkin
katsastaa.» Yleiseksi hämmästykseksi hän tuo sitten hetken kuluttua
joko appelsiinin tai kotona leivottuja kakkuja tai palasen vanukasta
tai lautasellisen hilloa. Aina minua kestitään ja se maistuu aina
lapsellisen hyvältä, koska nuo molemmat vanhukset ovat niin iloisia
voidessaan tarjota ja ymmärtävät, että minua on kohdeltava kuin
murheellista lasta.
Lokakuussa.
Kunpa voisi matkustaa. Kauas pois kaikesta tästä. Väristen ajattelen
pitkän talven tuloa; saan viettää sen olosuhteissa, jotka joka hetki
muistuttavat minua siitä, mikä on kuollut ja minkä pitäisi olla
haudassa ja unheessa, mutta vielä kirveltää vereksien haavojen lailla.
Mutta minne ja miten?
Minun pitäisi päästä maailmalle omaan varaani, työskennellä ankarasti,
ansaita itse elatukseni, raivata itselleni tie. Mutta enhän osaa muuta
kuin hiukan porsliinimaalausta, eikä sillä pääse pitkälle.
Olen sanonut itselleni: muuta keinoa ei ole kuin että matkustat
Ameriikkaan ja rupeat lastenkasvattajaksi, puotilaiseksi, miksi hyvänsä.
Mutta siihen olen liian pelkurimainen. Minulla ei ole sitä
häikäilemätöntä rohkeutta, jota sellaisissa olosuhteissa vaaditaan.
Ruumiini on hemmoteltu, se ei uskalla ryhtyä karkeaan työhön; ja
tiedän, että kärsisin, jos minua kohdeltaisiin palvelijana.
Minulla ei edes olisi kyllin tarmoa hankkiakseni itselleni matkalupaa.
Tunsin sen tuonnoin, kun koetteeksi sanoin äidille, että tuumailin
matkustaa. Hän vain katsoi minuun kauhistuneena ja virkkoi: »Ja sen
sinä hennoisit tehdä minulle!» Samassa suli tahtoni, ja minä vaivuin
lamaan tunnustaen voimattomuuteni.
Ei, minulla ei ole voimaa eikä rohkeutta murtautua vapaaksi. Mutta
menehdyn, jos jään tänne kotiin. Minun laillani mahtaa tuntea lintu,
joka on istunut vankina häkissä, on ollut vapaana pari ihanaa
kesäpäivää ja sitten jälleen joutunut häkkiin.
Minussa on murtunut jotain. Haluan lentää tieheni, mutta kuinka
räpyttelenkin siipiäni, en kuitenkaan voi kohota uudelleen lentoon.
Lokak. 13 p:nä.
Viimeinkin on _se_ tapahtunut, jota olen väristen toivonut ja pelännyt
kuin jotain kohtalokasta. Olen tavannut _hänet._
Menin kaupunkiin käydäkseni isoäidin luona. Hän tuli vastaani erään
toisen herran seurassa. Näimme toisemme jo kaukaa. Tuon tuostakin
joutui välillemme ihmisiä, jotka peittivät meidät toisiltamme; sitten
katseemme yhtyivät jälleen. Ensin arvelin kääntyä takaisin. Mutta
pakottauduin eteenpäin. Tunsin, että nyt oli ratkaistava jotain. Ja
lujana ja rauhallisena — ponnistaen voimani äärimmilleen — kohdistin
katseeni häneen. Me olimme nyt toisistamme vain muutaman askeleen
päässä. Näin hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään — en kääntänyt
katsettani — ja kun sivuutimme toisemme, niin hän tarttui nopeasti
hattuunsa ja tervehti.
Nyt hän oli tervehtinyt minua ensi kertaa julkisella paikalla.
Tunsin, että tällä hetkellä olin minä ollut voimakkaampi. Mutta samassa
tuokiossa, kuin hän oli liukunut ohitseni, olivat voimani lopussa.
Jalkani horjuivat, ja minun täytyi paeta erääseen porttikäytävään tukea
etsimään.
Jos hän olisi kääntynyt ja seurannut minua — se ajatus minua huimasee.
Mutta hän ei tullut. Ja kun kuljin edelleen ja kävin vähitellen
varmaksi siitä, ettei hän tullut, niin minusta tuntui siltä, että se
oli uusi katkera pettymys, mutta että voin kuitenkin vielä toivoa
pääseväni vapaaksi.
Lokakuun viimeisinä päivinä.
Viime aikoina olen käynyt usein Frederiksbergin puistossa. Siellä
on niin kaunista näinä päivinä, kun lehdet kuolevat mitä ihanimman
värisinä ja kantautuvat laulavilla auringonsäteillä kultaisina maahan.
Ymmärrän, että vanhat ihmiset ja yksinäiset sielut saapuvat tähän
puistoon. Sen ristikkoportin edessä taukoaa kaupungin melu; se avautuu
kuin turvakoti hiljaisille ajatuksille ja hiljaiselle surulle. Se on
kuin salaisten muistojen ja särkyneiden toiveiden hautausmaa.
Joka päivä kohtaan samat ihmiset; tunnen mielestäni heidät kaikki,
ja luulen tuntevani sen elämäntarinan, joka tuo jokaisen heistä
tänne. Tuolla on vanha, siropukuinen herra, jonka valkeat kasvot ovat
vihaiset, joka aina mutisee ja lakkaamatta heiluttelee keppiään. Kukapa
muu hän voisi olla kuin joku entinen virkamies, joka on yhä harmissaan
siitä, että aikoinaan sai eronsa, mikä hänestä oli veristä vääryyttä?
Ja tarvitseeko kysyä, mitä miettii tuo kookas, solakka, mustapukuinen
nainen, joka tulee puolikasvuisine, surupukuisine tyttärineen ja
hymyilee heikosti ja hajamielisenä, kun tuo hilpeä tyttönen puhelee
hänelle? Entä hän, tuo nuori raajarikko-tyttö, jota väsynyt ja lopen
kulunut äiti parka työntää pyörätuolissa puiston käytäviä pitkin?
Tai minä itse? Eivätköhän nuo toiset aavistane, mikä on minut tehnyt
heidän pienen yhteiskuntansa jäseneksi?
* * * * *
Erkki kävi jokunen päivä takaperin luonamme. Mutta en nähnyt häntä.
Kuullessani hänen äänensä eteisestä kiiruhdin omaan huoneeseeni, ja kun
äiti vähän myöhemmin saapui kysymään enkö tulisi häntä tervehtimään,
pyysin sanomaan, etten voinut hyvin.
Marrask. 1 p:nä.
Oliko se mielikuvitusta vaiko totta? Kun tänään lähdin Frederiksbergin
puistosta, luulin Erkin näköisen olennon katoavan vaunujen keskelle.
Olisiko hän seurannut minua? Mutta jos se oli hän, miksei hän tullut
luokseni? Eihän hänellä ole mitään syytä vältellä minua.
Jouluk. 30 p:nä.
Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin kirjoitin päiväkirjaani.
Mielestäni ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämäni
tuntui päättyneen ja se, mikä vasta tulisi, olisi vain kadonneen ja
kuolleen ylle laskeutuvia lakastuneita lehtiä.
Mutta näin arvellessani valehtelin itselleni. Murheellisten ja
katkerain päivien tippuessa ylleni versoi hiljaisuudessa, ja ilman että
uskalsin sitä ajatellakaan, uusi hento kasvu lakastuneiden lehtien alla.
Minä huomasin — ja häpesin sitä — että olin liian nuori sanoakseni
hyvästi elämälle. Yllätin itseni haaveilemassa tulevaisuutta, joka ei
ollut vain muistoja. Koetin karkoittaa nämä kiusaukset — olivathan ne
pyhän suruni häväisemistä. Takerruin suruun, etsin suojaa sen suurten,
raskaiden siipien alta kuin nunna luostarikammiostaan; mutta juuri
kuin luulin olevani aivan turvassa, tunsin sielussani eräänä päivänä
putkahtavan esille tuhansia uusia aavistuksia, toiveita ja lupauksia,
ja silloin tajusin, että olin voitettu.
Mutta en ole enää mikään vaatelias lapsi. En odota mitään
seikkailuprinssiä, en usko elämän kutsuvan minua ikuisen juhlapöydän
ääreen. Tiedän saavani sekä hyvää että pahaa, enimmäkseen arkipäiviä,
juhlia vain harvoin. Tiedän, että se, mikä tulee, ei ole suurta eikä
merkillistä, mutta tiedän myöskin, että minun on siitä huolimatta
iloittava ja että se on joka tapauksessa elämää. Ja elää minun täytyy
saada, valoa ja ilmaa, koska en kerran voi kuolla kuolleen kanssa ja
olen liian nuori löytääkseni rauhaa surun luostarista.
Ja koska Erkki, uskollinen ystäväni, suostuu ottamaan minut sellaisena
kuin olen — suuttumatta ja moittimatta; hienona ja miehekkäänä hän ei
vaadi minua nöyrtymään.
_Hänet_ minä sittenkin näin tuona päivänä Frederiksbergin puiston
ulkopuolella. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin hänet puistossa, ja
kun sitten lyöttäydyimme yhteen, niin hän kertoi nähneensä minut
siellä monesti, mutta piiloittuneensa, koska arveli, että halusin
kernaimmin olla yksin. Vastasin, ettei minulla ollut mitään syytä
etsiä yksinäisyyttä, ja hän vaikeni uskomatta minua. Sittemmin tapasin
hänet aika ajoin, ja välistä me puhelimme hieman. Hän alkoi jälleen
käydä meillä, mutta kun hän oli ollut kotona, rupesivat kiusaukset
ahdistamaan sieluani.
Viimein eräänä iltana, noin viikko sitten, hän tapasi minut yksin
kotona, ja silloin hän ilmaisi minulle tietävänsä kaikki. Hän ei
sanonut sitä suoraan. Hän kertoi erään tarinan. Se oli seuraavanlainen:
Eräs hänen ystävistään Saksassa rakasti muuatta nuorta naista. Hän
oli oiva kauppias, rehellinen ja hyvä, mutta ei erittäin sukkela eikä
mieltäkiinnittävä — tavallinen arkipäiväihminen, jotensakin samallainen
kuin minä, hän sanoi hymyillen. Tyttö oli — nyt seurasi joukko
kukoistavia ominaisuuksia. Kaiken tämän viehättävän lisäksi hän oli
romanttinen lapsukainen, joka vaati elämältä suuria. Eipä siis ihme,
että hän teki serkulleen kauppiaalle tiettäväksi, että tämän rakkaus
oli toivotonta. Hän lensi pois hänen luotaan ja lensi korkealle. Mutta
eräänä päivänä kauppias tapasi hänet siipirikkona ja murheissaan.
Hänen korkea lentonsa oli tuottanut hänelle vain lyhytaikaisen onnen.
Tytön tuska koski mieheen kipeämmin, kuin jos se olisi ollut hänen
omansa, sillä hän rakasti häntä yhä vielä eikä ollut koskaan rakastanut
ketään muuta. Hän ei pyytänyt tyttöä omakseen, hän ei hennonut koskea
tuohon kipeään sydämeen; mutta hän koetti osoittaa tytölle, ettei
tällä ollut häntä parempaa ystävää ja ettei hän tuntenut sen suurempaa
onnea kuin olla hyvä häntä kohtaan. Tyttökin ymmärsi hänet, ja jonkun
ajan kuluttua hän saapui eräänä päivänä ystävänsä luo ja sanoi
pitävänsä hänestä. Ja nyt he ovat onnellisissa naimisissa ja hoitavat
kauppaliikettä eräässä Saksan pikkukaupungeista.
— — — Erkin kerrottua tämän tarinan me olimme molemmat yhtä hämillämme,
eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan. Istuimme katsellen toisiamme, ja
minä ajattelin, ettei hän sittenkään tietänyt kaikkea. Senvuoksi kysyin
viimein: »Tuo nuori saksatar oli siis ollut kihloissa toisen kanssa,
vai kuinka?» — »Ei» — vastasi Erkki katsoen minuun lujin katsein: »Hän
oli ollut toisen rakastajatar.»
»Ja kuitenkin...»
»Miehen mielestä ei tyttö ollut rikkonut mitään. Hän oli rakastanut
toista. Ja mies oli iloinen voidessaan nyt auttaa häntä ja tietäessään,
ettei tyttö ruvennut hänen vaimokseen pettääkseen hänet.»
Sitten puhelimme muista asioista; mutta kun Erkki lähti, sanoin
hänelle: »Olisin iloinen, jos viettäisit uuden vuoden illan meidän
luonamme, kuten entisaikoinakin.» Hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni
värisi, kun hän vastasi: »Kiitos, Julia.»
Mutta kun vanhemmat sitten tulivat kotiin ja kerroin äidille kutsuneeni
Erkin meille uuden vuoden illaksi, niin äiti kulta tuli niin iloiseksi,
etten muista pitkiin aikoihin nähneeni häntä sellaisena. Ja me istuimme
kauan ylhäällä, kuten ennenkin, ja puhelimme tutunomaisesti ja itkimme
yhdessä; mutta me nauroimmekin, eikä äiti tietänyt, mitenkä hän oikein
tekisi oloni hauskimmaksi.
Päätös on siis tehty. Huomenna tulee Erkki, ja kun vanha kello
ilmoittaa uuden vuoden saapuneeksi, ei sen juhlallista soittoa säestetä
paukkuvin sampanjakorkein, vaan äänetönnä olen puristava Erkin kättä ja
pyytävä häntä auttamaan minua, jotta saisimme uuden vuoden onnelliseksi.
Sitä ennen olen säälinyt huoneeni. Tänä iltana olen sanonut hyvästi
kaikille pikku muistoille, joita minulla on ollut hänestä. Olen
polttanut hänen kirjeensä, viimeistä kertaa olen suudellut niitä,
viimeistä kertaa niitä kyynelin kastellut. Olen polttanut hänen
kuvansakin; vaikeinta oli luopua siitä, joka esittää häntä pikku
poikana. Nyt on kaikki poissa. Mutta harsoa, joka oli laatikossa
kaiken muun joukossa, en voinut polttaa. Äidin ja minun harsoani.
Kätkin kasvoni siihen, ja se oli mielestäni elävä olento, uskollinen
ystävätär, joka pysyi kaikille muille äänetönnä, mutta henkäili minulle
ihanien muistojen lempeätä ja hurmaavaa tuoksua. En voinut surmata
sitä. Se tuntui rukoillen taputtavan poskeani, suutelin ja hyväilin
sitä. Itkin sen pehmeässä helmassa ja lupasin, että jäisimme ainiaaksi
yhteen. Käärin sen päiväkirjani ympäri ja kätken ne, niin ettei kukaan
voi niitä löytää. Mutta jos saapuu yksinäisiä hetkiä, jolloin elämä
tuntuu liian harmaalta ja köyhältä ja mitättömältä, silloin pakenen
molempien vanhojen uskottujeni luo ja muistelen niiden kanssa sitä
lyhyttä aikaa, jolloin elämän kirjava vaihtelevaisuus ihmeellisen
ilmestyksen tavoin osoitti armoaan köyhälle nuoruudelleni.
Päiväkirjani on päättynyt. Ja vuosi, jonka aloitin niin epävarmana, on
päättynyt. Kohtalon vuosi siitä tuli. Rikas onnesta ja rikas murheesta.
Kumpaa oli enemmän, onnea vaiko murhetta? En voi enkä tahdokaan mitata
sitä. Tiedän vain, etten tahdo mitään tapahtumattomaksi.
Ihana ja kauhea vuosi, kiitollisena eroan sinusta. Sinä olet minulle
kirjoittanut elämäni unohtumattoman seikkailun.