Näin selvästi, ettei vastaukseni miellyttänyt Erkkiä. Toivokaamme,
että herra M. antaa sille enemmän arvoa, hän kun on löytävä siitä
sen »kenties», jonka molemmilla vaakalaudoilla Julian hyve ja
kevytmielisyys kieppuvat vaarallisen koetuksen alaisina.
Maalisk. 3 p:nä.
Ihmeellinen, unohtumaton ilta. En ole koskaan kokenut niin ihanaa. Nyt
tiedän, minkälaista on olla onnellinen.
Se on kaunista kuin uni, ja se väikkyy mielessäni unen hämärin
ääriviivoin.
Olen ollut valoisassa, loistavassa maailmassa, missä kaikki oli
juhlallista — ja juhlallista minua varten; missä kaikki oli järjestetty
ilahuttamaan minua ja missä toivomukseni oli arvattu ja täytetty
jo ennenkuin ne olivat sydämessäni syntyneet; niissä lausuttiin
vain miellyttäviä ja teeskentelemättömästi valittuja sanoja;
niissä kaikki näytti olevan järjestetty vain nautintoa varten...
nautittavaksi hienosti ja ilman rajuutta, juuri sen verran, että se
synnytti sanomattoman hyvinvoinnin tunteen; niissä vallitsi rauha ja
turvallisuus, missä ei mikään voinut pelottaa arkaa pikku tyttöä.
— — —
Muistan sen kaiken vain unena, vaaleansinisen autereen verhoamana unena.
— — —
Hiipien ylös narisevia portaita myöten, aroin katsein pälyten kaikkia
ovikilpiä. Sitten äkkiä tukahuttavaa sydämenahdistusta hänen nimensä
ilmaantuessa. Mutta samassa on ovi auki, ja opastava käsi vetää minut
varovasti sisään.
Eräästä huoneesta lankeaa hillittyä valoa; kauempaa, oviverhojen
lomitse näkyy voimakas juhlavalaistus. Sitten seison sen keskellä ja
katselen ympäri isoa huonetta, jossa on paljo huonekaluja. Ja muuan
ääni toivottaa minut tervetulleeksi, kasvot hymyilevät minulle ja ääni
jatkaa: »Kiitos siitä, että tulitte. Olen ikävöinyt Teitä. Olkaahan nyt
kiltti ja heittäkää päällysvaatteenne, niin vietämme oikein hauskan
illan.» Levottomuuteni on yhtäkkiä kadonnut, tunnen itseni niin
varmaksi ja turvalliseksi, ojennan hänelle käteni ja me hymyilemme
toisillemme kuin hyvät vanhat ystävät, jotka iloitsevat nähdessään
toisensa jälleen.
Niin olen heti lumouksen vallassa. Tunnen olevani aivan kuin
kotonani näissä huoneissa, joiden kalusto tosin on kallisarvoinen ja
harvinainen, mutta ei ensinkään komeileva, tarjoten vain lepoa ja
mukavuutta ruumiille ja mielelle. Tunnen olevani valtijatar, talon
rouva, jona minua kohdellaankin; tunnen kuuluvani tänne, vain tänne.
Minut johdetaan pöytään. Hiljainen, vanhanpuoleinen palvelijatar tuo
ruoan sisään ja vie sen pois, vaihtaa lautasia, asettaa esille viiniä,
tekee kaiken tämän määräyksiä saamatta. Hän näyttää pitävän sitä aivan
luonnollisena asiana, että istun emäntänä hänen herransa pöydässä; hän
katselee minua ystävällisesti, ja minä nyökkään hänelle.
Me syömme, juomme ja pakinoimme; ritarini kasvot säteilevät
rakastettavaisuutta ja iloa — en olisi koskaan uskonut niiden
voivan säteillä niin. Me hymyilemme ja kilistämme, ja kun olemme
lopettaneet ateriamme, niin suutelee hän kättäni, tarjoaa minulle
käsivartensa ja johtaa minut saliin, jossa palaa joukko kynttilöitä ja
lamppuja, luomatta kuitenkaan häikäisevää valoa. Siellä on lämmintä
ja hyasinttien suloista tuoksua, siellä vaivun ihanaan lepoon
suunnattomaan nojatuoliin, hän varustaa sen pieluksilla ja työntää
eteeni jakkaran. Sitten hän puuhailee hiljaa ympärilläni, tarjoaa
paperossin, kaataa lasiin keltasta likööriä ja istuutuu itse vasta
sitten, kun on kysynyt minulta, istunko oikein mukavasti ja kaipaanko
vielä jotain.
Ja nyt tuntuu siltä, että mieluimmin jäisin istumaan näin ikuisiksi
ajoiksi... tänne hänen kauniiseen, valoisaan huoneeseensa kuunnellen,
kuinka hän puhuu minulle niin hilpeästi ja hillitysti, niin älykkäästi
ja ikäänkuin muita ihmisiä hienommin, ja katselee minua niin iloisesti
hymyillen silmillä, jotka eivät ole ensinkään mustat ja vaaralliset,
vaan lapselliset ja hyvät. Minusta tuntuu — niin, onhan se typerää,
mutta minusta tuntuu, että muutun hänen huoneessaan pieneksi lapseksi,
ja että hän hoivaa minua kuin maailman parhaat vanhemmat.
Ja mitä silloin auttaa se, että pidän itseäni tyhmänä ja sanon, että
hän kenties itsekseen nauraa minulle ja tekee minusta pilaa? Kukaan
ei ole milloinkaan kohdellut minua siten kuin hän tänä iltana, niin
suuremmoisesti, niin täydellisesti. En välitä siitä, salaako hän
mielessään jotain pahaa tai kavalaa ajatusta; en tahdo tietää siitä.
Tiedän vain sen, etten enää pääse hänen vallastaan. Tiedän, ettei hänen
olisi tarvinnut pyytää minua tulemaan uudelleen, sillä olisin joka
tapauksessa tullut.
...Tiedän, että rakastan häntä ja että olen sanomattoman onnellinen,
että olen viettävä yöni itkien.
Maalisk. 4 p:nä.
Olen kulkenut kaiken päivää unessa. Tuskin tiedän, mitä olen sanonut
ja tehnyt. Muistan vain, että olen ollut niin kumman ja suloisen
alakuloinen, olen pitänyt kaikkea kauniina ja kaikkia ihmisiä hyvinä.
Minusta tuntuu, että olen itse ollut niin lempeä ja hyvä ja että minun
on täytynyt osoittaa kaikille täällä kotona pitäväni heistä.
Tein ihanan kävelyretken leudossa kevätilmassa, ensimäisenä
kevätpäivänämme. Koko ruumis on niin suloisen väsynyt, tahdon nukkua
hyvin, nukkua ja uneksia.
Maalisk. 10 p:nä.
Minut on vallannut ikuinen levottomuus. Jokainen päivä kiidättää minua
eteenpäin pelon ja kuolemanhalveksimisen, taivaansinisen riemun ja
mustan epätoivon pyörteessä. Minne tämä johtaa? Mitä tahdon, ja mitä
hän tahtoo minusta?
Mutta kaiken läpi kajahtaa yhä toistuen tuskallinen huuto: rakastaako
hän sinua? Onko hän vain kiintynyt sinuun hiukkasen enemmän kuin
johonkin muuhun nuoreen naiseen, samantekevää keneen, jonka hän kohtaa
tiellään?
Olin eilen jälleen hänen luonaan. Olin toivonut, että hän sanoisi
jotain, mikä valaisisi asiaa. Mutta hän oli yhä samallainen kuin
ennenkin: hyvä, hellä, hurmaavan suloinen, mutta niin äärettömän
passiivinen, niin välttelevä ja pidättyvä.
Koetin kuitenkin päästä perille. Kysyin: »Mitä Te oikeastaan arvelitte
saadessanne tuon ensimäisen kirjeeni?» — »Arvelin, että sen lähettäjä
oli rakastunut minuun!» hän vastasi levollisesti. »Mutta kun sitten
saitte tietää, että syynä oli vain veto, mitä sitten?» Hän tirkisti
minuun hymyillen, ennenkuin vastasi: »Rehellisesti sanoen en uskonut
hetkeäkään tuohon vetoon.» — »Te luulitte siis kuitenkin, että olin
Teihin rakastunut?» — »En, mutta Teidät nähtyäni toivoin, että
rakastuisitte.»
Olin hetkisen ääneti. Sitten uskalsin tehdä seuraavan kysymyksen: »Ja
jos nyt todellakin rakastuisin Teihin... (valhetellen) minä en ole,
uskokaa pois... mutta _jos_...» — »Silloin olisin hirveän iloinen.» —
»Mutta se olisi surkeata minulle, sillä Te... Te...» Nyt hänen olisi
pitänyt lausua se sana, jota toivon ja odotan; mutta sen sijaan hän
vastasi vain, ikäänkuin lopettaen sen asian: »Rakas neiti, eihän
siihen kysymykseen valitettavasti ole syytä. Mutta teroitan jälleen
mieleenne, mitä alun pitäen olen Teille sanonut: Teitä ei minun
puoleltani uhkaa mikään vaara. En pyydä Teiltä koskaan enempää, kuin
mitä vapaaehtoisesti annatte minulle. Te saatte kokonaan järjestää
meidän suhteemme. Olen iloinen ja kiitollinen, kun käytte luonani
ystävätärenä; nautin jo siitä, että näen Teidät asunnossani. Mutta
(hymyillen) jos Te jonakin päivänä tarjoaisitte minulle jotain enemmän,
niin olisin _hyvin_ onnellinen.»
Tavallaan hän luonnollisesti menettelee kauniisti ja hienosti, kun ei
_vaadi_ minulta mitään. Mutta olisiko hän niin »hienotunteinen», jos
hän todellakin olisi minuun rakastunut? Ja onko hienotunteisuus muuta
kuin varovaisuutta, vastuunalaisuuden ja ikävyyksien pelkoa?
Välistä tunnen häntä ajatellessani raivoisaa halua tehdä hänelle
jotain pahaa, iskeä kynteni hänen kasvoihinsa ja nylkeä häneltä
naamari... repiä, raastaa hänet palasiksi nähdäkseni, eikö takana ole
mitään intohimoa. Osanneeko hän nauraa oikein äänekkäästi, osanneeko
hän itkeä, osanneeko hän ylipäätään tuntea voimakkaasti, kuten muut
ihmiset? Ajatuksissani voin vihata häntä — hänen alituista hymyilevää
rakastettavaisuuttaan, hänen järkkymätöntä ylemmyyttään, hänen
moitteetonta virheettömyyttään. Hän on koneisto eikä ihminen, jossa on
verta, sydän ja hermot.
Mutta tiedän sen: nähdessäni hänet, istuessani hänen luonaan lankeaa
kaikki kapinallisuuteni tahdottomana hänen edessään, hän tuijottaa
kaiken vastustusvoiman sielustani varmalla, hymyilevällä katseellaan,
ja hänen lempeä, luja levollisuutensa vallitsee minua, niin etten
ajattelekaan muuta kuin tehdä hänelle mieliksi, en halua muuta kuin
alistua hänen valtaansa ja totella häntä.
Hän sanoo, että minun on järjestettävä meidän suhteemme. Eikö hän
sitten tiedä, että minä olen hänen vallassaan ja että hän voi tehdä
minulle, mitä haluaa?
Maalisk. 12 p:nä.
Kauhistun itseäni. Minä, joka en ennen ryhtynyt mihinkään uskomatta
asiaani äidille ja kysymättä häneltä neuvoa, minä valehtelen hänelle
nyt pahemmin kuin kiinalainen. Kuinka halpamaiselta, vastenmieliseltä
ja nöyryyttävältä tuollainen valehteleminen tuntuu. Enhän oikeastaan
häpeä sitä, että rakastan häntä ja käyn hänen luonaan. Muulle en
elämässäni pane arvoa. Tunnen kasvavani rakkaudestani. On kuin olisin
ennen kitunut varjossa ja vasta nyt puhkean kukkaan, saan rehevyyttä ja
väriä auringossa. Miksi minun täytyy niin kurjasti tahrata, halventaa
onneni peittelemällä ja valehtelemalla?
Mutta jos olisin rehellinen, jos sanoisin totuuden, silloin minun
olisi joko heti luovuttava hänestä tai lähdettävä kotoa ja paettava
— minne? Ensimäinen on minulle mahdotonta, ja jälkimäiseen minulla
ei ole uskallusta. Niin, jos _hän_ sanoisi: »Tule luokseni!» Mutta
ei, ei, sitä hän ei tee, enkä minäkään vaadi häneltä sitä uhria. Ei
siis ole muuta pelastusta: minun _täytyy_ valehdella, valehdella
valehtelemistani, käydä varhain onneani nauttimassa, hiipiä kotiin
sen luota kuolontuska sydämessäni, aina valmiina kuulemaan murhaava
tuomioni: sinä olet joutunut ilmi.
Valehtelen niin, että veri uhkaa häpeästä pursuta ulos kynsistäni.
Valehtelen mielipuolen tavoin, sillä en voi keksiä järjellisiä ja
luonnollisia syitä alituiseen poissaolooni. Käsittämätöntä, ettei äiti
vielä ole huomannut mitään.
Kauheinta on se, että minun täytyy käyttää ystävyyttä Kristinaa kohtaan
rakkauteni salaamiseksi. Täytyy kieltää hänet, joka on ylpeyteni, ja
olla kuuluvinani toiselle! Olla pakotettu mielistelemään Kristinaa
saadakseni häneltä apua. Hän on nyt jo, tuntien tarpeellisuutensa,
ruvennut käyttäytymään melkein röyhkeästi ja tunkeilevasti. Hän
tekee kysymyksiä, jotka loukkaavat minua, ikäänkuin pyhintäni
saastutettaisiin, ja raa'alla plebeiji-ahneudella käy hän käsiksi
sieluni hienoimpiin salaisuuksiin, joita en uskalla edes paljastaakaan
itselleni.
Hän voi tehdä minut niin epätoivoiseksi, että saattaisin lyödä häntä
päin pyöreitä kasvoja. Varsin vähän rakastettava isä-ukko, olisin
voinut suudella sinua, kun eilen päivällispöydässä sanoit minulle:
»Mikä hemmetti sinut nyt on kiinnittänyt tuohon Kristinaan niin
sairaalloisen intohimoisesti? Herra paratkoon, aivanhan hän on kuin
makkara, jolle on tehty kädet ja jalat tulitikuista.»
Maalisk. 16 p:nä.
Hän kysyi minulta tänä iltana, aioinko mennä naimisiin Erkin kanssa.
Vastasin ehdoin tahdoin vältellen ja epämääräisesti. Tahdoin nähdä
minkä vaikutuksen se teki häneen.
Hän sanoi silloin:
»Erkistä on tuleva kelpo aviomies. Niin paljoa en voi sanoa itsestäni.
Kuulun niihin ihmisiin, joita kenties tapaa mielellään muutaman kerran,
mutta jotka käyvät sietämättömiksi, kun heidän kanssaan seurustelee
päivät päästään. Olen sekä itsepäinen että ärtyinen, ja kun tutkin
jotain osaa, niin ei ole hyvä tulla lähelleni. Kenties ette usko sitä,
mutta toisinaan suorastaan kärsin, jos minun täytyy puhua jonkun
ihmisen kanssa. Vaimoni saisi viettää varsin surkeata elämää.»
Tähän huomautin: »Kiitos varoituksestanne. Älkää pelätkö. En toivo
ensinkään joutuvani kanssanne naimisiin. En ole koskaan pitänyt Teitä
avioliittoehdokkaana.»
Sitten hän palasi takaisin aineeseemme.
»Siis Erkin kanssa Te voisitte mennä naimisiin?» hän kysyi.
Hän istui rinnallani sohvassa; oikea käteni lepäsi edessäni olevalla
pöydällä. Kun en heti vastannut, tarttui hän käteeni ja toisti
kysymyksensä, melkein kuiskaten. Silloin sanoin, tai luulen sanoneeni,
että kerran tosin ajattelin, että minun pitäisi mennä naimisiin
Erkin kanssa, mutta nyt... »Entä nyt?» kuulin hänen kuiskaavan. »Nyt
tiedän, että se on mahdotonta.» — »Ja minkä vuoksi?» Hänen kasvonsa
olivat aivan likellä omiani, hänen silmänsä katsoivat niin pyytäen,
niin lämpimästi, tunsin veren nousevan päähäni, silmissäni säkenöi,
korvissani suhisi, minua huumasi... ja sitten... Niin, silloin hän
suuteli minua tai minä häntä, kuulin hänen sinuttelevan minua ja pidin
mitä luonnollisimpana sitä, että minäkin sinuttelin häntä. Ja sitten
en muistakkaan muuta, kuin että hän sulki minut syliinsä ja toisteli
äänellä, joka yhä vielä väräjää korvissani ja saa sydämeni onnesta
rajusti sykkimään: »Oma suloinen pikku tyttöni, viehättävä pikku
tyttöni.»
Muistanpa sentään muutakin. Sanoin: »Mutta enhän minä ole ensinkään
viehättävä.» Ja hän vastasi: »Olet viehättävämpi kuin kukaan muu. Sinä
olet hempein, viehkein ja hienoin mitä maailmassa on. Sinä olet juuri
sellainen, mitä vanhat runoilijat sanoivat hurmaavaksi impyeksi.»
Kotiin palattuani minun täytyi katsoa kuvastimeen. Ja totta tosiaan
huomasinkin itseni sieväksi. Sellaista kai nimitetään suggestioniksi.
_Hän_ runoilee minut kauniiksi, ja niin tulenkin kauniiksi.
Maalisk. 20 p:nä.
Pelkään päiväkirjaani. Useita kertoja olen ottanut sen esille, mutta
olen pannut sen jälleen pois kirjoittamatta siihen. Sillä senhän edessä
minun täytyy katsoa totuutta silmiin, tehdä selkoa asioistani ja
selvittää itselleni, miten minun käy. Enkä uskalla katsoa nykyisyyteen
sen enempää kuin vastaisuuteenkaan.
Tiedän, että olen joutunut luisulle pinnalle ja että tieni käy
auttamatta alaspäin. Aavistan, mitä onnettomuuksia ja kauhuja siellä
syvyydessä piilee, ja kuitenkin se vetää minua vastustamattomasti
puoleensa. Joka askeleella, jonka pakottaudun taaksepäin, luistan
kaksi eteenpäin. Kuulen jo kohinaa alhaalta, tunnen aaltojen kylmät
vaahtoryöpyt... Taivaan Jumala, ethän sinä voi auttaa minua, sillä
minähän _tahdon_, minun _täytyy_ joutua sinne syvyyteen.
En uskalla ajatella, en uskalla pohtia. Vain hänen luonaan saavutan
rauhan. Kun hän puhuu minulle, vaikenevat korvissani kodin varoittavat
kellot. Kun hän katsoo minuun, katoavat kaikki pelottavat kuvat ja
minä näen vain kukkia ja päivänpaistetta ja kaikkea, mikä on kauneinta
maailmassa. Kun hän pitää kiinni kädestäni, niin tiedän, että tie vie
onneen, missä se kulkeneekin. Hänen sylissään levätessäni on kaikki,
mikä ei kuulu häneen, poissa ja kuollutta ja unohdettua. Hän tukkii
korvani, hän tukkii suuni, ja hän, vesihiiteni, kantaa minut meren
pohjaan.
Maalisk. 22 p:nä.
Naapurini pesässä on ruvennut näkymään rauhattomuutta. Eilen
kuljetettiin hänen flyygelinsä pois, ja tänään ovat työmiehet
korjanneet matot hänen huoneistaan.
Lieneekö hän muuttopuuhissa? Olen hieman kaipaava häntä. On kuin
tuntisin hänet niin hyvin, ja kun katselimme kadun poikki toisiamme,
niin tuntui siltä kuin meiltä olisi ollut yhteisiä salaisuuksia.
Kumma kyllä en ole koskaan ottanut selkoa siitä, kuka hän on ja minkä
niminen. En tiedä... en ole koskaan tahtonut kysyä palvelijattareltamme
tai postilähetiltä, vaikka molemmat voisivat varmasti kertoa. Olen
mieluummin antanut hänen jäädä jonkinlaiseen salaperäisyyden verhoon.
Olenpa suorastaan pelännytkin saavani jonakin päivänä tietää, että hän
on nimeltään Petterson ja ammatiltaan tukkukauppias, tai jotain muuta
aivan jokapäiväistä.
Ihan täytyy hymyillä ajatellessani, että olen tehnyt hänestä prinssin.
Olin silloin lapsi, en tuntenut elämää ensinkään, osasin vain uneksia.
Kaunista ja ihanaa oli haaveilla, mutta tuhat kertaa kauniimpi ja
ihanampi on elämä.
Nimittäin kun rakastaa. Ja kun se, jota rakastaa, on hienompi ja
kauniimpi kuin Illyrian prinssi.
Huomenna lähden prinssin luo... lähden sievimpään hameeseeni puettuna,
niin hienona kuin suinkin, sillä olen menevinäni Kristinan luo nuorten
tansseihin.
Enpä ollut sen kovemmassa kuumeessa, kun valmistauduin ensimäisiin
tanssiaisiin pitkään hameeseen puettuna. Mieleni on keväisen taivaan
kaltainen: milloin riemuisan, kisailevan aurinkoinen, milloin
pilvisynkeä, mustan, kylmän tuskan lamauttama.
Kello 1/2 1 yöllä.
Suoriuduin. Taivas tiesi kuinka. Ei ollut mitään valmiina sanottavaksi,
mutta kerroin huimaavaa vauhtia sikin sokin, ruoasta, vieraista
j.n.e. Sanoin muuten saaneeni päänkipua ja pääsin nopeasti äidin
ristikuulustelusta.
Ja nyt suinpäin vuoteeseen, piiloon peitteen alle, mitään
ajattelematta. Nukkua pois ajatuksista. Vaikka miksen ajattelisi? Miksi
en ajattelisi sitä ainoata ajatusta, joka minut täyttää: olen sinun,
sinun! _Sinun_ omasi olen, vapaasta tahdostani, koska sinä olet minulle
enemmän kuin isä ja äiti ja mikään muu maailmassa. Koska kaikki on
minulle samantekevää, kunhan vaan saan olla mukana elämässäsi, kunhan
saan rakastaa sinua ja sinä olet hyvä minua kohtaan.
Hyvää yötä, ainoa ystäväni. Ajatukseni lentävät luoksesi tuhansin
suudelmin. Oi, kunpa ne kohtaisivat sinun ajatuksesi!
Maalisk. 24 p:nä.
Kun heräsin myöhään tänä aamuna — sillä vaivuin uneen vasta
aamupuolella — sanoin itselleni, ennenkuin vielä olin avannut silmiäni:
»Tämä on koituva sinulle murheen päiväksi. Mutta samassa hetkessä kuin
päivän kirkas auringonpaiste osui silmiini, samassa hetkessä virisi
sisässäni kuin leivosen viserrys: »Hyvää huomenta, impyeni, hyvää
huomenta elämän ihanuuteni!»
Ja ulos hypähdin vuoteesta, katsoin kuvastimeen ja näin kirkkaat
silmät, raikkaat punaset posket ja suudelmaa muistuttavan hymykuopan.
Koko päivä on ollut minulle pelkkää hämmästystä. Hämmästystä siitä,
etten olekaan onneton, mutta eniten kuitenkin siitä, ettei kukaan näy
huomanneen minussa minkäänlaista muutosta.
Olen siis näennäisesti sama kuin ennenkin. Otsassa ei ole mitään
punasta ristiä, nenällä ei mitään mustaa viirua. Sama kaikkien muiden
silmissä paitsi omissani. Sillä omasta mielestäni tuntuu siltä, kuin
olisin ahtaasta kotelosta, joka salasi minulta elämän ihmeellisen
tarkoituksen, lentänyt ulos ilmestyksen ihanuuteen kuin onnen huumaama
perhonen. Raskasta oli kulkuni ennen. Nyt tuntuu kuin liitäisin
kevyesti yli elämän huolien, kuin minulla olisi siivet, jotka kantavat
minut yli kaikkien vaikeuksien. Seison maan päällä, joka kohoaa allani,
ja syleilen taivasta, joka laskeutuu ylleni. Ympärilläni on riemuisaa
soittoa, ja itse olen kuin laulu, joka nousemistaan nousee...
Mitä merkitsee valhe? Se on salaisuus niin hurmaava ja suloinen,
ettei halua ilmaista sitä kenellekään! Valhetteleminen on helppoa...
Valhetteleminen on ruma sana, mutta sen ajatus on kaunis. Mitä muuta
tekee aurinko, kun se pilven taakse piiloutuneena varkain lähettää
yhden ainoan säteen maantien varren orvokille? Mitä muuta tekee kaksi
lintua ollessaan piilosilla puiden lehtien seassa?
Aamupäivällä tein kävelyretken kaupungin halki. Tapasin tuhansia
ihmisiä. Mitä he minussa näkivät? Tuhansien toisten nuorien tyttöjen
kaltaisen nuoren tytön, joka oli kävelyllä äitinsä suojelemana ja
vartioimana. Mutta jotain he eivät nähneet eivätkä saaneetkaan nähdä,
koska se oli hänen ihana salaisuutensa, nim. sitä silmäystä, jonka
tuo nuori neito vaihtoi kadun toista puolta astuvan nuoren miehen
kanssa... ja että hän otti kadun kulmassa seisovalta kukkatytöltä kaksi
orvokkikimppua, vei molemmat huulilleen ja osti sitten toisen, kun
toisen sitävastoin osti heti perästäpäin nuori mies, suudellen sitä.
Kuinka ihanaa on elää, ihanaa olla nuori! Tulkoon nyt mitä tahansa;
tulkoon vastaisuus kuinka synkäksi hyvänsä. Se onni, jonka
kultatemppeli nyt kohoaa sydämessäni, on heijastava valoa läpi kaikkien
aikojen yön.
Ja nyt, armaani, taivuta pääsi puoleeni ja anna minun täyttää korvasi,
niin ettei se sitä koskaan unohda, riemuisalla tunnustuksellani: »Olen
onnellinen, onnellisempi kuin mitä kieli, joka on luotu arkielämää
eikä rakastavia varten saattaa ilmaista — onnellinen ollessani sinun,
onnellinen siitä, että tahdot omistaa minut... Hyvää yötä.»
Maalisk. 25 p:nä.
Kun aamupäivällä istuin avoimen akkunan ääressä nauttiakseni lämpimästä
kevätsäästä, näin naapurini hommailevan uutterana. Hän latoi isoon
arkkuun kirjoja ja tauluja. Kun hän paraillaan puuhasi, saapuivat
»lemmikin» vaunut. Hän kuuli niiden tulevan, loi kadulle pikaisen
silmäyksen ja kiiruhti sitten laskemaan kaihtimia akkunain eteen.
Nainen astui ulos ja vaunut ajoivat tiehensä, kuten tavallisesti.
En ajatellut asiaa sen enempää, olin jo unohtanut naapurini
ystävättärineen. Istuin tuijottaen hilpeään kevätsäähän ja ajatukseni
vaelsivat aivan toisiin, itselleni tärkeämpiin asioihin. Silloin —
lienee kulunut korkeintaan viisi minuuttia — näen »lemmikin» astuvan
ulos portista. Hänellä oli yhä harso kasvoillaan, hän painoi kättään
rintaansa vasten, ja hänen näytti olevan vaikeata käydä. Hän seisoi
hetkisen ovipieleen nojautuen, sitten hän suoristi vartalonsa, heitti
kiivaasti harson kammottavan valkeilta kasvoiltaan, astui kadun
poikki — minun täytyi kohota seisaalleni nähdäkseni hänet — ja katsoi
naapurini akkunoihin.
Oliko se totta vai kuvittelinko? Olin kuulevinani ivallista, uhkaavaa
naurua. Sitten olento katosi katua pitkin.
Mutta valoisa keväinen mielialani oli pilattu. En voinut karkoittaa
mielestäni noita vääristyneitä, kalpeita kasvoja ja niiden voimatonta,
melkein naurettavaa uhmaa, ja korvissani on kaiken aikaa särissyt tuo
nöyryytyksen katkera nauru, jonka kuulin... sillä kuulinhan minä sen
todellakin.
Naapurini on varmaan raaka, häpeämätön henkilö. Mutta sittenkin, ei...
_niin_ arvottomasti en olisi tuon naisen sijassa voinut käyttäytyä.
Olisihan hänen toki pitänyt huomata, oliko tuon toisen rakkaus
loppunut. Ellei hän ole tahtonut sanoa sitä, niin nainen olisi voinut
pakottaa hänet siihen.
_Sen_ tiedän, että sinä päivänä, jolloin _hän_ ei enää välitä minusta,
sinä päivänä, jolloin huomaan hänessä vain väsymystäkin, lähden samassa
hetkessä hänen luotaan. Hän ei ole koskaan tunteva, että meidän
suhteemme on hänelle taakka. Hän ei ole kuuleva minun välittävänkään...
Olen katoava hänen tieltään, eikä mikään ole koskaan muistuttava häntä
minusta.
...Hyvä, ettei minun ollut tänä iltana määrä käydä hänen luonaan. Olen
ollut koko päivän niin kiusaantunut, ja tiedän, että olisin saanut
aikaan itkukohtauksen, jos olisin ollut hänen kanssaan.
Ja minähän aioin hämmästyttää häntä olemalla kiltti ja onnellinen
tyttö! Parasta nukkua pois kaikki ikävät ajatukset.
Maalisk. 31 p:nä.
Kaksi muuttokuormaa ja vaunut kuljettivat tänään naapurini pois. Juuri
ennenkuin hänen piti ajaa tiehensä, hän tuli akkunan ääreen ja katsoi
minuun. Hän koetti ilmeisesti kohdata katseeni ja lähettää minulle
äänettömät jäähyväiset. Mutta en ollut näkevinäni häntä.
Nyt hän on poissa ja asunto tyhjänä. Olen siitä iloissani. Tuntuu aivan
kuin olisin päässyt painajaisesta. Hengitän jälleen vapaammin.
Ja illalla saavutan jälleen onneni hänen sylissään.
Huhtik. 1 p:nä.
Rakas ystävä! Tämä kirje, jota et ole milloinkaan lukeva, on lausuva
sinulle kaikki ne sanat, jotka kuolevat huulillani ollessani sinun
luonasi, koska ne ovat sinusta lapsellisia ja typeriä, sinä viisas ja
varovainen mies.
Täällä, missä sinä olet läsnä vain sielussani, täällä voi puhua
sinulle vapaasti ja rohkeasti pelkäämättä kohtaavani tuota
suupieliesi iroonista hymyä, josta varmaankin olet ylpeä ja joka
kohottaa sinut niin korkealle pienen tietämättömän, rakastuneen
tyttösen yläpuolelle.
Mutta tahtoisin niin mielelläni sinun ymmärtävän seuraavan: voin
varsin hyvin olla ilman suudelmia ja hyväilyjä, rakastaisin sinua
yhtä paljon ilman niitä. — Olisin niin pahoillani jos luotasi
lähdettyäni ajattelisit: hän on oikea heilakka, joka tulee luokseni
kuumine verineen ja kevytmielisine haluineen.
Voitkohan ymmärtää tätä, otatkohan sitä uskoaksesi? Muuta en vaadi,
kuin että saan olla luonasi, saan nähdä sinut, kuulla sinun puhuvan.
Tyydynpä vähempäänkin. Sanot olevasi usein haluton puhumaan: tahdot
olla rauhassa ajatuksinesi. Tiedätkö, mikä on hartain toivoni?
Saada sellaisena päivänä, jolloin vetäydyt erillesi taiteinesi,
istua jossain huoneesi nurkassa. Olisin hiljaa kuin hiiri, sinun ei
tarvitsisi kiinnittää minuun vähintäkään huomiota, antaisit minun
vain nauttia sitä onnea, että, minä, _minä_ olisin ainoa olento, jota
sietäisit lähelläsi yksinäisinä hetkinäsi.
Sellaisen hetken vietän usein mielikuvituksessani. Koetan silloin
arvailla, mitä mielessäsi liikkuu. Näen sinun istuvan silmät
suljettuina, luomet hermostuneesti värähdellen ja otsa käden varassa.
Mutta kun sitten näen sinun äkkiä kohottavan pääsi ja tuijottavan
eteesi suurin loistavin katsein, silloin tiedän, että olet löytänyt
etsimäsi selvän, onnellisen ajatuksen, ja sydämeni riemuitsee
kerallasi. Ja sitten näen sinun viimein voitonriemuisena kohottavan
kätesi ilmaan; sinä sytytät iloisena ja tyytyväisenä paperossisi,
joka ajatellessasi on sammunut, ja muistaen ystävättäresi istuvan
huoneessasi sinä astut hänen luokseen, tartut hänen käteensä ja sanot
olevasi iloinen siitä, että hän on luonasi, ja että hän on ollut
hirveän kiltti ja suloinen eikä ole ensinkään häirinnyt sinua.
Tahdon ensiksi kertoa sinulle, kuinka ja miksi tulin omaksesi.
Ethän sinä oikeastaan tunne minua ensinkään. Sinulla olisi syytä
luulla minusta jotain huonoa, sillä tulinhan luoksesi kuten ihminen,
joka sanoi: »Tässä olen. Ota minut.»
Tulin omaksesi, koska vaistomaisesti ymmärsit minut. Ymmärsit joka
tapauksessa niin paljon, että olit minussa tavannut pienen olennon,
jota oli varottava säikäyttämästä, jota sinun oli kohdeltava kuin
haurasta esinettä. Kun istuin ensimäisiä kertoja luonasi, istuin aina
valmiina juoksemaan tieheni. Ajattelematon sana, malttamaton hyväily
olisi saanut minut pakenemaan. Ne sanat, joita _et_ lausunut, ne
juuri minut valloittivat.
Sinä et tunne minua ensinkään. Nyt olen omasi ja tahdon yhä edelleen
olla, niin kauan kuin haluat omistaa minut. Mutta jos luulet, että
suutelosi, hyväilysi, syleilysi saattavat minut omaksesi, niin
erehdyt. En ole mikään seraafinen tekopyhä. Olen onnellinen joka
kerta kuin suljet minut syliisi. Juon suudelmiasi yhtä halukkaasti,
kuin kukka avaa teränsä kesäiselle kasteelle. Olenhan omasi ilomielin
ja nautinnolla. Olen omasi _ollakseni_ omasi. En tahdo olla elohopean
kaltainen, joka valuu pois käsistäsi. Herrani ja mestarini — katso,
kaikkeni annan sinulle viisastelematta ja peittelemättä.
Eikö koskaan juolahda mieleesi, että rakastan sinua siten? Vai etkö
tahdo tietää sitä? Pelkäätkö, että pidän sinusta _liian_ paljon?
Etkö myöskään aavista, kuinka vaikeata minun on erota sinusta niinä
iltoina, jotka olen viettänyt luonasi? Sinä et saa ajatella minusta:
hän on sukkela tyttölapsi ja tottunut vetämään kunnianarvoisia
vanhempiaan nenästä. Nyt hän on ollut salaa huvittelemassa, ja nyt
hän tekaisee oikein nautinnolla jonkun jutun pettääkseen äitiänsä.
Ei, niin et _saa_ ajatella. Tosin olen valmis tekemään mitä hyvänsä
päästäkseni luoksesi. En valita, en millään muotoa tahdo sinun
luulevan, että pidän onneani _liian_ kalliisti ostettuna. Mutta en
myöskään tahtoisi sinun uskovan, että kaikki on minulle joutavan
helppoa.
Ja sitten ne päivät, jotka erottavat kohtauksemme toisistaan? Sinä
et luonnollisesti saata ensinkään käsittää, että kolme tai neljä
päivää voi olla ikuisuus. Sinulla on aina uusia asioita aikaasi
jouduttamassa. Sinä teet työtä, sinä huvittelet, elät maailmassa,
joka tuo sinulle joka hetki uusia aineksia, uutta ravintoa. Mutta
kun en ole luonasi, niin olemassaolo sulkee minut kuin neljän kylmän
vankilanseinän sisälle, joita lämmittää vain kaipaukseni sinua
kohtaan, värittää vain rikkautesi muistot.
Kuinka voisitkaan tietää kaikesta tästä? Sinä näet minun tulevan ja
lähtevän iloisin kasvoin, mutta sinä et tunne vähääkään sitä elämää,
jota nuo iloiset kasvot viettävät siitä hetkestä alkain, kuin ne
lähettävät sinulle hymyilevän jäähyväisnyökkäyksen, aina siihen asti
kuin ne seuraavalla kerralla hymyilevät sinulle hyvää päivää.
Mutta jos ajatuksesi milloinkaan, kun olen poissa, sattuvat käymään
luonani, ja jos ne kykenisivät näkemään ovien ja seinien läpi,
silloin ne jonakin iltapäivänä, Toivonsaaren puistokujan varrella
olevaan taloon joutuessaan, näkisivät nuo iloiset kasvot pelottavaksi
tuskanmuistoksi muuttuneina. Eli tiedä, miten se on mahdollista;
se on ilkeätä, luonnotonta ja kiittämätöntä; mutta ensimäisten
päivien loistava riemu, joka kantoi minut yli kaikkien huolien ja
valoi kultaista hohdetta ympärilleni — se on kadonnut ja sijaan on
tullut painava raskasmielisyys, jäytävä tuska, jonka vain toisinaan
karkoittaa hurja iloisuus, ylenmääräinen halu nauraa äänekkäästi
ja kuulla melua ympärilläni. Kotini ei ole koskaan näyttänyt
minusta niin köyhältä ja harmaalta, tuntunut niin kylmältä ja
sietämättömältä, kuin leikittyäni rouvaa sinun asunnossasi.
Kun istumme päivällispöydässä ja syömme ruokaamme happaman näköisinä,
herää minussa välistä äkkiä kaipaus kuin orpouden tunne, ja minun
täytyy purra huuliani ollakseni itkuun purskahtamatta.
Mutta tukalimpia ovat hämyhetket — kun istun kyyristyneenä
akkunakomerossani. Silloin tulevat kysymykset kuhisten ja työntävät
esiin kosteat rotankuononsa: Missä _hän_ lienee nyt? Kenen kanssa?
Onko hän kauniiden, hienojen naisten seurassa? Minkälainen hän lienee
heitä kohtaan, mitä hän sanonee heille? Katseleeko hän heitä yhtä
lämpimästi kuin minua kumartuessaan puoleeni? Onko hänen äänensä yhtä
lempeän hyväilevä, kuin milloin hän kuiskaa minulle? Ja mitä minä
merkitsen hänelle nyt? Riittääkö häneltä minulle ajatustakaan, vai
unohtaako hän toisessa sylissä, että on olemassa Julia-nimi?
Tiedän, oma ystäväni, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia sinua
tilinteolle. Sinä et ole koskaan luvannut minulle uskollisuutta, ja
minä rakastan sinua liian paljon vaatiakseni sinua kokonaan. Kun
antauduin sinulle, ei tehty mitään sopimuskirjaa, ei laadittu ehtoja,
ja tietysti minun olisi pitänyt olla selvillä siitä, etten ollut
ainoa.
Enhän vaadikaan nyt mitään. Tahtoisin vain sinun ymmärtävän, että
kaipaan sinulta paljon hyvyyttä. Minähän elän päivämääriä siitä
onnesta, jonka muutama tunti luonasi tuottaa. Ja jos sattuu, kuten
viime kerralla, että sinä sanot jotain, mikä kuuluu kylmältä tai vain
kiusoittavalta, niin ne sanat jäätyvät sieluuni, eikä sydämessäni ole
toivon kipinääkään, ennenkuin olen jälleen luonasi.
Jos lähettäisin sinulle tämän kirjeen, niin et voisi peittää
ivallista hymyäsi. Sinä sanoisit, että olen narri, ja sillä hetkellä
— koska samassa hetkessä ajattelen aina sinun laillasi — tuntisin
itsekin, että kirjeelleni kannatti vain hymyillä. Mutta perästäpäin
sinun hymysi tekisi minut äärettömän epätoivoiseksi.
Sillä sinä tahdot vain, että olisin aina iloinen, tuottaisin
sinulle aina hauskuutta. Mutta minulla ei ole sinuun nähden mitään
tarkoitusta. Sillä en osaa mitään, en tiedä mitään, en ole mitään
ilman sinua.
Ja senvuoksi tämä kirje jää päiväkirjaani.
_Julia_.
Huhtik. 3 p:nä.
Nyt on siis tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Erkki ja minä olemme
sanoneet toisillemme hyvästi.
Olen iloinen, että se on ohi ja että se kävi niin rauhallisesti ja
kauniisti. Minusta on niin siunatun helpottavaa, kun ei enää tarvitse
kohdata Erkin kummastelevana kysyvää, raskaasti nuhtelevaa katsetta.
Hän oli kyllä huomannut, että minussa oli tapahtunut muutos.
Hän huomasi, että minä soluin yhä kauemmas hänestä — kuitenkaan
aavistamatta minne.
Olen iloinen, että se on ohi. Se oli niin rumaa, ja se teki minut
ilkeäksi. Se kiihotti minua epäoikeutettuun vihaan ja pakotti minut
menettelemään halpamaisesti ja arvottomasti.
Kasvavana tyttönä minulla oli koira. Kohtelin sitä oikullisesti ja
toisinaan huonosti; mutta se rakasti minua silti rajattomasti. Välistä,
kun se tapansa mukaan kurottautui puoleeni, karkoitin sen luotani
tylyin sanoin. Se hiipi silloin uuninloukkoon ja painui pitkälleen,
laskien päänsä etukäpäläin väliin. Mutta tuon tuostakin se tirkisti
minuun, ja äkkiä se seisoi jälleen edessäni, tuijottaen minuun
silmillä, jotka kysyivät: »Miksi olet minua kohtaan ilkeä?» Muistan,
että toisin ajoin nuo mykkinä syyttävät silmät herättivät minussa
vaistomaista raivoa. Olisin voinut lyödä tuon elukan kuoliaaksi.
Samaa olen viime aikoina tuntenut Erkkiä kohtaan. Millä oikeudella
vaativat hänen silmänsä minua tilille? Mikä oikeus oli niillä asettua
syyttävänä omanatuntona elämäni tielle?
Mutta pahinta, kiusallisinta oli se, että kun Erkki ja minä kohtasimme
toisemme viime aikoina, niin me jouduimme magneettisen voiman vetäminä
puhumaan »hänestä». Samantekevää mistä aloimme, aina johduimme
sittekin häneen. Joka kerta kuin Erkki astui huoneeseen, päätin
itsekseni: »Tänään ei _hänen_ nimensä saa tulla mainituksi.» Sitten
aloimme jutella, raskaasti ja haluttomasti tai liioitellun vilkkaasti;
keskustelimme ilmasta ja muusta joutavasta, ystävistä ja tutuista...
_Hänen_ nimensä surisi korvissani, _hänen_ nimensä kuvastui Erkin
silmistä, oli hänen huulillaan... toivotonta oli kiertää kauempaa:
yhtäkkiä se tuli mainituksi, me olimme joutuneet liekkiin. — Ja sitten
alituisesti sama halveksittava ilveily yhä uudestaan: Erkki, joka
ei ymmärtänyt mitään, vaan menetteli kuin sokaistu, puolustamassa
_ystäväänsä_, jota minä ahdistelin.
Ei, sellaista ei voinut kestää. Hyvä, että se on ohitse.
Se tapahtui aamupäivällä. Erkki tiesi, että äiti kävisi tänään yksinään
kirkossa. Silloin soi ovikello. Se oli hän.
Hän oli kalpea, mutta silti varsin palavissaan. Hän kuivasi
hikikarpaloita otsaltaan. Olimme vaihtaneet muutamia tavallisia sanoja
joutavista asioista, kun hän sanoi — istuin akkunan ääressä, hän
pyöreän pöydän luona keskellä huonetta: »Julia, etkö siirtyisi tänne
lähemmäksi? Tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.»
»Eikö sitä voi toimittaa matkan päästä?»
»Ei. Suvaitse nyt tehdä niin kuin pyydän.»
Istuin häntä vastapäätä, ja syntyi hetkellinen hiljaisuus. Varmaankin
me olimme molemmat yhtä noloja ja levottomia.
Hän tarttui käteeni. Se oli jääkylmä, hänen lämmin ja kostea
ja vapiseva. Hän katsoi minuun vakavasti ja hellästi ja sanoi
rauhallisesti:
»Julia, minä olen tullut kysymään, tahdotko ruveta vaimokseni?»
Kysymys tuli niin äkisti ja niin varmasti muodostettuna, etten voinut
heti löytää vastausta.
Hän jatkoi silloin:
»Katsos, minä en voi kestää tätä kauempaa. Olen odottanut
odottamistani, koska en uskaltanut kysyä. Mielestäni saatoin toivoa,
niin kauan kuin en ollut saanut vastausta. Nyt minun täytyy päästä
varmuuteen. Tulipa vastaus minkälainen hyvänsä, niin se on kuitenkin
oleva minulle parempi kuin viime aikojen tuska ja levottomuus. Sinun on
vastattava minulle täysin rehellisesti, Julia — muuta en sinulta vaadi.
Tahdotko ruveta vaimokseni?»
Olin saanut takaisin mielenmalttini ja vastasin, vastasin niin
ystävällisesti kuin voin, mutta varmasti ja päättäväisesti:
»Olisiko sinun tarvinnut kysyä, Erkki? Minun mielestäni se oli
tarpeetonta. Ei, Erkki, minä en _voi_ ruveta vaimoksesi!»
Hän päästi irti käteni ja istui hetkisen ikäänkuin harkiten, ennenkuin
hän kysyi:
»Mutta talvella, Julia, kun kirjoitin palaavani kotiin?»
»Niin, Erkki. Silloin oli toisin kuin nyt!»
Hän oli noussut seisaalleen:
»Asiat ovat siis niin kuin ajattelin. Minä en kysy mitään. Sinä et ole
velvollinen tekemään minulle tiliä. Päinvastoin, nykyisin en kernaimmin
tahdo tietääkään mitään. Ja nyt hyvästi, pikku kasvinsiskoni, toivon
että tulet onnelliseksi.»
Hän kumartui puoleeni, tunsin hänen huuliensa koskettavan otsaani, ja
istuessani vielä tuolillani kuulin ulko-oven tupsahtavan kiinni hänen
jälkeensä.
Sitten olen luonnollisesti vuodattanut kuumia kyyneleitä, mutta
toisekseen olen myöskin tuntenut helpotusta ja vapautusta. Ikäänkuin
musta pilvi olisi kadonnut taivaaltani, ikäänkuin taakka vierähtänyt
mielestäni.
Erkki on poissa. En ole enää kohtaava hänen surullisia silmiään, jotka
olivat kuin paha omatuntoni.
Ja minä voin taasen ajatella häntä hyvyydellä ja rakkaudella. En ole
koskaan nähnyt häntä niin kauniina ja miehekkäänä kuin silloin, kun
hän nousi lähteäkseen saatuaan vastaukseni. Ilman kyyneleitä, ilman
nuhtelevaa tai vihaista katsetta; vain lempeästi ja surullisesti ja
ymmärtäväisesti hymyillen.
Miehet ovat sentään paljon ylpeämpiä ja parempia kuin me naiset.
Huhtik. 4 p:nä.
Hänen työpöydällään on kuva — monien muiden joukossa. Sitä kuvaa minä
vihaan. Se esittää nuorta naista, jonka suuret tummat silmät näyttävät
siltä, kuin niissä kuvastuisi unelma rakkaudesta ja suudelmista. Ne
ovat ehdottomasti hyvin kauniit, mutta minuun ne tekevät ihan ilettävän
vaikutuksen.
Joka kerta kuin olen käynyt hänen luonaan, olen ollut kysymäisilläni,
kuka tuo nainen on. Mutta se on aina jäänyt tekemättä.
Tänä iltana sain sen kuitenkin tietää. Hän oli poistunut työhuoneesta,
ja minä seisoin työpöydän ääressä katsellen naista. En tiennyt hänen
palanneen, ennenkuin äkkiä kuulin hänen äänensä aivan takaani:
»Hän on kaunis, eikö olekin?»
»On kyllä.»
»Etkö tunne häntä? Hän on tuo tunnettu rouva Paula Hansen.»
Ja sitten seurasi pitkä luento rouva Paulasta. Hänellä melkein tuntui
olevan pakottava tarve kertoa minulle hänestä. Hän oli tuon rouvan ja
hänen miehensä läheinen ystävä; varsinkin ennen hän kävi tavattoman
usein heidän luonaan. Rouva oli niin suloinen ja miellyttävä, niin
lahjakas ja hauska... En ole koskaan kuullut hänen puhuvan niin
innostuneena yhdestäkään ihmisestä. Ja tuon tuostakin hän vakuutti:
»Pidän hänestä äärettömästi.»
Äkkiä, kesken kaunopuheisuuttaan, hän kysäsi hymyillen:
»Et kai tule mustasukkaiseksi rouva Hansenin tähden?»
»Kuinka sinun mieleesi voi sellaista juolahtaa?»
»Oh, minun mielestäni sinä tulit niin hiljaiseksi.»
... Mustasukkaiseksi, ei, en ole mustasukkainen, enkä aio olla. Mutta
jos hän luulee, että minusta on hauskaa kuulla hänen kertovan kaiken
iltaa rouva Paula Hansenista, niin hän erehtyy perin pohjin.
Minun mielestäni hän ei näytä hienolta. Ja silmien ilme tekee hänet...
niin, ikäänkuin hieman demimondemaiseksi.
Huhtik. 7 p:nä.
Tänään jouduin pahaan pulaan. Tuon mustan harson, jota muuten
varovaisesti piilottelen huoneessani, olin eilen illalla unohtanut
päällystakkini taskuun eteiseen.
Kun aamulla astuin ruokailuhuoneeseen, näin sen eräälle tuolille
laskettuna. Äiti osoitti sitä ja kysyi: »Mihin olet sitä käyttänyt? Ja
mistä olet löytänyt sen?»
Tunsin käyväni tulipunaiseksi kasvoiltani, mutta vastasin
välinpitämättömällä äänellä: »Oh, näin sen kerran romukopissa, ja kun
sitten eilen illalla satoi niin kovin... Mutta» — huomautin äkkiä,
ennenkuin äiti ennätti vastata — »jos se on jokin pyhä esine, jota ei
saa koskettaa, niin pyydän tuhannesti anteeksi.»
Äiti katsahti minuun nopeasti, nousi sitten ja vastasi poistuen,
samalla huoneesta: »Ei suinkaan, saat kernaasti käyttää sitä.»
Mutta minun mielestäni hän on siitä lähtien ollut niin alakuloinen.
Huhtik. 8 p:nä.
Joko kevät tekee herrat tyhmiksi, tai onni tekee minut toiseksi, kuin
ennen olen ollut.
Tänään kokonaista yksitoista — 11 — herraa heitti minulle silmäyksiä.
Eilen niitä oli viisi, ja sitä pidän hyvänä tuloksena, kun otetaan
huomioon, että oli sateinen sää.
En ole koskaan ennen elämässäni saanut silmäyksiä, sitä mitä sanotaan
»silmän iskemiseksi.» Se on seurannut kaikkea muuta merkillistä.
Tunnustan rehellisesti, että se ilahuttaa minua. Jokainen herra, joka
katsoo minuun hiukan pihkaantuneena, on minulle todistuskappale siitä,
että _hän_ (Hän, tuo ainoa, tuo suuri) ei kenties sittenkään valehtele
sanoessaan, että olen hänen mielestään kaunis.
Nähtävästi hänestäkin on hauskaa kuulla pienistä voitoistani. Mutta
kun viimeksi kerroin hänelle »eräästä sievästä herrasta», joka neljänä
päivänä peräkkäin oli Vanhalla Kuninkaantiellä katsonut minuun
kaihoisasti, niin hän sanoi tyytymättömänä: »Sitä en voi sietää. Sinun
täytyy luvata, ettet koskaan enää katsahda tuohon herraan.»
Olisipa hauska tietää, tarkoittiko hän sillä täyttä totta.
Pälkähtäisikö _hänen_ päähänsä ruveta mustasukkaiseksi? Kuinka
mielettömän mahdotonta, mutta kuinka ihanaa!
Huhtik. 9 p:nä.
Olen onnellinen, niin onnellinen, että tulen tyytymättömäksi. Mutta
koska auringonkin täytyy sietää täpliä, niin ei minulla oikeastaan ole
mitään syytä itkeä, joskin jokunen pilvi sattuu hetkeksi peittämään
onneni.
Näin järkevästi puhun itselleni, kun kaikki on onnellisesti ohi ja
päivä paistaa jälleen. Mutta niin kauan kuin sitä kestää, olen vähemmän
sankarillinen.
Se, mikä aiheuttaa useimmat surunhetkeni, on hänen etanamainen tapansa
kadota. Tuntuu siltä, kuin hän pelkäisi kurottautua liian kauas, tulla
minua liian lähelle — henkisesti puhuen. Äkkiä, juuri kuin istumme
mitä mukavimmin ja hauskimmin, on hän poissa. Ja jälelle jää vain
varovaisesti sulkeutunut koteloherra. Samassa hetkessä tuntuu siltä,
kuin joutuisimme satojen peninkulmien päähän toisistamme. Meidän
kätemme, jotka ovat lujasti ja lämpimästi pitäneet kiinni toisistaan,
liukuvat velttoina erilleen, enkä minä tunne enää hänen ääntään ja
kasvojaan. Olen uneksinut istuvani _hänen,_ rakastettuni luona, ja
herätessäni huomaan olevani vieraan herran seurassa, joka keskustelee
kanssani vaivalloisen kohteliaasti.
Jospa edes uskaltaisin kysyä häneltä, minkä vuoksi hän on sellainen.
Pelkääkö hän, että minulla on jotain aikeita häneen nähden? Ellei asian
laita olisi sellainen, etten ylipäänsä tahtoisi antaa hänen tietää
ajattelevani sitä, niin sanoisin hänelle jonakin päivänä: »Älä pelkää.
En pyri naimisiin kanssasi.»
Ei, siinä suhteessa hän voi olla rauhassa. Olen ajatellut sitä paljon
ja tullut siihen tulokseen, etten tahtoisi mennä hänen kanssaan
naimisiin, vaikka hän ehdottaisikin sitä. Se olisi väärin meitä
molempia kohtaan. Vapaus ja riippumattomuus on hänelle elinehto, ja
minä kärsisin liian paljon tuntiessani olevani hänelle kahle. En voi
ajatella sitä aikaa, jolloin tämä on ohi. Kun ajattelen, että jokainen
onnellinen päivä, joka minulle suodaan, on askel kohti suurta, pimeätä
tyhjyyttä, kutistuu sieluni epätoivoisen pelon valtaamana. Ja hän on
kuitenkin oikeassa. Meidän rakkautemme ei ole mikään kyökkikasvi, jonka
voi panna säilöön taloustarpeeksi. Se on kukka, joka tuoksuu suloiselta
ja loistaa ihanana ja kuolee nopeasti, koska sen elämä on ollut niin
voimakasta.
Meidän _rakkautemme._ Onko hän koskaan käyttänyt sitä sanaa? Ei, yhtä
vähän kuin hän on milloinkaan sanonut: »Lemmin sinua.»
Tiedän hyvin, ettei se riipu sanoista. Hän voi rakastaa minua
sanomattoman paljon siksi, ettei hän sano sitä; ja ellen muuten
tietäisi hänen rakastavan minua, niin ei se todistaisi mitään, että hän
satoja kertoja perätysten vakuuttaisi minulle: rakastan sinua.
Hän sanoo minua _lapseksi._ Mutta kun hän tarttuu käsillään päähäni,
katsoo minua silmiin ja sanoo: »Sinä suloinen lapsi!» — eikö hän voi
silloin nähdä, että lapsi ikävöi palavasti noita luvattuja sanoja,
sanoja, jotka on luvattu — runoissa ja haaveissa — jokaiselle
rakastuneelle lapselle?
Ja jos varovaisuus estää sinua, viisas ystäväni, lausumasta niitä
sanoja, jotka minä riemuisan onnen vallassa annan sinulle, niin
usein kuin tahdot ne kuulla, niin kysynpä sinulta: onko niin suuri
varovaisuus sopusoinnussa sen kanssa, mitä tänä iltana minulle
kerroit?... Seisoin kuvastimen ääressä. Silloin näin sinut takanani.
Sinun katseesi hyväili minua varomattoman hellästi, ja sinä lausuit,
kietoen kätesi ympärilleni, seuraavat sanat, jotka ensin tuntuivat
hiukan hämäriltä: »Ja häntä ympäröivät suhisten valkoiset kyyhkyset!»
Tirkistin sinuun kysyvästi, ja sinä jatkoit:
»Se on eräs runo, joka lapsuudestani sankka on väikkynyt mielessäni ja
joka on tekstinä — sanoja ei ole sen enempää — erääseen kuvaan, jonka
silloin näin. Oli kesä-aamu maalla eräässä aurinkoisessa pihassa.
Muuan nuori nainen — en ole koskaan nähnyt niin hienoa ja suloisia
olentoa — astui ulos siniseen puettuna ja kädessään pieni pärevasu. Hän
otti vasusta kourallisen herneitä, ja samassa hetkessä oli ilma hänen
ympärillään yhtenä ainoana valkoisena kohinana. Joka taholta suhisi
hänen ylleen kyyhkysiä. Ne laskeutuivat hänen päänsä päälle, hänen
olkapäilleen, käsivarsilleen, rinnoilleen ja lanteilleen, niin että hän
näytti kuin niihin puetulta. Minun lapsenmielestäni se oli satukuva,
se oli itse ihana Lumikki. Mutta sittemmin tuo kuva on muodostunut
puhtaasti ja vapaasti rakastavan neitseellisyyden ilmestykseksi, ja se
ilmestys on nyt sylissäni.»
— — — Olisitkohan sinä tämän kerrottuasi menetellyt kevytmielisen
varomattomasti lisäämällä: »Rakastan sinua» —? Mutta jos sinä pelkäät
pilaavasi lapsen ja tekeväsi hänet liian itserakkaaksi, olisikohan
sinun silloin pitänyt antaa valkoisten kyyhkystesi suhista hänen ylleen?
Huhtik. 11 p:nä.
Olen iloinen, kun sain tänä iltana olla hiukan hänen kanssaan. Huomenna
hän esiintyy suuressa uudessa osassa, johon hän on uhrannut niin paljon
työtä. Viivyin hänen luonaan vain tunnin ajan, etten häiritsisi häntä.
Hän tuli suoraa päätä kenraaliharjoituksesta ja oli oivallisella
tuulella. Ainoa hänen tovereistaan, johon hän luottaa ja jonka
arvosteluista hän välittää, oli sanonut, että hän näyttelee hyvin.
Hän puhuu harvoin itsestään näyttelijänä. Mutta tänä iltana huomasin,
että hän tunsi tarvetta saada avata sydämensä, ja luulenpa, että hän
näki minut mielellään luonaan.
Istuin vaiti ja nautin hänestä, nautin nähdessäni tuon muulloin niin
hillityn ihmisen tulvavirtana syöksyvän kaikkien patojen yli. Äkkiä hän
katsahti minuun ja pysähtyi kesken intohimoista purkausta, naurahti ja
sanoi: »Sinä näytät aivan pelästyneeltä. Luulet kai, että olen joutunut
päästäni pyörälle?» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Tunnustan sinulle
jotain, minkä toivottavasti olet jo kauan sitten aavistanut —: en ole
ensinkään niin kylmäkiskoinen, kuin miltä näytän. Se on (hän hymyili)
pelkkää teeskentelyä. Oikeastaan olen maailman kiihkeäluontoisin
ihminen; mutta olen laskenut, että joka suhteessa saavuttaa suuremman
tehon antamalla tulivuoren vaikuttaa kiehuvana maanalaisena virtana,
joka kuumentaa maata ja vain joskus yllättää pienellä räjähdyksellä.»
Hän muuttui jälleen vakavaksi: »Ehken yhtäkaikki ole sittenkään niin
viekkaasti harkitseva. Mutta samantekevää muuten. Taiteilija minussa
perustuu tuohon maanalaiseen virtaan. Juuri sen pitäisi voida tehdä ja
se onkin tekevä minusta paremman näyttelijän kuin useimmat muut, jotka
joko mennä rämistävät helisevin kulkusin tai lönkyttävät rehellistä
arkipäivähölkkää — molemmat yhtä ikävystyttäviä, koska heillä puuttuu
sitä vain aavistettua, salaperäisesti uhkaavaa tai vetävää, joka on
runoutta.»
»Sinä et varmaankaan ole olevinasi?» sanoin — en sen ilkeämmin, kuin
että hän voi vaivatta ymmärtää, että ainakin minussa hänellä oli
ihaleva katsoja.
»Kyllä» — hän vastasi polvistuen eteeni — »minä olen olevinani, vieläpä
aika lailla. Mutta tiedätkö miksi? Koska sinä olet minun. Sillä sinulta
olen oppinut näyttelemään osani hyvin.»
»Siis pitäisi kai oikeastaan minun olla olevinani?»
»Toivottavasti oletkin huomisiltana. Ainakin hiukkasen iloinen.»
— — — Tietysti menen huomenna teatteriin. Valitettavasti Emmyn kanssa,
jonka lörpöttely on osaltaan pilaava nautintoni. Mutta minulla ei ollut
muuta keinoa. En uskaltanut ottaa pääsylippua _häneltä._ Sain Emmyn
kutsumaan minut — muka ennakkolahjana syntymäpäiväkseni.
Huhtik. 12 p:nä.
Tänä iltana olen saanut niin paljon erilaisia vaikutelmia, etten voi
selviytyä niistä.
Alan alusta.
Teatteriin ajaessamme Emmy huvitteli minua kertomalla _hänestä_ ja
rouva Paula Hansenista. Enkö ollut kuullut, että heidän välillään oli
nyt rakkaussuhde? _Koko kaupunki_ (Emmy on aina koko kaupungin tulkki)
puhui vain siitä.
Olin päättänyt olla välittämättä Emmyn lörpötyksestä. Kuten
katolilaiset, suojellakseen itseään syntisiltä ajatuksilta, herkeämättä
rukoilevat rukousnauhansa alusta loppuun, samoin loihdin minäkin tuon
tuostakin eteeni hänen kasvonsa sellaisina kuin ne hellästi katsovat
minuun, ja toistelin rakastuneita sanoja, joita hän oli minulle
lausunut. Mutta kiusaaja ei hellittänyt. Kun Emmyn myrkylliset sanat
taukoamatta tihkuivat korviini, heräsi sielussani voitonriemuisena
epäilyksen ja epätoivon kysymys: »Mitä sinä oikeastaan tiedät hänestä?
Sinä houkko, joka luotat siihen, jota et tunne!» Hänen kasvonsa
muuttuivat silmissäni, ne tulivat jäykiksi ja kylmiksi. Ja hänen
sanansa kaikuivat pilkallisilta, ja kuulin hänen sanovan ilkeästi
nauraen: »Eikö totta, hän on kaunis?»
Seisoessamme teatterin ulkopuolella olisin kernaimmin tahtonut juosta
tieheni. Juosta pakoon kaikkea, elämää, josta on mahdotonta päästä
selville; ihmisiä, jotka enimmäkseen miettivät, miten myrkyttäisivät
toistensa elämän.
Sitten huomasin istuvani salissa keskellä surisevaa joukkoa. Kuulin
ihmisten, jotka olivat saapuneet teatteriin aikaa tappaakseen,
naureskelevan ja rupattelevan joutavia, ja minusta oli suututtavaa,
että _hän_ antaisi taidettaan tälle ymmärtämättömälle, sydämettömälle
joukolle.
Silloin kuulin äkkiä Emmyn kuiskaavan: »Tuolla hän on!» Seurasin Emmyn
katsetta ja näin ensi rivin aitiossa erään naisen, jonka heti tunsin
valokuvan mukaan rouva Paula Hanseniksi.
Niin, hän on kaunis. Piirteet eivät ole säännölliset, mutta tuossa
hienossa ja elegantissa olennossa on hempeätä suloa, ja ennen kaikkea
ovat silmät ihmeelliset.
En tiedä miksi. Tunsin heti vain myötätuntoa häntä kohtaan. Kun
hän istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, kiinnittämättä
vähääkään huomiotaan yleisöön, niin hänessä kuvastui mietiskelevää
surumielisyyttä, joka liikutti minua.
En voinut siirtää katsettani hänestä. Minussa heräsi omituinen halu —
halu oppia tuntemaan hänet, suudella häntä ja sanoa hänelle: »Olkaamme
ystäviä.»
Silloin särkyi tunnelmani, kun Emmy kuiskasi: »Taivas tietää, kuinka
monta _ystävätärtä_ hänellä on tänä iltana täällä teatterissa.»
Alkusoitto kajahti, ja salissa syntyi hiljaisuus. Hetkisen kuluttua se
oli siis tuleva. Ja tuskin oli tuo ajatus herännyt minussa, kun tunsin
tuskan kouristavan sydäntäni, niin että luulin pyörtyvän! Kostein käsin
pusertelin nenäliinaani, tajuttomana vastasin muutamiin Emmyn tekemiin
kysymyksiin, joista minulla ei ole nyt aavistustakaan.
Sitten kohosi esirippu. Näin kasvoja liikkuvan lamppurivin takana,
kuulin niiden puhuvan, ja kuulin, että ympärilläni silloin tällöin
naurettiin ja taputettiin käsiä, mutta en käsittänyt sanaakaan siitä,
mitä sanottiin. Istuin kuin mielenhäiriön lamauttamana.
Silloin tuntui yhtäkkiä siltä, kuin minua olisi kutsuttu. Harso liukui
katseestani, lävitseni solui lämmin virta: hän seisoi lavalla, ja hän
puhui.
Oliko se näköhäiriö? Istuinko hänen huoneessaan, ja minunko kanssani
hän puhui?
Minun täytyi nipistää käsivarttani herätäkseni oikein ja käsittääkseni
että olin teatterissa. Olin teatterissa ja näin näyteltävän omaa
lemmenonneani. Kuulin kaikkien niiden sävelten, joita minulle oli
hyräilty, kaikuvan näyttämöltä täyteläisessä kauneudessa.
Minut valtasi vaistomainen tuska ja ujous. Veri syöksähti poskiini, ja
minä katsahdin Emmyyn, katsoin muuhun yleisöön nähdäkseni, olivatko he
huomanneet mitään.
Sitten minun täytyi hymyillä typerälle tuskalleni, ja minä vaivuin
onnelliseen nautintoon; olin niin onnellinen ja ylpeä ja ihastunut,
että kyyneleet valuivat pitkin poskiani, unohdin kaiken ja kaikki
ympärilläni, kunnes väliverho laskeutui yleisön paukuttaessa ankarasti
käsiään ja sali kävi jälleen valoisaksi ja Emmy sanoi hymyillen:
»Mutta, hyvä jumala, miksi sinä uliset? Eihän siinä ollut mitään
surullista.» Mutta kun hän lisäsi: »Hän näytteli muuten ihanasti!» —
niin hänen arvonsa kohosi huomattavasti silmissäni.
Väliaikana väijyskeli katseeni rouva Paulan aitiota. Hän istui nyt
tähystellen uteliaana ympäri salia, ikäänkuin hän olisi etsinyt
jotain määrättyä. Äkkiä katseemme kohtasivat toisensa, ja minusta
tuntui siltä, että näin synkän välähdyksen hänen silmissään. Huomasin
myöskin, että hän sitten illan kuluessa suuntasi useasti kiikarinsa
minuun. Tietäneekö hän, kuka olen, ja aavistaneeko hän jotain? Olisiko
Alfred —? Ei, se on mahdotonta. Joka tapauksessa tuo katse tekee
minut levottomaksi, ja koko loppuajan minua vaivasi tunne, että olin
tarkastelun alaisena.
— — Niin päättyi näytelmä, ja me seisoimme vaatesäiliön luona
saadaksemme päällysvaatteemme. Pyysin Emmyä olemaan kiirehtimättä
liikoja; tahdoin mieluimmin odottaa niin kauan kuin mahdollista,
kuullakseni kuinka häntä kehuttiin. Kaikki olivat kummissaan siitä,
kuinka hyvin hän oli näytellyt. Kuulin erään sanovan: »Nyt hän voi olla
varma onnestaan. Nyt hän on lopultakin osoittanut olevansa suuri kyky.»
Nyt lopultakin! Mutta miksi _nyt?_ Sen tiesin vain minä. Jos sinä, oma
ystäväni, olisit nähnyt, kuinka korkealle minä sinä hetkenä nostin
nenäni, niin sinulla olisi ollut syytä nipistää minua korvasta ja
sanoa: pöyhkääjä!
— Teatterin ulko-oven luona törmäsimme Erkkiä vastaan. Hän oli
loistavan iloinen ystävänsä menestyksen johdosta ja sanoi: »Nyt kai
myönnät, että hän kelpaa johonkin!» Muuten hän kertoi matkustavansa
pian takaisin ulkomaille. Hän oli toistaiseksi luopunut aikeestaan
aloittaa oman liikkeen täällä kotona. Erkki parka!
Emmy tahtoi saada minut mukanaan konditoriaan teetä juomaan. Mutta
minua puistatti ajatellessani, että silloin olisi pakko sulattaa hänen
seikkaperäinen arvostelunsa näytelmästä ja esityksestä, ja minä pääsin
hänestä erään raitiotievaunun luona. Ajettuani kappaleen matkaa astuin
kuitenkin pois. Minut oli äkkiä vallannut vastustamaton halu nähdä
hänet vielä tänä iltana, vain nähdä _hänet_ ja sanoa hänelle, että
rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan.
Tietysti oli typerää luulla, että voin tavata hänet. Olin hänen
ovellaan. Se oli lukittu. Ja hänen asuntonsa oli pimeä. Puolen tuntia
harhailin talon seutuvilla, sitten minun täytyi lähteä kotiin.
Mutta kotimatkalla hävisi pöyhkeyteni kokonaan. Raitiotievaunussa
istuessani sain vaivoin pidätetyksi kyyneleitäni, kun ajattelin, että
kenties hän oli nyt _hänen_ seurassaan ja että tämän illan olisi
kuitenkin pitänyt kuulua _minulle_ — yksinomaan minulle.
Lieneekö _hän_ ajatellut tänä iltana minua? Minunko lähettämiäni oli
kukkanen, jota hän kantoi rinnassaan? Viittauksena ja tervehdyksenä.
_Tahdon_ uskoa sen. Enkä _tahdo_ ajatella kaikkea sitä, mitä Emmy
kertoi.
Hän ei ole voinut viettää tätä iltaa _hänen_ seurassaan. Vaikkei
asianlaita olekaan niin, kuin Emmy sanoo, niin minun mielestäni hänen
pitäisi kuitenkin ymmärtää, että se olisi väärin minua kohtaan.
Huhtik. 13 p:nä.
Aamupäivällä ostin kaikki sanomalehdet. Ne kiittävät häntä. Eräs puhuu
»suoraan sanoen hämmästyttävästä edistyksestä.» Vain yksi koko joukosta
on epämiellyttävä. Se sanoo, että hän oli »ikävä ja isosteleva kuten
tavallisesti», mutta »tällä kertaa samalla aivan mieletön.» Taivas
tietää, mikä idiootti siihenkin lehteen kirjoittaa. Minua huvittaisi
nähdä, että hänet hakattaisiin lihamuhennokseksi ja tarjottaisiin
omassa lehdessään onnettomuudentapauksena.
Muuten on samantekevää, mitä mokoma nulikka kirjoittaa. Kaikki
ihmiset ovat haltioissaan. Näytelmä esitettiin uudelleen tänä iltana;
valitettavasti en voinut olla teatterissa, mutta olin _ulkopuolella,_
sekä silloin kuin ruvettiin myymään pääsylippuja — siellä oli
suunnaton jono — että näytännön päättyessä. Seisoin keskellä eteistä —
luonnollisesti harso kasvoilla — ja annoin yleisön tyrkkiä minua mielin
määrin. Ja minä kuulin hänen nimeänsä mainittavan satoja kertoja, ja
palasin kotiin ja mainitsin sen tuhansia kertoja, ennenkuin vaivuin
uneen.
* * * * *
Mitä ovat _kaikki muut_ olleet hänelle? Miksi ei yksikään heistä ole
voinut innoittaa häntä? Jos hän olisi pitänyt heistä yhtä paljon kuin
minusta, kuinka voisin juuri minä silloin olla se, joka sytytti hänessä
kipinän?
Näin kysyn itseltäni, enkä rohkene lausua ääneen sitä vastausta, joka
kaikuu sielussani voitonhymnin lailla.
En rohkene, sillä entäpä jos pettyisin. Ja sittenkin — onko se
mahdollista? Voiko olla muuta vastausta kuin se, joka sisässäni
riemuitsee: Minua, minua hän rakastaa; ainoastaan minua hän on
rakastanut! _Ainoastaan_ minua!
* * * * *
Sillä minä ajattelen, että miehet ovat rakkaudessa toisellaisia kuin
me naiset. Heillä voi olla kymmeniä rakkausseikkailuja, mutta ne eivät
merkitse mitään, ne ovat kuin ohimenevä tuuli, joka saattaa sielun
pinnan vain hetkeksi väreilemään. Mutta sitten yhtäkkiä nousee heissä
todellisen, ainoan rakkauden myrsky, ja silloin tapahtuu ikäänkuin
myllerrys; kaikki, mikä heissä on syvintä ja parhainta, tulee esiin, ja
he saavat voimia ja intoa suorittaakseen elämänsä suurimmat urostyöt.
Pitkänä perjantaina.
Tänä iltana olin viimeinkin jälleen hänen luonaan.
Olisin tahtonut sanoa hänelle jotain oikein kaunista, jotain lämmintä
ja sydämellistä, josta hän olisi voinut ymmärtää, kuinka iloinen
olin hänen puolestaan. Mutta enempää en saanut irti kuin kuivan:
»Onnittelen. Sinähän niitit paljon mainetta.»
Hän vastasi: »Niinhän taisin tehdä. Mutta annahan minun nyt kuulla
se ainoa arvostelu, josta välitän, ainoa arvokas arvostelu. Miltä se
tuntui _sinusta?_ Oliko se hyvin, oliko se oikein? Herättikö se sinussa
muistoja? Liikuttiko se sinua vähääkään?»
Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa, katsoin kaiken onneni hänen
silmiinsä ja kuiskasin hänelle: »kiitos.» — Mutta sittemmin sanoin
hänelle saman monin sanoin.
* * * * *
Hänen kirjoituspöydällään oli kimppu keltasia ruusuja. Nähdessäni sen
ajattelin heti: se on tuolta toiselta naiselta.
Mieleni kävi apeaksi, ja hän huomasi sen.
»Mikä sinua vaivaa?» hän kysyi.
»Ei mikään.»
Mutta hiukan myöhemmin sen _täytyi_ purkautua.
»Sinä olet saanut kukkia», sanoin. »Varmaankin ne ovat...»
Hän keskeytti minut.
»Hyi, Julia!» Ja hän katsoi minuun vakavasti, melkeinpä murheellisesti.
»Mutta minulla on syytä olla mustasukkainen. Ja minä _tahdon_ tietää,
keneltä sinä olet saanut nuo kukat.»
Tunsin, ettei itku ollut kaukana, ja käänsin pääni pois. Hän tarttui
käteeni, ja samassa purskahdin itkuun. Tahdoin vetää käteni irti, mutta
hän piti kiinni, piteli sitä — sanaakaan lausumatta — kunnes olin
itkenyt kylliksi. Sitten hän virkkoi:
»Kuulehan nyt, Julia. Olen jo ennen vakuuttanut sinulle, ettei sinulla
ollut mitään syytä mustasukkaisuuteen, ja sinä vastasit minulle,
ettet sitä ollutkaan. Nyt näen, että kuitenkin olet, ja senvuoksi
kerron sinulle seuraavaa, jotta ymmärtäisit, kuinka luonnoton
mustasukkaisuutesi on. Tiedän, että sinä olet hienotunteinen kelpo
tyttö ja uskot, mitä sinulle kerron, vaatimatta lähempiä selityksiä
nimiin ja muuhun sellaiseen nähden. Kuulehan siis: ennenkuin opin
tuntemaan sinut, minulla oli ystävätär, joka kävi luonani, kuten
sinäkin nyt teet. Me pidimme toisistamme paljon, ja minä pidän hänestä
paljon yhä vielä. Sinä voit kuulla sen suuttumatta, sillä meidän
suhteemme on kokonaan loppunut: hän oli suloisimpia ja parhaimpia
ihmisiä, mitä olen tuntenut. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle muuta
kuin hyvää; me emme ole koskaan sanoneet toisillemme pahaa sanaa koko
sinä pitkänä aikana, jolloin hän kävi täällä ystävättärenäni. Se suhde
oli niin valoisa, niin hilpeä, niin hieno ja keveä, että se on aina
elävä mielessäni lämpimän, pilvettömän kesäpäivän kaltaisena. Silloin
saavuit sinä. Sinä saavuit ja valtasit nopeasti minut kokonaan. Sinä
olit huumaava nuoruus, voimakas kevät. Omakseni tuleminen merkitsi
sinulle niin paljon, että rakkaus tuntui tuovan minulle jotain uutta
ja suurta ja ihmeellistä. Sinä täytit minut kokonaan. En voinut jakaa
itseäni teille. Monta päivää ei ennättänyt kulua siitä, kuin olin ensi
kerran kohdannut sinut, kun hän jo tunsi varmalla vaistollaan, että
vaara oli uhkaamassa. Hän tiedusteli minulta, minä vastasin vältellen;
ensimäisen kerran loi epäluottamus varjonsa meidän suhteeseemme. Olin
vielä niin vähän selvillä itsestäni ja pidin hänestä niin paljon,
etten tahtonut ruveta tekemään hänelle tiliä, jonka tiesin päättyvän
jäähyväisiin. Sitten sinä olit eräänä iltana luonani — varmaankin
muistat sen — siitä on noin kolme viikkoa. En ollut nähnyt häntä
kahteen viikkoon. Keksin aina verukkeita päästäkseni tapaamasta
häntä. Silloin, juuri kuin me molemmat istuimme tässä sohvassa, kuten
nytkin, soi ovikello. En tahtonut avata, mutta kelloa soitettiin yhä,
ja viimein lähdin eteiseen. Kun vähän myöhemmin palasin takaisin,
kerroin, että se oli teatterin lähetti, ja kun sinä huomasit, että
olin niin vakava, niin sanoin saaneeni ikävän viestin. Minua muka
tahdottiin esittämään osaa, josta en olisi lainkaan välittänyt.
Tulija ei ollut mikään teatterin lähetti. Se oli — _hän._ Hän saapui
kaipauksen ja epäluulon ajamana, ja saadakseni hänet lähtemään, minun
täytyi turvautua valheeseen, jonka esitin liian huonosti estääkseni
häntä aavistamasta pahaa. Hän lähti kuitenkin sanomatta mitään, hän
oli uskovinaan minua, mutta minä en pyytänyt häntä seuraavanakaan
aikana käymään luonani. Ja sitten samana päivänä, jolloin minun oli
määrä esiintyä uudessa osassani, sain aamupäivällä häneltä kirjeen
— jäähyväiskirjeen, joka katkerasta pettymyksestä huolimatta henki
lempeyttä ja hienoutta. Hän oli edellisenä iltana — muistathan, sinä
käväsit sinä iltana luonani — ollut tuolla kadulla, ja hän oli nähnyt
sinun sekä saapuvan että lähtevän. — — — Niin, sellainen oli se minun
juttuni, ja päätä nyt itse, onko _sinulla_ syytä mustasukkaisuuteen.
Vaikkapa nuo kukat olisivatkin tervehdys häneltä — muuten en tiedä
sitä, sillä ne lähetettiin nimettä — niin saattavatko ne mielestäsi
tuottaa sinulle harmia?»
Sellaista hän kertoi; mutta jo aikoja ennen, kuin hän oli lopettanut,
lepäsin hänen sylissään ja olin sydämessäni monet kerrat pyytänyt
häneltä anteeksi.
Mutta paha oli, että juuri sinä iltana, jolloin hän näki minut, olin
lähtenyt ulos harsottani.