En ymmärrä ensinkään isäukkoa. Ellei se kuulostaisi liian
hullunkuriselta, olisin kernas uskomaan, että äreä professori
Kuivalainen on hiukkasen rakastunut omaan tyttäreensä.
Varmaa on, että hän on käynyt aivan pehmeäksi minua kohtaan. Joka
kerta kuin hän on viime aikoina nähnyt minut, on hän — todellakin
huomattavalla ponnistuksella — vääntänyt kasvonsa hymyyn ja kiiruhtanut
nipistämään poskeani tai muulla tavoin laskemaan leikkiä.
Mutta eilen vasta ihmeitä tapahtui. Aamiaista syötäessä sanoi äiti,
ettei hän vilustumisen tähden voinut lähteä kanssani kävelylle.
»No niin», sanoi isä, »silloin minä kutsun Julian mukanani näyttelyyn.»
Ja kohtelias isäni laati minulle oikein juhlan. Oli mitä suloisin leuto
sää, ja isä ehdotti, että ajaisimme kaupunkiin avoimissa vaunuissa.
Näyttelyssä viivyimme vain tunnin ajan, ja isä piti tärkeimpänä
saada minut esitellyksi kaikille niille taiteilijoille, jotka
siellä tapasimme. Jälestäpäin olimme à Portassa — jota isä vanhasta
tottumuksesta nimittää Miniksi — ja joimme siellä oporto-viiniä.
Istuessamme laseja kallistelemassa sanoi isä äkkiä: »Kuuleppas, Julia,
minusta sinun vaatevarastosi kaipaa uudistusta. Minulla on nykyään
kukkaro pullollaan, ja sentähden lähdemme nyt puoteihin ja teemme
sievän tyttöseni kesäksi hienoksi.»
Kävimme muotikaupassa ja korutavarakaupassa ja hansikaskaupassa ja
kenkäkaupassa. Ja isä käänsi kaikki mullin mallin, ennenkuin löysimme
jotain, joka hänen mielestään sopi minulle kovin hyvin, lapuksi hän
tahtoi ehdottomasti lahjoittaa minulle parin silkkisukkia, mutta kun
väitin, ettei äiti pitäisi siitä — tiedän erään toisen, joka ei olisi
pannut sitä pahakseen — niin hän luopui hullutuksestaan.
Ajoimme kotiin oikein hilpeällä tuulella. Eteisessä sanoin: »Kiitos
tästä päivästä, isä! Minulla on ollut tavattoman hauskaa!» — »Saanko
siis suudelman palkaksi?»
Sen hän saikin. Mutta arkihuoneessa ilma oli painostava ja surkea kuten
tavallisesti, ja sohvalla makasi äiti kipeänä ja raskasmielisenä.
Huhtik. 23 p:nä (syntymäpäivänäni).
Ensimäinen taival suoritettu. Hyvän tavan mukaan minun kai olisi nyt
täytettävä pari päiväkirjan lehteä syvällisillä mietelmillä. Mutta
en ole laisinkaan halukas filosofeeraamaan. Ainoastaan tanssimaan ja
nauramaan olen halukas, nauramaan ja tanssimaan, tanssimaan halki
nukkuvan kaupungin ja herättämään sen julistamalla, että maailmassa on
ainakin yksi onnellinen ihminen. Nimittäin allekirjoittanut, nimittäin
Julia, joka arvoisasta ijästään huolimatta on tänään viettänyt
syntymäpäiväänsä hemmotellun lapsukaisen tavoin.
Kun muistelen, minkälaisia syntymäpäiväni ovat viime vuosina
olleet, niin minusta tuntuu siltä, ettei tämänpäiväinen voi olla
totta. Kas tässä tavanmukainen syntymäpäiväresepti: äiti herättää
juhlan aiheuttajan, kyyneleet silmissä, jotta tunnelma olisi alusta
pitäen oikea. »Hyvää huomenta, lapsukaiseni, ja onnea. Isä ja minä
lahjoitamme sinulle kankaan kesäpuvuksi, sinähän tarvitset sellaisen
välttämättömästi, ja isoäiti maksaa ompelijan.» Aamiaispöydässä
vallitsee pinnistetty juhlailoisuus. Aamupäivällä vieraina Kristiina,
Emmy ja pari tätiä, kukin tuoden viehättävän kotitekoisen lahjan ja
laukullisen jonninjoutavaa rupattelua, ottaen korvaukseksi kupillisen
uneen uuvuttavaa suklaatia. Tämän jälkeen lopetetaan varsinaiset
juhlallisuudet ja päivä päättyy iltaduettoon, jonka syntymäpäivälapsi
ja hänen äitinsä suorittavat kahden kesken tavallista runsaammin
kyyneleiden, jälkimäinen pyytäen anteeksi sitä, että on saattanut hänet
tähän kurjaan maailmaan.
Tänään on sävel ollut toisellainen. Siitä on aluksi kiitettävä
muuttunutta isääni, joka aamiaista syötäessä esiintyi niin
elämäniloisena ja tarjoili viiniä niin auliisti, että Frans tuli aivan
julkean meluisaksi ja yksinpä äitikin viehättyi vilkkaaksi; se muuten
teki hänet hirmuisen hupaiseksi ja kerrassaan suloiseksi katsella —
juuri kuin hän olisi melkein hävennyt omaa hilpeyttään.
Aivan vastoin tapaansa ja tätien kauhuksi otti isä osaa myöskin
suklaatijuhlaan ja höysti sitä kujeilemalla ihan jumalattomasti
vanhojen sukulaistensa kustannuksella.
Tämän perästä minä pukeuduin hienoimpaan asuuni lähteäkseni —
virallisesti — nuorten päivällisille huvittelunhaluisen Kristinan luo.
Toisin sanoin, viettämään syntymäpäivääni yhdessä _hänen_ kanssaan.
Hän otti minut juhlallisesti vastaan frakkiin ja valkoiseen
kaulaliinaan puettuna, tarjosi käsivartensa ja johti minut
työhuoneeseen. Keskellä huonetta oli valkoisella liinalla katettu
syntymäpäiväpöytä notkuen — oivallinen juhlaselostus-sana — lahjojen
painosta: hienoja ja ihastuttavia toalettiesineitä, makeisia ja kukkia.
Hän oli luvannut — kunniasanallaan — ettei antaisi minulle mitään
lahjoja. Nyt hän naureskeli menetetylle kunnialleen ja minun
onnistumattomalle harmilleni.
Syntymäpäivälapsi oli saanut itse määrätä, mitä hän halusi
päivälliseksi. Alfred oli pakottanut minut valitsemaan monta hienoa
ruokalajia uhkailemalla, että saisin muuten makeata keittoa ja
pannukakkuja. Hän tekee minusta oikein inhottavan herkuttelijan.
Niinpä hän on opettanut minulle, että sampanja on erilaista. Ennen
luulin, että sampanja on sampanjaa ja sillä hyvä. Nyt tiedän, että on
olemassa sekä »makeata» että »kuivaa» ja »ekstra kuivaa» sampanjaa
ja että sampanjan nimenä on toisinaan Munm, toisinaan Heidsick ja
toisinaan taas jotain ihan toista. Tiedänpä päälle päätteeksi, mistä
lajista eniten pidän ja se on hänen mielestään suuri edistysaskel
kasvatuksessani.
Varmaa on, ettei hyvää ruokaa ja viiniä pidä halveksia. Myöskin
herkkujen syöminen ja juominen voi olla runollista. Ja vaikka
tyytyisinkin hapankaaliin, kun vain saan olla hänen seurassaan, niin
enpä kiellä, että hänen maukas ruokansa, hienosti katettu pöytä ja
juhlapukumme herättivät minussa mieltymystä ja tyytyväisyyttä.
Jäähyytelöä syödessämme kysyin, eikö hän aikonut pitää minulle puhetta.
Hän vastasi: »Puheeni on kukkavihossasi.» — »Täytyykö minun tyytyä
kukkaskieliseen puheeseen?» — »Etsi, niin löydät.» Nostin kukkavihon
lasista ja siitä putosi kokoonkääritty paperi. Hän näytti melkein
nololta sanoessaan: »Sinä olet kaiken lisäksi saanut minut rupeamaan
runoilijaksikin, lieventävänä asianhaarana mainitsen, etten kuitenkaan
ole tehnyt syntiä runomitalla.»
Aioin avata paperin, mutta hän pyysi minua odottamaan. Vasta sitten,
kuin istuimme sohvassa kahvin ääressä, sain luvan lukea puheen. Hän
kysyi, mitä siitä pidin. Vastasin hänelle, kuten ajattelinkin, että hän
oli maailman ihanin runoilija.
Se hän _onkin._ Sillä hän on minun runoilijani.
Ja niinpä lopetan selostukseni juhlasta liittämällä päiväkirjaan hänen
puheensa.
_Puhe Julialle_.
Minun ei tarvitse kertoa sinulle, että rakastan sinua. Sen näet
katseestani, kun se sinua syleilee; sen kuulet äänestäni, kun se
suutelee korviasi.
Sitävastoin kerron sinulle, miksi olen sinuun niin peräti rakastunut.
Siksi, että olet tullut luokseni, kuten kantaäitini, Eeva rouva,
tuli vanhan Aatamin luo: vastasyntyneenä, värisevänä odotuksena ja
lupauksena, hämmästyttävänä ja hämmästyneenä.
Näen sinun nyt tirkistävän minuun kysyen ja hiukan ymmälläsi. Juuri
siten Eevakin katsoi Aatamiin, kun he kohtasivat toisensa ja tämä antoi
taivaan ja maan ensi kerran kuulla nuo sittemmin aina yhtä uudet ja
hämmentävät sanat: »Rakastan sinua.»
Samoin kuin sinä nyt kuunnellen taivutat hieman päätäsi, silmissäsi
katse, joka on sekä ujo että säteilevä, samoin teki Eeva rakastuneena
neitosena, ennenkuin hän vyötti itsensä kokeneen naisen siveettömillä
viikunanlehdillä.
— — — Katso, maata verhoaa harmaa usva, ja Aatami on kyllästynyt
elämään, joka hänelle lahjoitettiin.
Silloin välähtää auringonsäde usvan läpi, ja usva hajoaa, ja hän seisoo
maan päällä päivänpaistetta ja lämpöä luoden: ihmisen nuori morsian,
nainen, joka punastuu, ei sen vuoksi, että hän häpeisi alastomuuttaan,
vaan siksi että hän on ihmeissään ja iloissaan oman sulonsa ja voimansa
tähden, jonka hän lukee Aatamin jumaloivasta katseesta.
Lemmettärien ympäröimänä hän lähtee liikkeelle. Ne ovat piilosilla
hänen hiuksissaan, jotka kähertyvät otsalla, ne kuiskivat kaikellaisia
hullutuksia hänen uteliaisiin korviinsa. Ne jännittävät huulen Amorin
jouseksi, ne kiikkuvat hennolla povella. Yksi kätkeytyy posken
hymykuoppaan, toinen leukareikään. Mutta kaksitellen ne istuvat kuin
rakastuneet suutelevat parit sinun suloisissa silmissäsi, sinä oma
Eevani, joka kutsuit minua uuden päivän lailla; joka aina, kun astut
sisään ovestani, olet päivänsäde, joka hajoittaa usvan ja kaikki
harmaat ajatukset.
Huhtik. 24 p:nä.
Iloitsen siitä, että olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sillä siten
olen tuntenut hänet 2 vuotta, sekä silloin kuin olin yhdeksäntoista
vuoden vanha, että nyt kun olen kahdenkymmenen vuotias. Mutta hänelle
en kerro sellaisia, sillä hän vain nauraisi ja sanoisi minua pikku
vauvaksi. Ja se on sopimatonta kahdenkymmenen vuotiaalle neidille.
Huhtik. 25 p:nä.
Iltapäivällä istuin yksin kotona. Äkkiä heräsin mietteistäni ovikellon
ankaraan, kiivaaseen kilinään. Ihan vapisin pelästyksestä.
Postilähetti siellä vain oli pistänyt kirjeen laatikkoon.
Kirje oli äidille, panin sen pöydälle ja istuuduin jälleen akkunan
ääreen. Mutta rauhani ei palautunut. Korvissani kaikui alituiseen
tuo kiivas kilinä — ikäänkuin vaara uhkaisi. Ivasin itseäni.
Hermostunut hölmö! sanoin itselleni. Hyvänen aika, postilähetti on
ollut kiireissään ja kiskaissut tavallista voimakkaammin. Keneltähän
tuo kirje muuten lienee, en tuntenut käsialaa. Nousin paikaltani
ja otin sen käteeni. Kotelo oli vanhanaikainen, pitkä ja kapea, ja
päällekirjotus hoippui avuttomana sinne ja tänne isoin, kömpelöin
kirjaimin. Siinä oli virheitäkin. Keneltä se lieneekään? Muuten tunsin
aina äidille saapuvien kirjeiden käsialan.
Olisiko se isoäidin vanhalta palvelijattarelta, joka ilmoittaa, että
isoäiti on vaarallisesti sairastunut? Ei, se ei ollut todennäköistä.
Meille olisi annettu tieto lähetin kautta eikä kirjeellisesti.
Mutta keneltä sitten? Äkkiä heräsi sisässäni tuskanhuuto. »Kirjeessä
puhutaan sinusta! Se on nimetön kirje sinusta!» Rupesin taas
vapisemaan, niin että tuskin saatoin pitää kirjettä jääkylmissä
käsissäni. Niin, tietysti asian laita oli sellainen. Käsiala oli
väärennetty, se oli selvää, ja lähettäjä oli ehdoin tahdoin tehnyt
kirjoitusvirheitä. Olisiko se tuolta toiselta? Olihan hän nähnyt minun
menevän Alfredin luo. Ei, ei, hän oli hyvä ja hieno, sen sanoi Alfred.
Mutta sittenkin, mustasukkaisina ihmiset tekevät tekoja, joita he
muulloin halveksivat. Sitäpaitsi voisi sen tehdä moni muu. Mistä minä
tiesin, vaikka minut olisi nähty ja tunnettu lukemattomia kertoja, kun
olen käynyt hänen luonaan.
Silloin olisin hukassa. Hetken kuluttua saapuisi äiti kotiin, hän
huomaisi kirjeen ja avaisi sen... minä näkisin hänen epätoivoisen
katseensa, näkisin hänen horjuvan ja kaatuvan.
Ei, minun _täytyi_ tietää, mistä siinä kirjeessä puhuttiin. Valoa
vasten siis. Ei näkynyt mitään. Koetin avata sitä varkain neulan
avulla. Se oli suljettu liian lujasti. Olin jo aivan suunniltani.
Vapisevin käsin mursin kuoren — ja helpotuksesta huokaisten,
jännityksen uuvuttamana, onnellisena, mutta nolona vaivuin tuolille
kädessäni tuo kamala kirje. Se sisälsi — erään uuden, vanhalle
Kuninkaantielle perustetun pesulaitoksen ilmoituksen.
Niin, nyt perästäpäin hymyilen sille. Mutta sittenkin. — _Hän_ ei voi
aavistaakaan, minkälaisilla kauhunhetkillä minä saan ostaa onneni.
Vappuna (sunnuntaina).
Elämäni hirvein päivä.
Oikeastaan minun olisi pitänyt mennä kirkkoon äidin kanssa, mutta sain
asiat järjestetyiksi siten, että lähdinkin sensijaan isoäidin luo.
Matkalla kurkistin hänen akkunoihinsa. Varmaankaan hän ei ollut vielä
noussut vuoteesta. Makuuhuoneen akkunoita ei oltu avattu, ja vain
toisesta oli verho nostettu ylös. Minua halutti sanomattomasti livahtaa
hetkeksi hänen luokseen, pudistella häntä ja kujeilla hänen kanssaan,
niin että hän saisi unen silmistään.
Oli mitä rumin kylmä kevätsää, sumua ja sadetta. Ihmiset kiiruhtivat
ärtyneen näköisinä kirkkoon rankkasateen rapistessa. He olivat
todellakin mielenylennyksen tarpeessa. Minun sydämessäni vallitsi
pyhäpäivä kirkonkäynnittäkin.
Isoäiti istui jo kankeana ja suorana pielustensa keskellä, yllään
sunnuntaimyssy. Akkunakorokkeella istui vanha Maria sukankutimineen,
lukien sanomalehteä. Kuinka siellä oli rauhallista! Hiljainen tyyni
luostarikirkko, jossa on suitsutuksena sekatuoksua.
Isoäiti taputti kättäni kuivilla, ryppyisillä eukonkäsillään. Saatoin
nähdä hänen silmistään, että niissä oli jokin lahja. Mutta isoäiti ei
ole niitä, jotka ryntäävät oikopäätä asiaan käsiksi.
Hän aloitti: »Tänään ei ilma ole parhaimpia.» Sitten hetken päästä:
»Tänään ei juuri kenenkään tee mieli lähteä metsään.» Lopuksi:
»Haluttaisikohan Juliaa lähteä illalla teatteriin?» Juliaa halutti
suuresti. Tiesipä hän senkin, mihin teatteriin hän halusi. Sillä siellä
esitettäisiin minun näytelmäni.
»Muistaakseni sinä olet jo nähnyt sen, etkö olekin?» kysyi isoäiti.
»Mutta minä näkisin sen niin hirveän mielelläni uudelleen.»
»Tänä iltana siinä esiintyykin eräs toinen», sanoi Maria äkkiä
korokkeeltaan. »Sanomalehdessä sanotaan, että Mörch on sairastunut.»
En luule, että huusin. Muistan vain, että seisoin akkunan ääressä
lehti kädessäni; että Maria nousi seisaallean huudahtaen: »Herranen
aika, neiti kulta!»; että huone pyöri silmissäni; että kuulin isoäidin
ikäänkuin kaukaa sanovan: »Lapsi kulta!» ja että huomasin, kun silmäni
avasin, makaavani nojatuolissa. Maria piti nenäni edessä jotain
väkevältä tuoksuvaa ja pöydällä oli pesuvati. Tuijotin kummastunein
katsein ensin Mariaa, sitten isoäitiä: »Mitä on tapahtunut?» Mutta
samassa tuokiossa palasi sieluuni muisto ja kauhu, ja ellei Maria olisi
tarttunut käteeni niin lujasti, että teki kipeätä, olisin pyörtynyt
uudelleen.
Ensimäinen ajatukseni oli: miten voin selittää menettelyni isoäidille?
Olin tahallani toipuvinani vain vähitellen, ennättääkseni keksiä jotain.
Mutta isoäiti tuli minulle itse avuksi.
»Oletko syönyt mitään aamulla?» hän kysyi.
»En, isoäiti.»
»Sitä ajattelinkin. Mutta se on väärin, Julia. Nuoret tytöt eivät jaksa
paastota. — Tuoppas lasi viiniä, Maria.»
Yksin jäätyämme isoäiti kutsui minut luokseen. Laskeuduin polvilleni
hänen eteensä, kätkin pääni hänen helmaansa ja purskahdin itkuun. Itkin
niin, että luulin sydämeni pakahtuvan. En voinut mitenkään heretä,
vaikka koetin kaikin voimin. Maria toi viiniä, kuulin hänen tulevan ja
jälleen poistuvan, ja minä nyyhkytin yhä, isoäidin sivellessä tukkaani
pehmeästi ja verkalleen. Teki niin hyvää, kun sai itkeä rauhassa, ja
isoäidin levollinen käsi tuntui niin tyynnyttävältä.
»Kas niin, lapseni! Kas niin, lapseni!» hän toisti moneen kertaan
itkun vaimentuessa. Mutta minä jäin paikalleni, en uskaltanut kohdata
hänen katsettaan. Ja kuitenkin kiusasi minua nyt ajatus: »Sinun täytyy
lähteä. Sinun täytyy mennä hänen luokseen saamaan selvyyttä.»
Silloin sanoi isoäiti, enkä unohda milloinkaan sitä sanomatonta
lempeyttä, joka hänen äänessään kaikui: »Sinun ei tarvitse pelätä,
että rupean kyselemään. Minä olen vanhus, mutta muistan nuoruuden
ajan ja tiedän, että nuorilla sydämillä on iloja ja suruja, joihin
vanhojen kömpelöiden käsien ei pidä koskea. Mutta jos elämä — mistä
Jumala varjelkoon — toisi pikku tytölleni jotain, josta hän ei voi
itse selviytyä, niin tule pelkäämättä luokseni, jos olen silloin
elossa. — Ja nyt, lapseni, sinun täytyy nousta ja lähteä, niin että
ennätät aamiaiselle. Mutta tästä emme puhu isälle emmekä äidille. Ja
teatteripiletin me säästämme toiseen kertaan, sillä tänä iltana sinun
on parasta käydä varhain levolle.»
* * * * *
— — — Seisoin hänen ovensa ulkopuolella. Olin kiitänyt katuja pitkin.
Mutta nyt — en uskaltanut soittaa. Heti kun saavuin taloon, olin
tuntevinani raskaan sairashuoneenilman, ja oven luona tuntui siltä,
kuin olisi imelä ja painostava ilma tukahduttavana tunkeutunut minuun.
Kun soittaisin, avautuisi ovi, ja palvelija seisoisi kalpeana ja itkien
edessäni, eikä minun tarvitsisi kysyäkään. Ei, ei — se oli mahdotonta.
Niin kova ei Jumala voinut olla minua kohtaan. Aloin rukoilla: »Isä
meidän, joka olet taivaassa...» Ei, ei nyt. Jumala vain vihastuisi
ja rankaisisi minua siitä, että minä, joka muulloin en milloinkaan
ajatellut häntä, lähestyisin häntä pelosta. Niin vetäsin kellosta
ja hätkähdin sen onttoa, soinnutonta ääntä. Luonnollisesti — sanoin
itselleni, ja luulenpa hymyilleeni — luonnollisesti siihen on sidottu
jotain, jottei se häiritsisi häntä.
Sisäpuolelta kuului pehmeitä askeleita, ja vieras henkilö, eräs iso,
käskevän näköinen nainen, avasi oven. Hän virkkoi — tosin kysymättäni,
mutta hän ymmärsi helposti asiani —: »Herra Mörch on hyvin sairas.»
Jumalan kiitos, hän eli siis. Se oli kurkkumätää, selitti nainen
edelleen, ja hän oli sairastunut toissailtana — olin ollut hänen
luonaan edellisenä päivänä. Lääkäri ei kuitenkaan luullut, että se
olisi erittäin vaarallista.
Nainen näytti siltä, kuin hän olisi tarkoittanut, että minun oli nyt
poistuttava.
Kysyin, vaikka käsitinkin sen toivottomaksi: »Enkö pääsisi hänen
luokseen?»
»Ette, neiti, se on aivan mahdotonta. Lääkäri on kieltänyt päästämästä
ketään. Sehän on sitäpaitsi tarttuvaa.»
»Siitä en välitä. Oi, antakaa minun tulla tahdon vain nähdä hänet!»
Nainen tarkasteli minua suopein katsein.
»Valitettavasti se ei käy päinsä. Kenties neiti on herra Mörchin
morsian?»