»Niin» — selitin perinpohjaisen kokemukseni nojalla — »mutta hienoissa
tilaisuuksissa suudelma tulee vasta hyvin myöhään. Ensin täytyy ritarin
kohdella naistaan kauan erittäin kunnioittavasti, sitten hän vaipuu
jonakin päivänä polvilleen, ja jos hänen daaminsa silloin arvelee
hänen ansaitsevan palkinnon, niin hän ojentaa ensin kätensä ja sitten
poskensa hänen huultensa kosketettaviksi.»
Ihailun valtaamana katseli Kristina minua ja huoahti: »Niin, niin,
mutta ainoastaan hyvin hienoja ja lahjakkaita naisia kohdellaan sillä
tavoin.»
Viimein pidin pienen esitelmän siitä, että lopulta tuottaa kuitenkin
kiusausten voittaminen ainoan pysyväisen onnen. Vaikka seikkailuni
olikin ollut tavattoman onnistunut ja ritarini erittäin kohtelias ja
rakastunut, niin olin kuitenkin päättänyt kieltäytyä tapaamasta häntä
sen enempää.
Kristina hyväksyi sankarillisen päätökseni, mutta itki säälien tuota
turhaan riutuvaa paimentani.
Mitäpä jos hän tietäisi, että paimenen nimi on Alfred Mörch, joka
pyytää paimenettareltaan suudelmaa samallaisella äänellä kuin
juustopalasta.
Helmik. 21 p:nä.
Aamulla — jumalan kiitos että otin itse vastaan postin —
karhumakirje suutariltani. Kuusitoista kruunua olen hänelle velkaa
kiiltonahkakengistä, jotka ostin Erkin enon tanssijaisiin; äiti luuli
minun maksaneen ne rahoilla, jotka helmikuun 1 p:nä sain kreivitär
Björneklolta.
Valitettavasti ei käynyt niin. Sillä minä olen raha-asioissa maailman
kevytmielisin ihminen. Kreivittäreltä saamani rahat olin velkaa
ompelijattarelleni, ja se rähjä selitti, ettei hän voinut odottaa
kauempaa.
Nyt olen kauniisti kiinni. Olen tehnyt selvän tilastani ja velkoja
on seuraavasti: 16 kr. suutarille (ehdottomasti maksettava hyvin
pian), 5 kr. hansikasten tekijälle (ei myöskään suvaitse viivyttelyä)
ja 5 kr. Kristinalle — kaiken kaikkiaan 26 kr. Omaisuutta minulla
on puolentoista kruunua, eikä äyriäkään enempää. Kreivittären työ
on valmis, eikä toistaiseksi ole tietoakaan uudesta tilauksesta. Ne
kymmenen kruunua, jotka kuukausittain saan vanhemmilta, katoavat kuin
kaste auringonpaisteessa.
Mitä tehdä? Äiti ei _voi_ auttaa minua, enkä sitäpaitsi uskalla
tunnustaa, että olen salannut häneltä totuuden. Koettaisinko kääntyä
isoäidin puoleen? Mutta hänelle on niin vaikea selittää; pelkään, että
sanat tarttuisivat kurkkuuni.
Kyllähän tiedän, mistä saisin rahaa. Erkki tulisi kerrassaan iloiseksi,
jos pyytäisin häneltä apua. Mutta en kehtaa kääntyä hänen puoleensa. Ja
eikö hän käsittäisi sitä väärin? Niin, _jos_ olisimme kihloissa. Mutta
nyt! Ei, ei, oman itseni tähden se ei käy päinsä.
Kylläpä onkin sietämätöntä olla nuori tyttö. Joka taholle ja joka
tavalla on silloin riippuvainen — yhteiskunnallisessa, siveellisessä ja
aineellisessa suhteessa. Olisipa vain rahaa kyllin, niin viis muusta.
Silloin voisi tehdä, kuten haluaisi. Voi, kuinka ihanaa olisi olla
velaton, ei tarvitsisi kieltäytyä mistään! Ei tarvitsisi joka kerta,
kun on kysymyksessä uuden puvun hankkiminen, kääntyä äidin puoleen,
jonka taas on osaltaan lähdettävä isän puheille, joka murisee ja
kiukuttelee ja vastaa kymmenen kertaa kieltävästi, ennenkuin vetää
esille rahat. Kuinka sellaiset rahat inhoittavat, joita suorastaan on
kerjättävä ja jotka sitten heitetään anojalle nyrpein naamoin.
Voisinhan tietysti mennä naimisiin Erkin kanssa. Se minut päästäisi
pälkähästä. Erkki ei minulta kieltäisi mitään. Hän täyttäisi ilolla
kaikki pienet toivomukseni; hän näkisi minut mielellään niin hienona ja
sievänä kuin suinkin.
Kaksi kuukautta sitten olin varma siitä, että naisin Erkin. Se oli
minusta ikäänkuin ennakolta määrätty asia, jota ei käynyt muuttaminen.
Mutta kun hän sitten saapui, rupesin empimään. Ja nyt se tuntuu minusta
kerrassaan mahdottomalta. Ikäänkuin heittäisin itseni menemään,
luopuisin kaikesta suuremmasta onnesta — ainoastaan pelastuakseni
arkielämän pienistä ikävyyksistä.
Tosin tämä on vain turhaa haaveilua. Sillä mikä muu suurempi onni minua
odottaisi? Mutta en sittekään voi. Käyköön kuinka hyvänsä.
Helmik. 22 p:nä.
Elämä ei kuitenkaan ole niin peräti surkeata. Ja on olemassa
ystävällinen kaitselmus, joka pitää huolta hätääntyneistä pikku
tytöistä. Minun kaitselmukseni on vanha nainen, joka istuu myssy
päässään sohvassa ja on nimeltään isoäiti.
Sykkivin sydämin soitin aamupäivällä hänen ovikelloaan. Vanha Maria
avasi oven ja sanoi: »No, sepä hauskaa, että Julia neiti saapui. Rouva
onkin kaivannut niin kovin neitiä.»
Istuin isoäidin luona — tavallisella vierailupaikalla, nojatuolissa
aivan sohvan edessä. Pöydällä oli tavallisuuden mukaan hiukan
virvokkeita: lasi kirsimarjalikööriä ja lautasella kakkuja.
Isoäiti istui katsellen minua suurilla, rauhallisilla silmillään.
Kerroin — hieman hermostuneena — mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin
olin viimeksi käynyt hänen luonaan. »Syöhän, lapsi», hän sanoi. »Ja
juo toki liköörisi, se nostaa punan poskille.» Tyhjensin lasin yhdellä
kertaa saadakseni rohkeutta, ja rupesin pureskelemaan kakkua, mutta se
takertui kurkkuuni. Sillävälin soitin suutani, mutta tuskin tiesin,
mitä sanoin. Isoäidin katse ei väistynyt minusta, ja silloin tällöin
hän nyökkäsi miettiväisesti. Äkkiä hän sanoi: »No, lapsi kulta, mikä
sinua vaivaa?» — »Ei mikään, isoäiti...» Mutta samassa täyttyivät
silmäni kyynelillä.
Isoäiti nyökkäsi jälleen ja sanoi melkein viekkaalla äänellä:
»Nousehan, lapsi, ja käy kaapin luo.» — »Kyllä, isoäiti.» — »Avaa ylin
laatikko ja ota siitä eräs harmaa kirja, jonka kannessa on numeroita.»
— »Tässä se on, isoäiti». — »Kirjan sisässä on muutamia sinisiä
papereita. Kaksi niistä kuuluu sinulle...»
Sinä suloinen, siunattu isoäiti, sinä viisain ja parhain kaikista
ihmisistä...
— — — Nyt olen pelastettu. Suutari on saanut rahansa ja hansikkaiden
tekijä voi odottaa ensimäiseen päivään. Oikeastaan olisi hänen pitänyt
saada 5 kr, mutta kotiin palattuan kerjäsi Frans ne minulta. Poika
parka, hän onkin aina pulassa, ja tänään en hennonut nähdä häntä
murheellisena.
Päivä on ollut minulle hyvä.
Erkki tuli illalla. Hänkin oli oivallisella tuulella. Meidän välillämme
tapahtui seuraava keskustelu:
»Tiedätkö, Julia, sinä alat onnistua. Sinuun kiinnitetään huomiota,
pidetäänpä sinua kauniinakin.»
»Todellakin? Niinkö tehdään? Kuka sitten?»
»Alfred Mörch.»
Minä, sisällisesti pelon lamauttamana, näennäisesti välinpitämättömänä:
»Eihän hän tunnekaan minua.»
»Hän on nähnyt sinut kadulla. Hän kulki erään ystävän kera, joka tiesi
kuka sinä olit. Ja sanonpa sinulle, että hän oli aivan haltioissaan
tähtesi. En ole koskaan kuullut hänen käyttävän niin voimakkaita sanoja
naisesta puhuessaan.»
»Tietysti minun pitäisi olla mielissäni. Mutta anteeksi: sitä en ole.
En välitä herra Mörchin arvosteluista.»
— — —
Välitän yhtäkaikki hänen arvosteluistaan. Nimittäin minua huvittaa se,
että sittenkin olen tehnyt tuohon puukuvaan jonkinlaisen vaikutuksen.
Hän ei siis olekaan unohtanut minua. Niin, niin, herraseni, se
miellyttää minua aivan erityisesti.
Nyt haluaisin vain tietää, onko hän ehdoin tahdoin ylistellyt minua
Erkille, jotta sitten saisin itse tietää siitä. Olisikohan Erkki tässä
tietämättään lemmen lähetin toimessa? Ajatus ei ole hullumpi, mutta ei
juuri varsin hienokaan. No, jos herra M:llä on sellaisia aikeita, niin
olenpa iloinen, että se vastaus, jonka hänelle annoin lähetin kautta ei
juuri ole kehottavaa laatua.
Helmik. 25 p:nä.
Iltapäivällä saapui Erkki. Yksin jäätyämme hän veti puolittain nolona
taskustaan kirjeen ja ojensi sen minulle. En tuntenut käsialaa ja
kysyin: »Keneltä!» — »Katsohan itse», hän sanoi. »Se onkin muuten vain
leikkiä.»
Kirje oli Alfr. Mörchiltä, joka pyysi minua illastamaan Erkin kanssa
hänen luonaan. Ensin tunsin suuttumusta. Minusta molemmat, sekä Erkki
että Mörch, olivat menetelleet yhtä mauttomasti. Mutta juuri kuin
parhaillani läksytän Erkkiä hänen käytöksensä vuoksi, osuu katseeni
edessäni lepäävän kirjeen ensi rivien alkukirjaimiin, ja luen niistä
sanan — pysähdyn puheessani, punastun, hämmennyn, nousen tuoliltani ja
lähden huoneeseeni. Siellä lasken kirjeen eteeni:
»Tämä lienee hävytöntä herralta, joka on Teille aivan outo. Mutta
yhteiseen ihailijaan luottaen uskallan kysyä: voisitteko Erkin kera
saapua luokseni, Olkitorin 38:nteen, torstaina 1/2 7 i.p., niin
söisimme yhdessä illallista minun erakkomajassani?
Toivon, että suotte anteeksi rohkeuteni sekä tämän naurettavan
kutsun; ääretön ihailuni Teitä kohtaan on tähän syynä. Erkin puheista
päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni
sen oikean ajatuksen. Ehkäpä hän onkin puhunut tässä totta! Toivon
myöskin kutsukirjeeni tapaavan Teidät niin hyvällä ja suopealla
tuulella, että Te armeliaana myönnytte pyyntööni. Yhteinen ystävämme
on myös lupautunut kuljettamaan perille suosiollisen vastauksenne.
Vakuutan Teille odottavani sitä ikävöiden ja levottomana.