Minä: »Suoraan sanoen, se juuri. Tunnustan Teille, että olen hieman
pettynyt.»
Mutta luuletteko tämän ilkeyden vaikuttaneen vähääkään herra Mörchiin?
Hän päinvastoin hymyili erityisen tyytyväisenä, kohotti lasinsa,
vilkutti minulle silmää ja sanoi: »Glerupin malja, neiti! _Minä_ en ole
pettynyt tavatessani sen henkilön, jota hän on minulle ylistellyt.»
Kuinka tämä mielenrauha kiusasi minua. Kaikki — kaikki on hänelle
varmaan niin peräti samantekevää. Istuessaan nojatuolissaan hän
näytti siltä, kuin ei mikään maailmassa olisi voinut järkyttää hänen
velttoa hyvinvointinsa. Luulenpa, että jos taivas olisi revennyt ja
pari enkeliä tupsahtanut hänen syliinsä, niin hän olisi ainoatakaan
ilmettä muuttamatta sanonut heille »maljanne!» Ja varmaankaan hän
ei uhraa pienintäkään ajatusta sille asialle, pidänkö hänestä vai
enkö. Sain siitä erinomaisen todistuksen, kun lähdimme ravintolasta.
Lautaseni luona oli ollut kaunis kukkavihko. Oikeastaan olisin
kernaasti ottanut sen mukaani ainoan seikkailuni muistoksi, mutta
ensin sanoin koetteeksi: »Sääli noita ihania kukkia; mutta tuskinpa
uskallan viedä niitä kotiin.» Tähän hän vastasi aivan kuivasti: »Eipä
niitä kannatakkaan säilyttää. Ne ovat jo puoleksi kuihtuneita.» Totta
tosiaan, mikä tulinen ja runollinen ritari!
Hän saattoi minua vaunuissa Toivonsaaren puistokujan kulmaan. Matkan
päätä lähestyessämme hän kysyi, milloin ja missä tapaisimme toisemme
uudelleen. Vastasin, ettemme tapaisikaan sen enempää.
»Herra varjelkoon», hän sanoi, »älkää nyt olko niin ankara. Olen niin
iloinnut ajatellessani, että kävisitte kerran luonani. Siellä meillä
olisikin paljon mukavampaa kuin ravintolassa.»
»Ei, se ei käy päinsä. Enkä minä tahdokaan.»
»Niin, niin.»
Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta vaunujen pysähtyessä hän sanoi, ja
hänen äänessään oli jälleen tuo hillitty, kaunis sointu:
»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta. Mutta en ole milloinkaan
tavannut niin suloista tyttöä, kuin Te olette. Ja olen _hyvin_
pahoillani, kun ette tahdo tavata minua sen enempää. Hyvästi ja kiitos
tästä illasta.» Hän avasi vaununoven, ja kun ojensin hänelle käteni
jäähyväisiksi, niin hän taivutti päätään ja suuteli sitä.
»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta...» Niin, jos tietäisin,
mitä voisin. Jos tietäisin, milloin hän on rehellinen ja milloin hän
näyttelee. Mutta samantekevää, nythän kaikki on mennyttä, ja parasta se
onkin.
Auttamattomasti mennyttä. Sillä eihän hän edes ehdottanut uutta
kohtausaikaakaan. Todistaako se oikeastaan, että hän on niin halukas
tapaamaan minut uudelleen?
Ohitse on seikkailu. Ja hyvä oli, ettei siinä ollut enempää seikkailua.
Punastumatta liikoja — tiesinhän että se oli mennyttä — kerroin
äidille, joka odotti minua, pitkän jutun Kristinan luona vietetystä
illasta.
Mutta entäpä jos hän ei olisikaan _pyytänyt_ minulta tuota suudelmaa...
entäpä jos hän olisi jatkanut kiehtovaa lauluansa... entäpä jos hän
olisi käyttänyt hyväkseen heikkouttani!
Olisittekohan Te kunnollinen mies, herra Mörch, vaiko vain
pikkuruikkusen — tyhmä?
Helmik. 19 p:nä.
Kristina käväsi täällä iltapäivällä saadakseen kuulla, minkälaista
eilen oli ollut. Säästääkseni häntä mielipahasta — ja päästäkseni
joutumasta naurettavaksi — annoin hänelle loistavan kuvauksen illan
kevytmielisistä iloista. Ja koska Kristina on romantinen luonne,
lainakirjasto-sielu, kerroin hänelle, että ritarini oli tuonut mukanaan
ruusunpunasen silkkinaamion, jonka asetin kasvoilleni joka kerta, kun
tarjoilija astui sisään, koputettuaan ensin kolmasti ovea.
Jokainen viinipullo, jonka avasin, sai Kristinan pyöreän pään
kuumenemistaan kuumenemaan, ja lopuksi hän kysyi aivan pyörällään ja
hullaantuneena: »Mutta sitten, Julia... milloin hän suuteli sinua?»
Olisin kernaasti katsellut itseäni, kun loukkaantunein kreivitär-ilmein
vastasin: »Säästä minua typeryyksistäsi, Jaana. Luuletko, että hienot
ihmiset suutelevat sellaisissa tilaisuuksissa?»