Lupasinhan sinulle kirjoittaa, miten täällä maansydämessä keväätärtä
vastaan otan, kertoa kuinka Vappua saapuneeksi tervehdin.
Pitkä päiväni kului kuten ainakin — vanhaan yksitoikkoiseen tapaansa.
Ennen puolista ummehtuneessa luokkahuoneessa oppilaitteni kanssa
ponnistelin, kansakoulun tietomäärästä yksityiskohtia nuoriin
kalloihin kalkuttelin. Iltapuolen ystäväni maakauppiaan luona
»Rettinkiä» tupruutellen kulutin. Rihkamalla täytetyssä puotikamarissa
ensin vehnäiskahvit, sitten teevedet juotiin ja sävyisästi siinä
»ahvääreistä», kunnan asioista, viimeisistä sanomalehti-uutisista ja
vuodentulotoiveista juteltiin. Rauhallista tupakkapuhettamme häiritsi
ainoastaan puotioven kellon ajottainen kilinä, saaden kauppamieheni
joka kerta vaistomaisesti pystyyn syöksähtämään ja kamarimme ovessa
olevan pienoisen lasireijän kautta puotiintulijaa tarkastelemaan
ja istuutuessaan säännöllisesti — povitaskujaan taputtelemaan sekä
suljetun kassakaapin lukkoja hypistelemään — — —.
Ja nyt on ilta — on Vapunpäivän ilta!
Istun puolipimeässä alasvedettyjen uutimien takana, kuunnellen
tulvillaan olevaa jokea, joka koskipaikoissa kohisten vapaudenlaulujaan
hyräilee.
Yksinäni nyt keväänjuhlaa väsyneenä vietän, hämärän tullessa kahden
kesken oraan uupuneen itseni kanssa iloitsen — — —.
Muistuvat mieleeni Vaput vaihtelevat, milloin mitenkin vietetyt,
milloin missäkin seurassa kuluneet —.
Näen kaihoni kaukosilmäisellä katseella miten on pääkaupungissa
Vappu-ilo korkeimmillaan, miten hämärässä valkolakkeja ja
kukkarintaisia vaaleita kevätpukuja kaikkialla parveilee.
Nyt lasiseinäinen Kappeli satojen sähkölamppujen säteillessä ihmisiä
vilisee, puhelusta surisee kuin suunnaton kimalaispesä. Torvisoiton
sävelet lämpöisessä kevätilmassa keinuvat ja soittolavan edessä katujen
kirjava kuulijakunta kihisee. Yli lehdettömien lehmusten ja vaahterain
soitto Operakellarista milloin kasvavana, milloin heikkenevänä kohti
Kappelia kiirii ja keväthämyiset kadut ovat vaihtelevaa liikettä ja
ääntä täynnä — naurunsekaista puhelua, kavion kalsketta, rattaiden
räminää, raitiotievaunujen kellonhelinää, joka ilmassa väräjää ja soi —
— —.
Viereisen luokkahuoneen seinäkello lyö — lyö yksitoista. Kumeasti
suuren tyhjän rakennuksen kuiva hirsiseinä kajahtaa ja kaupungin äänten
humusta herään todellisuuteen — tyhjän koulutalon kolkkouteen ja
yksinäisyyden epäselvään tuskaan.
Nostan uutimeni — sataa!
Hieno vihmasade, tasaisesti tihkuen, muodostaa pieniä mutkittelevia
virtoja ruuduille. Yhä selvemmin kuuluu harmajasta usvasta paisuneen
joen ääni, tulee huoneeseen tulvan tasainen kohina — siinä _minun_
ylioppilaslauluni!
Yksin! Mutta — iloitkamme! Onhan Vapunpäivän ilta! Ja yksinäisyys ja
minä päätämme lystiä pitää, kahdenkesken tänä iltana huvitella! Pois
siis yksinäisyyden tuska, pois apeutuva mieli ja maailman surkeutta
sureminen — miksi nurkua!
"Nurkuminen ja tyytymättömyys ovat onnellisuuden pahimmat viholliset"
— opettaa lukukirjamme ja hilpeän pirullisella mielellä päätän kuulun
kirjan neuvoja muistaa — — —. Ja todellakin, miksi nurkua, onhan kevät
käsissä, onhan talven valta murrettu!
Luon taas silmäyksen ulos — ja katso!
Jo on itsepintaisesti pilvinen taivas paikoittain kirkastunut ja
kevätyön hieno hämärä kolkonruman huoneeni ikäänkuin valoisammaksi
saapi, niinkuin suurenemaan ja kohoamaan saattaa ja minut haltioihini
tuntemattomilla toiveillaan nostaa. Saapunut on Pohjolan kevät,
kirkastaen yöni, että näen miltei kirjaa lukea — — — ja mieleni
valkenee, katoaa katkeruus.
Terve sä varhainen kevät, runsaslahjainen, tuhatääninen!
Avaanpa akkunanikin — jo tunnen keväättären hengen tuulahdukset!
Leudoksi muuttunut kosteanlämpöinen tuuli minua leikkisästi hyväilee,
kantaen kosken kohinan milloin kuuluvampana, milloin heikompana
korvaani. Mutta niin se kohina nyt mielestäni soi kuin heränneen
luonnon kiitosvirsi ja säestäjänä toimii sateen jälkeen yhä harvempaan
tippuva räystäs — tip — — tip — — — tip — — — —.
Vieläkö nurkuisin yksinäisyyttäni! Terve, sä varhainen kevät, ylistetyt
olkoot lahjasi!
Toithan jo minulle kirjorintaisen käen, jonka kaksiäänisen kukunnan
kuuloni kaukaisuudesta eroittaa. Laulaahan minulle parhaillaan öinen
leppälintu säveliään. Ja himmeävarjoiselta männikkökankaalta puhelee
laulurastas:
On kesä liki — on kesä liki!
On kevät jo käsiss' — on kevät jo käsiss'!