Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen
haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni
tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä
kaikkea urheilua vailla.
Päinvastoin!
Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa
helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.
Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden
kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja
rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää
emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain
kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.
Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä
suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat,
lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa
todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin
minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!
Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun
utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien
männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat,
silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.
Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee
silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste
hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan
vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin
olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.
Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa,
niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin
on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi
kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen
löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet
keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal,
metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten
viihtyvät.
Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien
kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan
hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden
takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen
kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää
koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää
näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin
nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.
Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun
koira haukkumaan yrittää.
Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän
latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä
kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti
korkeutta lomitse latvojen.
Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän
valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä
tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden
perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee
kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka
katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —.
Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla.
Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä
löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän,
miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on
edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.
Vaan — kärsivällisyyttä!
Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain,
joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa
painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson
koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista.
Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun,
tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen
maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä
ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin
koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka
kohta sen hampaissa ratisee.
Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita
kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku
raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — —
kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun
harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan
huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron
etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain
haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus
että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan
piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!
Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja
ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka
puissa puhelee, hongissa huokaelee.
Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen
huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa
kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon.
Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa
haukku.
Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee,
rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä
»konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo
silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan
kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä.
Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi
pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.
Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja.
»Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen
ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa
turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta
oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.
Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko
oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.