On koivut, on koivut!
Ja totta onkin mitä laulurastas laskettelee. Huojuvathan akkunani
edessä kohta hiirenkorvaiset valkokoivut, nuorteat ja kevättuoksuiset.
Taempana laajenevat tummat toukokyntöiset pellot, missä elämä kohta on
kytevä. Toivorikkaana syksyinen oras jo kaukaa täysivihreänä loistaa.
Tekee miltei mieli hymyillä, hiljalleen hyräillä — —. Tahdon nauttia
siitä mikä tarjolla on — kevättunteiden sekavasta riemusta, joka minut
valtaa, tuosta salaperäisestä ahdistuksesta, joka sydäntäni kouristaa
siihen aikaan kun luonto herääjä uudelleen syntyy, kun kaikki nesteet
nousua hankkivat ja tuoreena tuoksuu, höyryää maa.
Tarttuu minuunkin, yksinistujaan äänettömään tuo sama elämänrohkeus,
jota käenkukunta uhkuu. Luo mulle lohtua öisen leppälinnun sävel,
lämpöä sydämeeni sytyttää rämeellä viheltävän viklan liverrys.
Jopa kumminkin kannattanee olla olemassa, elää ja toimia — vaikka
hiljaisuudessa, yksinäänkin!
Jo saatan miltei ylistää sinua, yksinäisyyttä! Lääkkeistä paras olet
sinä väsyneelle, nääntyneelle mielelle. Sinun seurassa opin itseni
paremmin tuntemaan, opin luontoa lähenemään, iäisyyden käsittämään — —
—.
Jo tulevat he — jo tulevat elämänhalu ja toivo luokseni vierailemaan —
— — hiljaisin askelin hämyiseen huoneeseni hiipivät.
Muutama sadepisara singahtaa taas ruudulleni. Surullisesti veisaten
tuuli kiihtyy, uunintorvissa vaikeroiden huokailee. On pimennyt
taas ja joen heleä hopeavyö tummaksi painuu. Sopusoinnussa se on
harmaahuntuisen taivaan kanssa, joka äsken vielä oli niin pilvettömän
kirkas. Kalpeita sumupilviä lähellä maanpintaa vaeltaa — täytyy sulkea
akkuna — — —.
Hävinneet ovat harvinaiset vieraani — toivo ja elämänhalu. Lakastunut
on äsken puhjennut riemuni heleä kukkanen — ja tuttu toverini, hämärä
surumielisyys valjuna vieressäni istuu. Tyhjää ja harmajaa kaikki — — —
syksy keskellä kirkasta kevättä!
Ääneti on käki, lopettanut on leppälintu laulunsa. Surullisina,
avuttomina huojuvat pisaraoksaiset koivuni, kolkosti tuuli huokailee,
alakuloisia säveliä koski soittelee. Yksitoikkoisesti tippuen räystäs
nyyhkyttää ja pisara pisaralta katoaa rohkeuteni, aste asteelta
elämänhaluni alenee — — —.
Ainoa toverini, vapauttaan hakeva harmaja sarvijaakko kömpii pitkin
ruutua ylös, aina uudelleen pudoten ja taas ylös yrittäen. Tuntuu
mielestäni kuin olisin itsekin tuollainen sarvijaakko, joka kiipeilee,
kiipeilee — pudotakseen. Kurja kuoriainen, jota olojen luja lasiruutu
vapauteen pääsemästä estää! — — —.