Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka
punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat
välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän
lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain
ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse
haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen
purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun
liehtoneen lounaan väsynyt maininki.
Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja
merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari
jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen.
Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:
— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!
— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!
Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden
kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen
toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut
ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.
— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje
talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa
synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää
noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen
villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt
se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun
Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain
kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren
mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat
yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin,
kun niitä runsaasti kareille kohoaa...
Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä
hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat
kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät.
Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen
irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.
— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee
Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta
ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret
mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.
Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista,
outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä
epäjärjestyksessä.
Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja
hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja.
Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä
täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita
kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia,
vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen
värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja,
airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän-
ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä.
Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä,
kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee
pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa»
tavaraa.
Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki,
kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät,
peitteitä ja takkeja.
Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström
sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti
jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten
visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.
Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee
tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan
rajoittamana.
Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä,
pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu
tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä
poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme
alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä
pehmenneinä.
Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa
väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme,
hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.
Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon
harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii
jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita
läheisyydessäni.
Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden
muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat,
variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset
Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden,
kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä
sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä
täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.
Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit
pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta
Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.
Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme,
Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi
hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin,
toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin
tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä.
Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.
Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat
täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja
muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla
tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.
— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa
täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää
pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja
muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.
Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun
unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja
vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän
hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen
suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä
paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän
se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.
On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin
houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi
anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien
kielessä.
Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen
rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!
Mitkä?
Hyljetäit!
Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin
vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan
huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen
että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken
muun voittava tunne — ne purevat!
Yhä uusia vaivoja!
Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät
panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi
— on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan
— hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden
jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat
tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.
Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy
hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta
sitten katoaa lintu näkyvistä.
Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän,
veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää,
ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy
ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä,
muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso
kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen
pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä
syö — ja yhä se lähenee.
Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä —
rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta
sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy
jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä
suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.
Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy
näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se
kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava,
että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan
ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli,
monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros,
vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman,
sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.
Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen
uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa
sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu
— — —.
Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan,
noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin
parin kolmen sylen päästä.
Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni
lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä
niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan
päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.
* * * * *
Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen,
purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden
rantaa.