Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin
oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu
kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki
tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin
valmistuvan.
Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa
valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis
on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti
purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään
vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti
visertämään.
Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja
riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman
päivän perästä.
Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa
riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki
kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon
tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.
On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen
astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä
tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän,
kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.
Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän
monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän
talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita
soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut.
Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn
auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä
aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen
jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja
karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana
katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja
syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa
pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa
muurahaisten saaliiksi.
Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille
katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.
Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen
polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on
humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas
kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa
ulottuvan.
Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan
avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja
kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä
tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä
kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen
luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen.
Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.
Mutta ei niin lähellä!
Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän,
kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän.
Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa
ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta
yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja
pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma
punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin
toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen
kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa
ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen
männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne
jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja
valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää
ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun
varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on
haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia
mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä
härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat.
Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten
harvaan peittämänä kolkkona levenee.
Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin
näkemistä tarjolla.
Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat
kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa
ruohottoman polun kokonaan peittää.
Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää,
ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla
tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä
viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset
punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä
lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman
hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken
liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja
saaliineen katoaa.
Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki
kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä
kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän
äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin
puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — —
—.
— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen
vanhus.
Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun
kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset
vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa»
kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas
ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja
hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo
piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle
ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.
Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee
kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa
ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika
tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo
on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja
äitiä hakee.
Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään
kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä —
mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.
Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi
nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa,
laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro
salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä
kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat,
painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä
korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät.
Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu
— jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka
suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.
Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen
herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy
seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan
ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.
Joutuu jo vorsmestari korkeaa metsää kulkemaan, missä palokärki tillii
ja männynrungot ruskeina pilareina taivasta tavottelevat, missä
näätä oravan näppää ja kuuset tummina suippenevat kuin kirkontornit,
missä maakotka kohisevin siivin metsästää ja jäkäläpeitteiset koivut
summattoman paksurunkoisiksi paisuvat. Ei ole kirves täällä ilveksen
tuvan ovella vuosimääriin paukkunut ja kauvan saakin kävellä, ennenkuin
korvessa koskemattomassa jotain ihmisen tekemää jälkeä huomaa. On
kuin meren pohjalla käveleisi — niin on hiljaista salometsän suuressa
pilaristossa, sillä ainoastaan ajottain herää tuuli metsän kannelta
soittelemaan. Luonnon korkeata veisuuta se ison koivun latvassa
soittelee, soittelee hetken ja nukkuu kohta uudelleen viereisen koivun
latvaan.
Lepäämään laskeutuu vorsmestari sammaltuneelle kivelle, jonka
pohjoispuoleisessa kyljessä jäkälät rauhallista elämää viettävät
— huvikseen hän siinä katselee vanhoja tuttujaan. Tuossa tuo
rengasmainen, keskeltä mätänevä, laidoilta laajeneva harmaanvihreä
kehäjäkälä. Tuossa peuranjäkälän eri lajit mikä mitenkin
tuhkaharmajana. Tuossa Stereocaulon-jäkälän harmajat langat kuin
uudenvuoden tinat kivelle valettuina — — — pehmeitä, hillittyjä värejä,
jotka silmää viihdyttävät.
Mutta on lintuakin sisällä salon sinisen, on jalan neljän
juoksevatakin. Tuolloin tällöin visertää peipon poikanen, huutaa
kirjava tikka, surisee kurpan viuhuva siipi tahi kotkottaa kirjava
koppelo. Ammottaa ison haavan kyljessä musta reikä ja juurelle
tultuaan huomaa vorsmestari siinä särmäisiä lastuja — pesinyt on
siinä punahuntuinen palokärki. Mutta kun kepillään haavan kylkeen
lyödä kolahuttaa vorsmestari, silloin reikään ilmestyy peljästyneen
siipioravan pyöreä pää. Mustikkamaita kulkiessaan kuulee hän monen
siiven pyrinää yht'aikaa — kohoaa pyyparvi maasta. Liikkumattomina
harmajat linnut piilopaikoissaan istuvat, ei saata silmä puitten
paljoudesta niitä keksiä.
Silloin ottaa vorsmestari pyypiiskunsa esille, asettuu kuusen
juurelle ja soittaa. Ei soita hän nyt uroslinnun kutsuääntä
»piip-tiihii-titititiii», vaan molemmilla pilleillä hän matkii
naaraspyyn ääntä, puhaltaen pitkän »piii». Ja kohta tulla hyristääkin
harmaja lintu pillimiestä kohti, tekee mutkan syrjään ja istuutuu
läheiseen naavakuuseen, joka hellästi ystävänsä partaiseen syliinsä
sulkee. Myhähdellen vorsmestari metsän miellyttävää kanaa katselee,
tähtäilee siihen sauvallaan — otettavana olisi siinä otus! Jo alkaa pyy
oksallaan tepastella, pirisee hetken pit-pit-pit ja pirahtaa sitten
lentoon.
Jo on ilta käsissä, ja hieman kamalaksi alkaa käydä suuren salon
yksinäisyys aurinkoisen aletessa ja notkojen kylmää uhkuessa —
kotimatkalleen kääntyy yksinäinen vaeltaja.
Kaukaa kuuluu kurkien huutoa, ja korkealla hämärtävässä ilmassa
purjehtii kimakasti vinkuen kaareileva hiirihaukka. Syksyä henkii
vaisusti puhaltava iltatuuli, ja alakuloisesti piipittää hömötiainen
tsi-kää-kää-kää.
Pimenevää polkuaan astellessaan vorsmestari kohtaa iltakävelyllään
olevan viirunaamaisen mäyrän, joka äkillisestä yhtymyksestä
peljästyneenä sontiaismetsästyksensä unhottaa ja oudosti löyhkäten
hämärään pakenee. Kankaalla kehrääjä vorsmestarin eteen polulle
lehahtaa, kettu pimeässä haukahtaa ja liikkumatonna loistaa loppukesän
ensimmäinen kiiltomato.