Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme
eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni
ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty,
pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana
ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja
paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat
meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa
solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.
Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka,
leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava
rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti
ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin
selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin
yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti
kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina,
häviämäisillään kuin unikuvat.
Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren
siivellisiä asukkaita pyytämään.
Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen.
Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei
pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset,
ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa
päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa
suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli
asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos
pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.
Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme
mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii
tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa
rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi
alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset
merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän
laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden
seppelöimän saaren rantaan.
Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa
rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät,
astumme maihin.
Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia!
Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien
haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa
kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton
laukaus — — —.
Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti
korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä
mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme,
osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan,
koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun
kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet
sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus —
— — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.
Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden
puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa
iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki,
sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat
vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää
»gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona
ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta
yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen
loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti
reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka
metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa
korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.
Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi
kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu,
kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä
ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska
vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon,
vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa
savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien
lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka
kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.
Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva
ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut,
kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta
hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku
yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias
koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse
kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu
tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen
veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita
kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan
niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen
se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla
lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat
liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä
himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin
lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä
ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.
Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten
lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien
koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin
vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja
kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja
taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.
Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama
niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme
pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä,
pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa
lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja —
todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi
kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain
suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla
karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on
sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä
rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään
silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.
Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun
nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme
tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa
läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.
Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen,
joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti,
missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.
Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin
meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.