»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin.
Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on
tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.
Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat
metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän
pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.
Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet,
silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen
painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan
kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.
Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota
heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät.
Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee
sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten
luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja
kerran se saakin sinut seuraansa.
Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat
ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on
kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska
sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun
virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.
Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi
käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi
painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista
havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi.
Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa
talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.
Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei
silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa
latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean
talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä
hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko
korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty
uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään
kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä
turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua,
silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon
imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen
kuolemaan on mänty tuomittu — — —.
Tauonnut on suopursu tuoksumasta, mustunut on juolukanlehti, kankeana
se kahisee, kun suksi läpi sujahtaa. Lehdetönnä vaivaiskoivu varpujaan
ojentelee, vitsaviidakkona pajut vasten valkeata värjöttävät. Tuntuu
kuin olisit tunturimaisemassa, puurajalla, missä kaikki kasvillisuus
loppuu.
Ja tunturitunnelmaasi lisää lentoon pyrähtävä valkea metsäkana; jonka
kiemurrellen kulkevia, pensaasta toiseen meneviä jälkiä pajukossa näet.
Lentäen on lumilintu tähän tullut, pehmeää pintaa siivillään hiipaissut
ja sitten rinnoin lumeen tupsahtanut. Ja tuossa on kävellessään
karvainen jalka vähän luistanut alla olevaa jäätä vastaan.
On ruskea reponenkin käynyt ruokamaitaan tarkastelemassa. Hiljalleen
on hölkännyt, rauhallista ravia laskenut, koska jäljet kuin viivaa
pitkin tiputeltuina toinen toisensa perästä seuraavat. Vaan eipä
ole varovainen Mikko eilispäivän suksenladun yli loikata tohtinut —
rinnan sen kanssa on vain käpäliensä merkkejä perätysten pistellyt! Ja
hetteestä lumen alle uhkuneessa ruostevedessä ne keltaisiksi jäätyneinä
kauvas näkyvät.
Harvaoksaisessa nevanlaitaisessa männyssä istuu havuja haukkaava metso,
jonka mustanvihreä rinta kimmeltää auringon säteessä. Kauvempana
huomaat toisen, kohta kolmannenkin hakolinnun. Mutta rauhassa annat
lintujen aterioida. Niitä tervehtimään vain olet tullut, vierailemaan
niinkuin vertaistesi luo. Et tahdo talvimetsältä uinuvaa hiljaisuutta
räikeällä laukauksella riistää — — —.
Pois lykkäätkin lylysi nevalta, käymättömään kuusikkoon kierrät, missä
harmaja pyy lähetessäsi puusta toiseen pirahtaa. Täällä jänikset
näyttävät peliä pitäneen. Tantereeksi ovat polkunsa tallanneet,
rankapinon päällä hyppiä tepastelleet, kaadetun haavan latvaoksat
valkeiksi kuorineet.
Huvitettuna hiihdät eteenpäin ja tuuhean kuusen juurelle pysähdyt,
missä puolanvarret ja talvikinlehdet vähässä lumessa vihreinä
loistavat. Maata viistävien oksien suojassa on pieni päästäinen
varmaankin iloisia päiviä pitänyt, koska ristiin rastiin sen hennot
jäljet lunta pitkin kulkevat, väliin reijän kautta pinnan alle kadoten
ja toisen kautta taas lumelle ilmestyen.
Kaukainen tuulen viima kosken äänellä kohisee, mutta täällä korven
kainalossa se ei tunnu, kosk'ei vanhan kuusen — ikäänkuin kylmää
vastaan varattu — naavapartakaan huomattavasti heilu. Ja hetken
kuluttua taas hiljaisuus vallitsee. Tikka puun kylkeä puipi ja tuon
tuostakin tik' — tik' — omaa nimeään mainitsee. Koivunhedelmiä on
urpiainen hangelle pudottanut ja sinne taskustasi kauranjyväsiä
metsänriistalle tuomisiksi riputtelet — — — jospa ovela oravainen,
harmaja kävyn purija siihen niitä syömään sattuisi, koska sen siistejä
jälkiä puun juurelta toiselle kulkevan näet.
Taas sauvasi somman hankeen survaiset ja suksesi solahtaa kaatuneen
kuusen multaisen juuren ohitse, joka lumesta noussutta kontiota
muistuttaa, ja uudelleen talvitiesi varrelle vetäydyt. Sen turviin ovat
metsäkanat makuupaikkansa valinneet — kinoksiin kaivamat putkitiensä
muistuttavat eskimolaisen lumimajaan johtavaa käytävää.
Jo tuopi tiesi taas sinut enemmän asutuille seuduille.
Käpylinnut kuusien latvoissa puoliääneen takittavat ja käpysen
miltei päälle pudottavat. Taviokuurna viheltää ja hömötiiaiset
yökortteerin hankinnassa häärivät, huolissaan hiljaisesti pakinoivat:
tjitji-tää-tää-tää. Punatulkku kaunisrintaista toveriaan kutsuu —
kaikki levolle laittautuvat, sillä parhaillaan päivä metsän taa painuu.
Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin
latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät
talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka
valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja
punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu,
matkasi pituudesta muistuttaa — — —.