Tuttuja ovat ne asiat, joista tässä kertoelen, tuttuja joka
metsämiehelle ja jäniksen-ampujalle. Talvi-illan kuluksi vain uudistan
nuo metsämiehen nautinnot, jotka ovat ohitse — muistelen seikkoja ja
sattumia, jotka sen jäniksen omakseni saattoivat, niitä jännityksen
hetkiä, ennenkuin se jänis eteeni ilmestyi — — —. Elän uudelleen
tuokiot, jotka uhkapelin tavalla — mutta jalommasti vain — metsämiehen
mieltä kiihoittavat.
* * * * *
Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun
aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän
hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön
harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon
kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä
hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava
kylpy — on niin keveätä käyskennellä.
Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset
haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat
peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.
Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä
selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva
on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja
ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.
Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän
auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan
rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon
loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee,
yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna
tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä
sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen
kulkevat.
Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää,
kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris
vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia
pitävät.
Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon
noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä
paleltamaan — ‒.
Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan
aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa,
rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän
välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen
ja laskeutuu ripsahdellen maahan.
Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin
jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi,
että oikein sydän hytkähti!
Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan,
mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä
pitää.
Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen
hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka
vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se
saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko
haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa
hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.
Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä
varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka
ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta
kuuloelimissäni kohisee — — ‒.
Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja
loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu,
mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.
Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen,
milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin —
meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!
Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen
lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet
märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.
Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen
päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa.
Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten
työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän
väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas
saa.
Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme!
Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia
katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun
käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja
verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet,
keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen
levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.
Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä
uudistamme.
Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee.
Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina
taas kotikaton alle astumme.
* * * * *
Te metsästyksen parjaajat!
Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi
julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet
sanomme: »eläköön metsästys!»