Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja
korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti
liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata.
Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen
tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen
nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat.
Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat,
puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena
pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia
minulle kertoen.
Niitä minä kuuntelisin, mutta muuten en mitään ajattelisi. Menneisyyttä
muistamatta, tulevaisuudesta huolehtimatta olisin olemassa vain —
kunnes uni minut syliinsä sulkisi.
Tuudittaisi minua pajulinnun lempeä laulu, leppälinnun liverrys
tahi ulapalta kuuluva kuikan valittava kuikutus, joka outoa
peljästyttää saattaa, mutta tutulle ainoastaan kirjokaulan kalansyöjän
tyytyväisyyttä ilmoittaa. Varovasti saisi käkikin kullalleen kukkua,
kukahdella vain, alotella ainoastaan, mutta ei pitkälle jatkaa — ettei
uniani häiritseisi.
Noin jokunen sata syltä vain asunnostani menisin — että kutsu
päivälliselle kuuluisi. Kuivalle auringon lämmittämälle
jäkäläpeitteiselle kalliolle paneutuisin, niskani alle takkini
asettaisin ja liepeen silmilleni, ettei sääsket suloista rauhaani
häiritseisi. Ja kun kerran metsän peitossa olisin, silloin en puhelua
läheisyydessäni tahtoisi kuulla. Ei silloin korvaani kohdata saisi
nuo ihmiskurkun synnyttämät äänet, jotka välistä — kun hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä haen — minuun vaikuttavat kuin murha-aseiden räikeät
paukahdukset.
Sillä täällä tahdon kuunnella ainoastaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta,
joka väliajat täydentää — ja sitä saa ainoastaan sydämeni tykytys tahi
verivirran kohina korvissani keskeyttää — — —.
Pääni siimekseen panisin, mutta muun ruumiin auringon lämpimimpään
paisteeseen. Ainoastaan yhden elävän olennon seurassani kärsisin —
koirani, joka sanattomana minulle puhelee. Sen viereeni pyytäisin, en
käskisi enkä pakolla vaatisi. Ja kun tuuheaturkkinen hallini sivullani
venyisi, silloin tietäisin, että sen pystyt korvat ovat kuuntelemaan
valmiina, että se kaikki huomaa ja lähenevän ihmisen jo kaukaa
ilmoittaa.
Kahden vain nyt sopusoinnusta ja kesänlämmöstä nautimme, luonnon
pyhärauhaa pidämme, lounaistuulen huminata ja ranta-aallon loisketta
kuuntelemme. Ja rantaleppien lomitse näkyy sinertävä ulappa ja auringon
valovyö sen pinnalla, lukemattomina väräjävinä valopisaroina välkkyen.
Luulen miltei — näin talvisydämellä mennyttä kesää muistellessani —
että voisin iloita korvani juuressa ynisevän sääsken soitostakin,
ihastuisin vihatun veren-imijän laulusta — — ‒. Sillä nyt, kun talvi
on ankarimmillaan ja kesä niin kovin kaukana, en tohdi toivoakaan
siihen aikaan eläväni, kun sääski taas häätanssinsa säveltä soittaa.
Myönnän kyllä tuon saman äänen kauvan sitten kuluneiden kesäöiden
hiljaisuudessa minua harmittaneen, mutta näin talvella — paljon
antaisin sitä kuullakseni! Yhdistyyhän siihen ääneen niin paljon muuta
— kirkas kesä-yö, tuoksuava koivun lehvä, tyyni ulappa, johon auringon
laskun värit kuvastuvat, liitelevän lokin kaikuva ääni ja kaukaisen
hinaaja laivan tahdinmukainen tykytys — — —.
Olisihan sääsken äänikin välttämätön, kun suvisen luonnon yhteissoittoa
kuunteleisin. Vasta silloin tietäisin, että lyhyt kesämme on käsissä,
lyhyt pohjolan kesämme, suruvoittoisuutta täynnä sentähden, että se
niin pian loppuu — kukoistuksen alku vain ja samalla valmistus syksyyn,
hämärään, pimeyteen, kuolemaan — — —.