Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan
aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva
pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä
korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset
syysmetsästykset muistoja ainoastaan.
Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan
lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se
vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes
koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi
taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta
katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.
Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan,
tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain
viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.
Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti
kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos
metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja
virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.
Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan
osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen
harjoittavat.
Jää siis meille maalaisille ainoaksi talvihuviksemme hiihtäminen!
Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä
viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»
Oletko käynyt madekoukkuja kokemassa — — ‒?
Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa,
silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut
järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko
metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet
sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät
kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen,
pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla
loksahtaa.
Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan
halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena
peninkulmittain eteesi aukenee.
Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita
koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät
hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.
Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat,
mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä
ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä
rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja
ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — —
—.
Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja
luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut
vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin.
Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena
mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen
katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — ‒. Ja kaakosta kohoavan lumipilven
ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään
avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.
Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen
kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja
käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota
siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan
paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi
vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket
täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan
pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot
mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen
rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa
— — —.
Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet
kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja
odottavin tuntein hiihdät kotia.
Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon
ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi
hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä
käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus —
varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen
reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan
jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin
sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa
— — —.
Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat
mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.