Kun talvi alkaa tehdä tuloaan ja ensimmäiset syyskylmät Lapin ja
Kuolan niemimaan tunturijärvet riitteeseen vetävät, kun soiden
saraheinä kellastuu ja vaivaiskoivun lehti lakastuen punottaa, silloin
alkavat Pohjolan lyhyttä kesää viettäneet allit vähitellen muuttaa
etelää kohti. Pienemmissä parvissa linnut pitkin maamme sisävesistöjä
merensaaristoon saapuvat, suuremmissa seurueissa ne poikki Karjalan
kannaksen Suomenlahden lainehille ilmestyvät. Ja täällä, maamme
etelärannikon edustalla, levähtävät linnut viikkomääriä.
Ne tulevat tavallisesti noin lokakuun keskivaiheilla, tuohon aikaan,
jolloin syksy »täällä etelässä» vielä voi olla viehättävimmillään.
Lukuisampina kuin mitkään muut vesilinnut ne sadottain, tuhansittain
ympäri merenpartaan karien ja kallioiden iloisina parveilevat.
Silloin on paras allin-ammunnan aika. Yksinäisten tunturijärvien
vesillä kasvaneina, kesän kuluessa tuskin ihmisolentoa nähneinä,
ne eivät ole kokeneet metsästäjän viekkautta ja pahaa aavistamatta
luottavaisesti petollisten kuvien luo laskeutuvat.
* * * * *
Noin tunnin matkan päässä höyrylaivalla kaakkoon pääkaupungista kohoaa
merestä kuin yhtenäisenä suunnattomana graniittikappaleena Öster
Tokan'in kallio. Tuo karu muodostus, johon avara, voimallinen meri
on luonnonomaisen leimansa painanut, miellyttää kumminkin kaikessa
kolkkoudessaan. Sillä maata matelevien kuusien ja tuulen pieksämien
katajapensaiden keskellä seisoo jäkäläisen kallioseinän suojassa sievä
lintumiesten mökki. Ja siinä mökissä ovat allinampujat monta iloista
päivää viettäneet — — —.
* * * * *
Oltiin lokakuun keskipaikoilla, allit saapuivat parhaillaan, vedet
Öster Tokan'in ympärillä vilisivät noita pohjoisia lintuja ja matka
sinne päätettiin. Nelimiehisenä seurueena aioimme tuolla merenpartaalla
elää jonkun päivän oikeata saarelais-metsästäjän elämää.
Kohta on metsäinen sisäsaaristo takanamme, viimeiset alastomat luodot
sivuutetaan ja nyt huomaamme edessämme Öster Tokan'in kohottavan
totiset piirteensä yli tuon hivushienon viivan, joka muodostuu
tuolla kaukana, kaukana, missä meri ja taivas yhtyvät. Aaltojen yhä
hurjemmin heitellessä pienehköä höyryalustamme lähenemme tasaisesti,
yhä selvemmin eroitamme yksityiskohdat — mökin, rannan vierinkivet,
tummanruskean rakkolevävyöhykkeen veden rajaa vähän ylempänä — —
— jo aluksemme pysähtyy aivan lähelle jyrkkää, tuulen alla olevaa
kallioseinää. Allinkuvat, pyssyt, muonavarat, polttopuut ja kirves
saatetaan kelluvaan ruuheemme ja vaivoin, mutta onnellisesti kumminkin,
pääsemme kovassa aallokossa maihin.
Huuto ei kuulu mainingin kohinassa, vaan lakeilla ja käsillä viitomme
jäähyväisiämme höyryalukselle, joka juuri kääntää keulansa kaupunkia
kohti. Ja niin on — pientä ruuhtamme lukuunottamatta — viimeinen side
muun maailman kanssa katkaistu, olemme jätetyt oman onnemme nojaan.
Mutta — ei hätääkään! Ruuhi vedetään korkealle yli vedenrajan — jos
meri sattuisi yöllä nousemaan — tavarat kannetaan alle turvallisen
tuvan katon ja alamme kotiutua.
Aurinko laski. Suurena ja kellertävänä se tuuma tuumalta katosi
läntiseen mereen ja hiljalleen leveni hämärän harmaja harso yli
meren ja maan. Kaukaiset mannersaaret katosivat, tähdet tuikkivat
yhä kirkkaampina ja aina selvempänä vilahteli Söderskärin majakka
suuresta pimeästä milloin kirkkaana, milloin himmeänä, ikäänkuin
silmää salaperäisesti vilkutellen. Mutta majassamme paukkuu iloinen
takkavalkea, sanomattomasti enentäen kodikkuuden tunnetta. Ja hauskasti
kuluu yhä musteneva syysilta kuviamme ja pyssyjämme takkavalkean
ääressä järjestäessämme ja illallista valmistaessa.
Hiiltyy takkavalkea, kynttilät sammutetaan ja makuulavitsoille
vetäytyneinä koetamme nukkua. Mutta — unta ei kuulu! Katselen ulos
tuikkivaan äärettömyyteen ja korvani kuuntelee ilman ja veden
salaperäisiä ääniä, luonnon mahtavaa musiikkia, tuulen ja mainingin
kummallista kohinaa. Katselen huvitettuna, miten hiljaisen huoneemme
takaseinä väliin valkenee, väliin pimenee kaukaisen majakan vilkkuvasta
valosta. Yksinäisyys, pimeys ja meren uhkaava ääni, kaikki vaikuttavat
tuon sanomattoman, puoleksi peloittavan, puoleksi viehättävän vapauden
ja riippumattomuuden tunteen, josta kahleissa oleva kaupunkilainen
nauttii sanomattomasti.
Ensimmäisessä aamuhämärässä, miltei puolipimeässä ankkuroimme pulskat
kuvamme jonkun sylen päähän tuulen alla olevasta itärannasta ja kun
asettelemme kivenvärisiksi maalatut, vaatteiset ampumasuojuksemme
rantakivien väliin, niin voimme töin tuskin eroittaa mustantummia
alliparvia, jotka lähellä vedenpintaa jo tuon tuostakin ohitse
liitelevät. Eikä odottaa huolikaan, ennenkuin tuli välkähtää ja
ensimmäinen paukaus kuuluu, osottaen, että linnut hämärässäkin täytetyt
toverinsa huomaavat ja kuvillemme osaavat.
Aamu kirkastuu. Raskaat pilvet vierivät kohti päivännousua ja niitä
seuraavat keskitaivaalla pienet, valoisat cirrus-hattarat, kaunista
ilmaa luvaten. Jo pilkistelee itäinen aurinko kultareunaisista lomista
ja, samalla juoksee väräjävä, punervankeltainen valojuova yli meren
aivan jalkaimme juureen saakka.
Pamaus seuraa toista, sillä päivän noustessa allit tulevat tiheimmin.
Milloin parittain, milloin yksinään, milloin kolme, neljä, viisi tahi
useampikin kerrallaan ne lentäen saapuvat kuviemme luo ja lintuja
tervehditään kaikuvilla kunnialaukauksilla, jolloin aina joku, välistä
useakin heistä jää paikalle. Mutta äänettöminä allit näin syksyiseen
aikaan useinkin kuville saapuvat. Heidän iloisia klarinettiääniään,
tuota miellyttävää »kolmisointua duurissa», ei kuule läheskään niin
usein kuin keväällä. Silloin tällöin lentää joku iso parvi ohitse,
mutta pienet parvet ja yksinäiset linnut tulevat säännöllisesti
petetyiksi. Lakkaamatta jymähtää laukaus toisensa perästä, pöllähtää
savupilvi veden pinnalle, kulkee kauvemmas ulapalle, harvenee ja
katoaa. On noutajalla, jonka tointa toverit vuoroon hoitavat, täysi työ
soudellessa esiin piilopaikastaan pelastamaan ammutut linnut, jotteivät
joutuisi tuulen ja aaltojen ajeltaviksi. On väliin työtä niin, että
pyssynpiiput lämpenevät etkä ehdi edes silmäykselläkään kimaltelevaa
merta ihailla.
Aika kuluu kuin siivillä lentäen. Jo on aurinko korkealle kohonnut,
harvemmaksi alkavat käydä laukaukset ja odotuksen hetket pitenevät.
Mutta on tuo odottaminenkin ja linnun tulevaksi toivominen jotain
sanomattoman hauskaa — — — annat silmäsi liidellä yli välkkyvän
vesilakeuden, yli avaran meren, jonka kasvot alituisesti vaihtelevat,
muuttuen milloin synkän syysharmajiksi — pilvenhattaran peittäessä
auringon —, milloin taas heleänvihreiksi valkeine vaahtoineen, kun
aurinko loistaa täydeltä terältä. Ja aivan jalkasi juuressa kuulet
aaltojen loiskeen, kun ne paljastavat ja taas peittävät sileät
paadet, joiden ympärillä kellertävän ruskea rakkolevämetsä vihreässä
syvyydessä taipuen nuokkuu — — — sointuisa on laineiden laulu, aina
yksitoikkoista, mutta kuitenkin viehättävän suloista, rauhoittava kuin
kehtolaulu.
Keskipäivä lähenee. Vielä tulee joku nuori lintu uiden kuvillemme,
mutta useimmat ovat lyöttäytyneet suuriksi parviksi, jotka kaukana
rannasta ahkerasti sukeltaen hakevat ruokaa. Ei kannata enään odottaa
ja vatsassa tuntuu niin oudolta — ruokaa, niin ruokaa! Märät kuvat
nostetaan ruuheen ja tälle päivälle on ammunta lopetettu. Haahtemme,
jonka pohja ja penkit ovat kirjavina alleista — upeita pitkäpyrstöisiä,
mustan- ja valkeankirjavia »kukkoja», vanhoja ruskeita naaraita,
harmajia kesällisiä nuoria lintuja — vedetään taas korkealle
ylös maalle ja kantamus riistaa jokaisella astumme kanervikossa
kiemurtelevaa kivistä polkua pitkin majallemme.
Kotiaskareet alkavat. Hakataan puita, ja kohta on potaattipata tulella.
Kuvat asetetaan lieden ääreen kuivamaan, parittain ripustetaan riista
sitävarten varattuihin nauloihin etehiseen. Pyssyt puhdistetaan. Pöytä
katetaan ja hillitsemättömästi syömme, tupakoimme ja syömme taas — — —.
Mutta hilpein mielin ja kylläisinä kahvin ääressä muistelemme
aamullisia seikkailuja, lintuparit luetaan, ohitse menneet laukaukset
ja »räätälit» s.o. haavoitetut linnut lasketaan, syyt siihen tahi
siihen huonoon laukaukseen selitetään ja puhetta piisaa loppumattomiin.
Ruokalevolla ollessamme epäilemme, löytyykö meitä onnellisempia
olentoja, laiskempia ja vapaampia — — ‒ hermot sopusoinnussa, suolaista
meri-ilmaa keuhkoissa, tyytyväisyyden tunne koko olennossamme.