Sinä tuuheakarvainen kippurahäntäinen ystäväni, suippokuonoinen ja
vinosilmäinen keltainen pystykorvani. Nyt on talvi ja nyt on isäntäsi
sairas. Kovasti sairas on hän, joka muinoin haukkumasi linnun sinulle
pudotti. Eikä tiedä isäntäsi, etkä tiedä sinä, paraneeko hän enään
milloinkaan — — —.
Mutta elämänhaluni sinä ylläpidät, jokapäiväisen yksitoikkoisuuden
lievennät ja väsyneet kasvoni kirkastumaan saat.
Sentähden sinusta pidän.
Kun talvi käy kovin kamalaksi, kun tuntuu lumi voittavan ja kylät,
metsät, järvet pyryilmaan katoavat, silloin tuntuu mieleni masentuvan.
Mutta samassa näen sinut, joka mukavasti lattialla loikoelet ja
ikäänkuin pyryilmaan ikävystyneenä syvään huokaelet. Katselen, miten
nukkuessasi käpäliä liikuttelet — kai uniesi utulehtoja, riistarikkaita
sinisaloja juoksentelet. Hymähdän sinulle, kun tuontuostakin unissasi
urahtelet — varmaankin lintua puuhun olet haukkuvinasi — — —.
Heti paremmalle tuulelle tulen, uutta elämäntoivoa saan, sillä menneen
kesän muistot heräävät, sydän iloisesti sykähtää ja pahat ajatukset
kauvas kaikkoavat.
Kun taas toisina päivinä tauti ahdistaa, ja huoneessa olo käy
raskaaksi, kun tuntuu toivottomalta kaikki, ja miltei itsemurhaa
ajattelen, silloin ratokseni rupeat, vinoa silmää vilkutellen polveani
hyväilet ja villahäntää heilutellen ikäänkuin kysyt: »miltäs tuntuivat
viime syksyn suloiset aamut, kun yhdessä korven hakolintuja haimme, kun
kahden ahomaiden teeriä ahdistelimme?»
— Ettetkö jaksaisi elää tulevaan syksyyn! Hehei! Jo on maaliskuu
ensimmäisen kevätsateen antanut ja leivosta sekä peippoa odotamme
joka hetki! Tunnen turkissani, että kevät kohta on käsissä ja nyt
toivottomaksi rupeaisit! Hyvä tulee lintuvuosi, riistaa vilisevät
vanhat, autuaat metsämaamme ja silloin taas yhdessä käymme — — —.
Näin kuulen sinun puhelevan ja tulevan syksyn linturetkistä alan
uneksua. Syliini halli hypähtää ja sen mustaa kylmää kuonoa poskeani
vastaan painaen sille iloisena lavertelen, huoletonna pakinoin — — —.
»Niin, tuothan minulle taas ensi syksynä riistaa, tuot kun tuotkin!
Haukut linnut varmasti, juosta laukkaat aamusta iltaan aina uuvuksiin
saakka ja parastasi koetat — sen tiedän. Ei sinua silloin liika
lihavuus haittaa. Keveä olet kuin höyhen kämmenellä eikä ryteikkö, ei
murrokko eikä korkea kivi juoksusi nopeutta estä. Ylitse kiidät kuin
tuulispää ja metson siiven äänen kuulet, tiedät mihin puuhun koppelon
poika kuhahtaa, kun pystyt korvasi kuunteluun teroitat.
Herätäthän sitten taas minut niinkuin viime syksynäkin, jos laiskaksi
heittäydyn, mutta sinun tekee mieli aamuhämyiseen metsään. Tulet ja
pyydät, käsket — ennen auringon nousua vuoteeni laidalle nouset,
käpälälläsi raapaiset, kättäni nuolaiset: »lähdetään jo, johan päivä
koittaa ja linnut valveentuvat — —.»
Ja yhdessä rupeamme kuvittelemaan, miten metsovanhus raikkaassa
hakolinnassaan herää ja sieltä ruokamailleen lähtee. Matalan männyn
mukavalle oksalle lyykistyneenä on ukko yönsä nukkunut, mutta päivän
koittaessa se kohottautuu, ojentelee vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta
jalkaa ja siipeä, aukoo kellanvihreää käyrää nokkaa ja haukottelee.
Sitten se pörhistelee pukuaan, liikuttelee leukahöyheniään, että
ne partana seisovat, pudistaa itseään ja järjestää höyhenensä.
Valkenee päivä vähitellen ja koillisen kellertävä valoviiva alkaa yhä
kirkkaammaksi käydä.
Tarkkaan kuuntelee kokenut vanhus, kuuntelee, katselee — — —.
Lentoon lähtee iso lintu, kuuluu kovia siiven läimäyksiä ja viistoon
alas nevanlaitaiseen kuusikkoon metso kuhahtaa, muurainlehtien
ympäröimälle mättäälle pysähtyy. Nuokkuvin päin, selkä kyyryssä ukko
kävelee ja kolmiliuskaisia varpaanjälkiä kosteaan valkosammaleen painaa
— — —.
Mutta silloin olet sinä jäljillä, mäntyseen korven kukko kohoaa ja
kohta haukkumaan rupeat. Istuen haukut, ettei lintu arkeentuisi,
varovasti alotat ja tuon tuostakin minua läheneväksi odotat. Ja puun
vastaiselle puolelle siirryt, kun kuulet mistä päin tulen.
Jo on muhkea lintu omanamme!
Kas tällaisia muistoja sinä herätät ja minun eteenpäin elämään
houkuttelet — enkö siis sinusta pitäisi!