Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti
pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä
hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin
matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja
katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän
valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.
Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — ‒ loppuu kohta lyhyt talvipäivä
ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.
Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon
heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa —
seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy.
Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän
on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.
Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä
korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy
— metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.
Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on
öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet
umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä,
sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin
luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen,
kuolemankaltaiseen autiuteen.
Mutta eipä niinkään!
Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa
jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo
kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.
Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan.
Kaksittain toinen toisensa takana on siinä _kärpän_ pistelemiä
jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne
on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä
onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä
peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy
pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun
joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.
On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven
tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta
kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena.
Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa — _lumikko_ — joka
kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!
Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on
matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustava _jänönen_ ehtinyt
täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on
penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin
syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti
pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän
varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä
minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle,
näyttäytyisi!
Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen
jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän
harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei
kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin
rastiin jälkiään lumeen »templaillut».
Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on
ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen
vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita
maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja
viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä
minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.
En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan
monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se
näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa
kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut
talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.
Taakse tuhansien kertaa tuhansien vuosien ajatukseni liitelevät — — ‒.
Aina harmajat, ruskeat tahi maanväriset olivat kaiketi tertiääriajan
lopulla nekin maamme eläimet, jotka nykyään valkean talviturkin
päälleen pukevat. Tummaa kesäpukuaan jänis, kärppä, lumikko, metsäkana,
kiiruna ja naali silloisina lämpiminä aikoina aina kantoivat.
Läheni sitten vuosituhansien vieriessä vähitellen kylmempi aika,
tuli kolkko jääkausi yhä lähemmäksi. Ei antanutkaan enään taivas
virvoittavaa sadetta, lunta alkoi seuloa seuduille, missä se tähän
saakka oli tuntematonta. Tulivat pakkaset yhä pitemmät, kesät yhä
kylmemmät, levenivät vähitellen napaseudun jäät aina Etelä-Englantiin,
Hartsvuoristoon ja Keski-Venäjälle saakka — — —.
Helposti vihollinen nyt huomasi harmajan jussiparan, huonosti onnistui
maanvärisen jäniksen lumeen piiloutuminen. Vaikea oli ruskean, vaikka
kuinkakin nopean kärpän saaliin niskaan sen huomaamatta hyökätä. Ja
sama oli laita metsäkanan ja naalin, lumikon ja kiirunan. Ken pukunsa
tähden ruuatta jäi, ken taas samasta syystä henkensä menetti.
Ei heillä ollut voimia, kuten sudella ja ahmalla, ei kasvanut äly,
kuten ketulla, eivät keksineet talvilevon keinoa, kuten karhu ja mäyrä,
ei käynyt lumen alla eläminen, kuten myyrien ja sopulin. Siirtyminen
uusille metsästysmaille, pakeneminen rauhaisemmille ruokapaikoille lie
ollut edessä.
Mutta silloin tuli aina avulias luonto tuon kuuluisan
_muuntelevaisuuden lain_ muodossa pulassa oleville avuksi.
Sattuipa jollekulle jussille kesäkarvan luotua kasvamaan hieman
vaaleampi, hiukan hallavampi talvikarva kuin muille jänöille. Suuremmat
olivat jo mahdollisuudet sille jänikselle lumessakin säilyä, vähemmän
vaaranalainen oli sille ruuan hankkiminen. Ei joutunut vaaleampi
jänis niin helposti petojen saaliiksi. Ja kun tämä jussi sitten
perheelliseksi rupesi, saivat lapsetkin _perinnöllisyyden_ kautta
saman ominaisuuden. Sattui tässä sukupolvessa löytymään sellainenkin
poikanen, joka ensimmäisen kesäkarvan luotua sai uuden talviturkin
vieläkin vaaleamman kuin isänsä oli. Paremmin jo tämän talven yli
säilyi ja seuraavana keväänä jo perheelliseksi rupesi — — ‒.
Surman suuhun joutuivat useammat talviharmaat jänikset, pois
vetäytyivät kukatiesi jälelle jääneet harmaaturkkiset lumettomampiin
seutuihin. Mutta talveksi vaalenevat paikkansa jäätiköiden
läheisyydessä pitivät ja — säilyivät olemassa olemisen taistelussa.
Ja kuta kauvemmin _luonnollinen valinta_ — joka määrää soveliaat
elämään, epäsoveliaat kuolemaan — ehti vaikuttaa, sitä valkeampi kasvoi
talvikarva jokaiselle uudelle sukupolvelle.
Näin mielestäni muodostui vähitellen vuosituhansien kuluessa tuo meidän
kesällä harmajata maata matkiva, talvella lumenväriä tavoitteleva
jänömme. Ja sama lienee ollut laita noitten muidenkin, jotka talvella
valkoista pukua kantavat.
Loppui sitten vähitellen kolkko jääaika, lauhtui ilma, ja nykyiset
ilmastosuhteet tulivat vallitseviksi. Katosivat lumet ja jäät
Keski-Euroopan tasangoilta, säilyen ympäri vuoden ainoastaan Alppien,
Pyreneitten, Kaukasusvuorten huipuilla. Pohjoista kohti vetäysi ikuinen
jää, sulaen leveysaste leveysasteelta, pysähtyäkseen napaseutuihin
siellä hallitsemaan.
Jälkeen lähtivät kylmään ja lumeen tottuneet eläimet. Suojelevaa
yhtäläisyyttä hakien osa ylös vuoristoihin vetäysi, Alppien
ylärinteille siirtyi, osa taas pohjoisiin napaseutuihin pakeni — — —.
* * * * *
Mutta Keski-Euroopan vähälumisille tasangoille tuli uudelleen tuo
ympäri vuoden harmaja rusakkojänis. Eihän täällä esim. lumikkokaan
enään pukeudu talviseen valkoturkkiin — ruskeana se läpi vuoden elelee.
Ei käy Keski-Euroopan oravakaan kylmän vuodenajan tullessa harmajaksi
kuten meillä, missä sen talviturkki naavakuusikon väriä onnistuneesti
matkii. Ei muutu metsäkanakaan Brittein saarilla — kirjavaa pukua se
siellä aina kantaa.