Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli,
vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä
ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.
Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten
että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä
luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi.
Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen
vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä
kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi
luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä
soinnuista täysin nauttia.
Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän
yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja
lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt
mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta
nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.
Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana
lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt
oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!
Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden
alallaan saavutti.
Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä
tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana
pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti
hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta,
suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden
suuhun joutumasta.
Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin,
silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista
korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin,
siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja
ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa
hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin
niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa
tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.
Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva
metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri
kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli,
ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien
uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa
pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin
mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen
päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen
pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.
Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — ‒. Ja
vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle
metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa
jälkeen muuttuivat.
Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi
pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi
tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja
huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta
vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi
varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.
Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei
osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan
äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet
eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa
kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli
kumminkin sointuvampi.
Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään,
kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi
juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle
vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan
kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei
ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun
toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden...
»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni
karkasisi» — — ‒! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan,
joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului
maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä
lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä
milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä —
milloin minkäkin linnun liverryksiä... »Kas tässä pilli, jolla voin
vastata lintujen puheluun!»
Ja päivämääriä harjoitettiin yhä paremmalla menestyksellä...
Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika
kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa... Pekko koetti vaatimatonta
konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli
käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta
koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja
niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa
illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja
saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen
uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui
nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!»
ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo,
saadakseen osansa saaliista — — ‒.
Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen
vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille
pakoitti.
Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo
muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.
Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia
mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko
keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä
keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet
lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa
ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun
kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.
Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän,
kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen
huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa
keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.
Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää
paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun
kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän
matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan
näyttelee.
Otsa ja harmaat kulmakarvat rypyssä, silmät puoliummessa, pää hiukan
kallellaan hän alkaa — — ‒:
»Kyntörastaan pittää panna näi — — — eiks' se lustist' maiskuttele!»
»Nyt tulloo se olventiputtajalintu, se pannoo näi — — —.»
»Mitehä laulaa se vilulintu, joka villuu toivoo — —?»
»No mitehä' pannoo se palokärk'? Ettehä' vaa' pelästy — — — eiks' se
tilli kovast'!»
»Entäs se sievä pääskyne', se pannoo näi' tähä' tappaa' — — —. Eiks' se
mänt' sorjast'!»
»Nyt tulloo se vanha piika — — —.»
»Osannookoha' tuota kiuruu panna — — — eiks' kiuru mää' nii'?»
»A koivulintu pannoo näi'—.»
»Näikköhä' pelästytte kuikkaa, sill' o' kova ään' —.»
»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell'
äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — —
—. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»
Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä
eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut,
kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m.
merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:
»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä
lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — ‒.»
Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin
korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta
voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja
kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä
työ ei miestä häpäse... on se tuohi sellaista makneettii... koivust'
se on se hieno ketto vaa'... se vast' vonkuu, että lasit heläjää... ja
tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.
Sillä Pekko _on_ mestari alallaan!
Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen
metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat
hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta
hopeamarkkasen tienaa.