Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi
liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli
silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia
mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin
nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen
tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla
viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?
Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa
kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen,
miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.
Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta!
Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa
aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne
minulle nähtäviä tarjoavat.
Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se
tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista
rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka
kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten
näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat
kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden
kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta
kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä
kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.
Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee
tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus
sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto
ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien
metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen
keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun
pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin
pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla
soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.
Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja
vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.
Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu
ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on
tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman
suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi,
kuin luulisikaan.
Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää
— ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä,
suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat.
Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse
valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-,
kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät,
piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.
On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua
ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä
vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.
Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia
ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea
vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten
niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko
pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn
latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka,
terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka
kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin,
missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot
mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia
munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.
Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina
sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa
mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.
Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat,
kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin
alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta
alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä
alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa
ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.
Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi
yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi
haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja
nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen
urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana
miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade
supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman
surullinen, köyhä, autio.
Ruskean turveveden ympäröimänä kohoaa mätäs toisensa takana aina
loppumattomiin. Alakuloisesti nuokkuu kellastunut sara kolkossa
pohjatuulessa, joka kohisten vaivaiskoivikossa syksyn kannelta soittaa
ja siltä lehdet riistää. Ruskeata ja harmajaa — kas siinä nevan
värit tähän aikaan! Ainoastaan mättään kyljessä punottava karpalo
tahi lätäkköön hetkeksi levähtämään laskeutunut tavi suovat silmälle
vaihtelua.
Kun itätuulet mustia lumipilviä yli nevan kiidättävät ja ensimmäiset
hiutaleet valkeina, keveinä, äänettöminä putoilevat, silloin luonto
nevalle kuolinvaippaa kutoo. Ja kohta lepäävätkin sarat ja sammalet,
kanervat ja vaivaiskoivut alla kylmän valkopeitteen.
Mutta ei nevalta puutu elämää silloinkaan. Jäniksen jälkiä kulkee
viidakosta toiseen, metsäkanoja juoksentelee pitkin lumenpintaa, kettu
käy yöllisillä metsästysmatkoillaan nevaakin tervehtimässä ja keveillä,
äänettömillä siivillään leijailee valkea tunturipöllö pitkin ääretöntä
lakeutta, tavotellen pientä päästäistä tahi valkoista metsäkanaa.
Mutta surullinen on talvipukuinen neva, toivottomalta se näyttää
puolihämärän talvipäivän lumivalossa tahi kelmeän revontulen
välkynnässä. Toivottomia tunteita se herättää — tahtoisi miltei
heittäytyä tuohon pehmeään peitteeseen ja levätä siinä, odottaen
kevättä, joka tuntuu olevan niin kaukana, kaukana. Nukkua äänetönnä
ja herätä lämpimiin kevättuuliin, kurjen mahtavaan huutoon, viklojen
liverryksiin — — — — —