On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien
muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus
pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen
vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten
»hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — ‒. Ja
silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa,
kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä,
kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan
pääsee.
Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella
— — ‒ eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan
lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!
Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies
tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso
hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon
hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!
Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!
Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta
silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene
aivan kaikille tuttua.
Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän
vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä
laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan
hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta
toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä
syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää,
silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja —
luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.
Ei metsokaan tässä suhteessa poikkeusta tee!
Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus
huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon
noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on
luonto täynnä.
Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen
elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille
pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut,
metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.
Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja —
maltillisena pysyt.
Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan,
koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi,
naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin
vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt
sitä lähelle pääset.
Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita,
vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä
viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti
»hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa
vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä
tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä
soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.
Tee koetteeksi näin!
Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen,
lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka
Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn
laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa
nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä
pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.
Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys
vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele
punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan
pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa
risahtaa... Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel
askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko
toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.
Jopa vihdoinkin!
Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa
puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa
vastatusten naputteleisit — — — _kep-pep, kep-pep_, jos kirjaimilla
tahtoisit ääntä jäljitellä.
Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy
ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun
siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.
Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin
tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän
astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa
vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet
tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta
hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus».
Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan
loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat
kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen
kuin "_hiisi-hiisi-hiisi_", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän
maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen
loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä
muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin
hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää
laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan... Ja tätä merkillistä
kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —.
Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et
näe mitään.
Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi
ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä
selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.
Vaan pysy levollisena!
Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat
hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö
levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka
hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.
Kannattaa sitä katsella... ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut,
ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka
kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.
Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven
kummallista elämää askeleen lähemmäs.