Kuinka kansa kesti koetelmuksessa.
"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää
tavaraa", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen
kroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka
on moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora
viittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui
maaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka
kadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta
poliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti
tämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. "Tuosta pilasta", joksi
sitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa
ajateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.
Entä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja
pistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät.
Joka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan,
niin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä
kauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa
nälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden
edustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei
sitä voi kestää. "Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella."
Olisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki
yhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa
hävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina
vimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen
myrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen
kansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä
todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota "ennakkoluuloa"
olivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä
papeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi
tuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista
ei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin
lohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan
niiden kanssa.
Tuo matala "talonpoikais-filosofia" ei jaksanut kohota
"herrasfilosofian" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi "että varmaankaan
eivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja
sentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi
kaikkia köyhiä." Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden,
että se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden
luoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka
koettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta
kuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa
kanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen
täytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden
alle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä
epätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru
välittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin,
missä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut
ajatelleeksi "köyhien" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta
esiintymistä Herran Jumalan edessä.
Eikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen;
se kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet
sydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että
yleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja
liittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan
poliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa
tarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä,
eikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti
huoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen
ympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista
oloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa
rikoksilla sitä se ei osannut.
Semmoiseksi näyttäytyi kansamme tässä taistelussaan.
Ja mistä tämä voima? Siitä tosin "vanhasta aatteesta", että Jumala
katsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan
rakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa,
mutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä
tuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista
kansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut
pari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.
"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä
tapahdu", sanoi eräs ukko minulle. "Mutta kyllä ainakin nyt näemme
silmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan
tuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä
ja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä
vuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala
antaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa" (Wertaa
herra Tavaststjernan sanoihin: "Ei heidän luoksensa tullut mikään
ihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi
tuhansia.").
Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen
naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin.
Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät,
kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi:
"Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa
tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan,
ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun
tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko,
että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan
tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa.
Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään
sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."
Semmoinen on kansan katsantotapa.
Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin
näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi:
"Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei
ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen
kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä
hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa
löylyä.
Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän
ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen
muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä
jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se
pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee
myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.
Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin."
Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa
myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka
on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen
todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän
kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani
voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin
osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää,
että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä
pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön.
Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen
altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan
nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti
tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut
vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti
kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin
tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on
semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli.
Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille
että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien
kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta
jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys
tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään
tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule
mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän
valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."
Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle
en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun
läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin
virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla
alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden
mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien
naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä
kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen
siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."
Niin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.