Kuolevaisuus 1868.
Jokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla
riippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi
toimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun,
toiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti
säännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet
silloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.
Suomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin
aikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin
että viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän
ilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa
luonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa
vuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan
yhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä.
Tämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta,
jolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833,
joka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin
1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina
tämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina
vuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa
vaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825).
Ruotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä;
lisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin
vakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden
jälkeen menestyksellä on pyrkimässä.
Katovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden
kuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun
vähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa
vuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170,
siis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa
pikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden
luku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.
Näiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena
siten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat
tavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti,
kerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan
niihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi
yhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa
yhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. "Huomattava on", sanoo
lääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan
lääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, "että rutto verrattain
harvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa
elämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän
kanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat
taudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen
olopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi.
Yksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita
tahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia;
niinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä,
jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat
välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen,
joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä
tahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa
suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa."
Kun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin
kuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot
tosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että
kansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä
edes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin
lausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet
muutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän
kanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja
hinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.
Ylipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet.
Miespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506.
Kaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi,
mutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa
kuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista.
Helposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että
mitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin
seurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden
aviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet,
tuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa.
Kuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä
silmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska
mies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä
yksinomaiseksi syyksi.
Walaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla
kuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli
kuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta
ei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen,
jolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten
sekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten
hyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se
samassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta
kiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli
7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626,
Toukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja
Heinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa
leikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena
lämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä,
kun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja
kiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: "Herra koettelee,
vain eipä hylkää." Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen
vähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku
Joulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.
Jos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja
vaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt
maassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98.
Keskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista
5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen
lääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35
%. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin
Uudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa
1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja
6,33 %.
Mutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa,
ilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden
prosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi
23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin
maan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi
31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä
Reisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä
(18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat
prosentit.
Tähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin
valaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa,
sen II:sta vihosta.
Ylen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset,
joihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet
paremmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna
niiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole
riittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten
täytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon
tulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa
kertomuksessaan: "Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken
loppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen
sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan
ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla
tavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset,
sekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista
apua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin
toimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen
muiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta
kärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa
onnettomuutta siunauksen verosta."
Nämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät
pääasiassa yleensä paikkansa.