1867 vuoden merkitys.
Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut.
Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton
kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle
hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi
niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan
sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä
leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki
jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken
itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen
ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt
ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä
tuloksetta?
Osoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on
nääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me,
jotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia,
käsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme
kestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja
horjumattomuudesta "Suomen viimeisessä taistelussa."
Älkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin
äsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja
lohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa
suunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta
pysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että
kansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät
tavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään
toimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin
aineellisessakin.
Pahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli
kyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu
poistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution "pränninsä"
ovella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi
hänen ajatuksensa karjaan, tuohon "välttämättömään pahaan", eikä enää
ollutkaan "rankkia" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä
pysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana.
Oli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien
viljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen
kautta, näkymään kaikkialla.
Ojitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä
kutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan
kylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien
tarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta "hullu paljon työtä tekee,
elää viisas vähemmällä", ja "väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään
ole ojasta leikannut." Mutta nyt oli saatu kokea, mihin "viisaan"
elämän-ohjeella ja "isän" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan
pyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus
turvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään "Paavo" olisi
ryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi
"revisionissa" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat,
joista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava
kotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä
puolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi,
pelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.
Mutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen
kaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli
yleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan,
ettei "isiltä peritty tapa" sittenkään ollut mahdollisimmasti
paras, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää
herrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme
kohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin.
Epäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä
opista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet
säälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden
käyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun
yhteydessä.
Selvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä
vireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla.
Olihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen
ehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi
tuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa
käyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut
henkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla
tien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen
kansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt
mielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen
luomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää
sen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti
ahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta
monen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on
sittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme,
ja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman
kauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme
avulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se
syvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla
herätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta
käyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot
kansalle olivat avanneet.
Siten muodostui tämän onnettoman vuoden tapaukset ja opetukset
varsinaiseksi käännekohdaksi taloudellisessa historiassamme. Tavallaan
saattaa sitä pitää "Suomen kansan viimeisenä taisteluna" ei suinkaan
siten, ettei vieläkin ankarat katovuodet saattaisi tavata meitä.
Kokeehan nytkin tuhannet kansalaisistamme kovia aikoja. Mutta
auttamisen keinot ovat verrattomasti suuremmat ja helpommat, epävarma
viljanviljelys ei ole enää ainoana maanviljelijän tulolähteenä,
ja paremmin muokatut peltomaat, varhaisempi ja huolellisemmin
toimitettu kylvö saattaa epäsuotuisemmissakin oloissa antaa parempia
tuloksia. Wielä on meillä kuitenkin parantamatta eräs surkea kohta:
tuo lukuisa irtolaisväestömme Kuopion ja Oulun lääneissä. Ei ole vielä
keksitty mitään keinoa sen pysyväiseksi auttamiseksi, mutta ehkei
ole tarpeellisella pontevuudella asiaan käytykään käsiksi. Warma on,
että jos se on rahalla autettavissa, niin olisivat ne yhtä hyvällä
syyllä liikkeelle pantavat kuin Wiipurin lahjoitusmaiden lunastamiseen.
Toivokaamme, että keksitään keinoja ja ryhdytään niihin, ennen kuin
uusi järähdys herättää meitä.
Jotensakin välittömässä yhteydessä nälkävuosien kanssa, vaikka ei
suinkaan minään niiden seurauksena, oli se runsas rahatulva, jota
kiihtynyt sahaliike tuotti maallemme. Epäilemättä vaikutti sekin
tuntuvasti kaikenpuoliseen edistymiseen, mutta sen tuottamat
seuraukset eivät valitettavasti ole kaikin puolin kiitettäviä.
Säälimättä raasti silloinen sukupolvi vuosisatojen kuluessa, ilman
sen omaa ansiota, kokoontuneita aarteita. Kauniit metsämme, jotka
olisivat voineet antaa tasaista tuloa sekä nykyiselle miespolvelle
että nousevillekin, näyttävät nykyään laveilla aloilla leikattavaksi
valmiilta viljavainiolta, johon on päässyt nälkäinen karja vapaasti
mellastamaan. Kun tukit ja hirret ovat myydyt, korjaavat paperitehtaat
loput, niin ettei aidanseivästäkään ole saatavissa. Ja mitenkä
käytettiin rahat? Tukkihuijarit joutuivat itse joukottain vararikkoon,
jättäen miljoonia maksettaviksi heille luottoa antaneille yksityisille
ja pankeille. Ja moni satatuhansista myynyt nauttii kenties nyt
vaivaisapua. Lieneekö asiallisesti tosi, mutta ainakin on asemaa
kuvaava tuo kertomus, että äsken nälkään kuolemasta pelastuneet
maanomistajat juottivat hevosilleen samppanjaa. Surulla täytyy kansamme
ystävien tunnustaa, ettei se sama kansa, joka oli niin ylevästi
esiintynyt kovan päivän aikana, ollenkaan ansaitse samaa kiitosta
myötäkäymisessä. Tätä se ei jaksanut kestää.
Eipä olekaan ihmiselle terveellistä se, minkä hän ilman omaa työtä
ja ansiota sattuu saamaan. "Mitä huilulla ansaitaan, se rummussa
menetetään", sanoo muinoinen sotamiesten sananlasku. Jos mikään on
omiansa häiritsemään kansamme tasaista edistymistä on se juuri se
ylöllinen ja vaatelias elämäntapa, johon metsärahat viettelivät,
ja se näennäinen ahdinko, johon pakostakin joudutaan, kun metsätulot
taas auttamattomasti hupenevat tahi lakkaavat. Näennäinen, sanon,
syystä että meidän maassa on eletty silloinkin kun maanomistaja ei
aavistanutkaan, että hänen metsästään voitiin löytää rahaa.
Tämmöisestä syystä saattaa vielä tulla koviakin aikoja. Toivokaamme,
että Suomen kansa, jos niin tapahtuu, uudestaan osoittaa kaikki
jalot ominaisuutensa. Jos saamme rauhassa jatkaa meille sopivissa
valtiollisissa ja taloudellisissa oloissa, niin ei tarvitse olla
epätoivossa voitosta.