Kerjäläiset.
Muistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana
pitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä,
yksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta
ankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä
kulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille
saavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein
sairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti
umpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat
kirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla
kirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan
joku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista
kotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala
oli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä
kodista kylmän ja pimeän talven valtaan. "Mene hakemaan elatuksesi
maailmalta;" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä
kamalalla eronhetkellä vuodatettiin.
Mutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä
kumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä
mahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä
erotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli
yhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta,
joka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen
huoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt
ja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen
oli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä
tärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin
kunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että
paästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina vaivattu
sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa, ja kun hän
vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää kyennyt antamaan
näistä asioista selkoa. "Tuntemattoman kiertolaisen ruumiin-arkusta 0
markkaa" lautakunnan tileissä on hänen ainoa hautakirjoituksensa.
Mutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista!
Eikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän
saada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja
koetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja
y.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen.
Tietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin
toinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman
surman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa
saada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa
tapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä
"sairashuoneet" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat
ne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan,
siksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet
saapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. —
Omasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin
kerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu.
Monessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet;
mikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään
kunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn
luo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti,
että ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse
hoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli
oljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman
vähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava
laiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden
vallitessa rukoiltiin.
Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras
ensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja
tasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti
tuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti
liikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman
käskyn kuin "ikuiselle juutalaiselle:" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana
lääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia
ihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos
raittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli,
siinä ainoa pelastuskeino.
Sopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan,
kun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta
olisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla,
joilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut
paikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että
paljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta
ensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi
suinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat
pantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja
uhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen
hyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu
kerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä
suopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla,
johon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista
mahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö,
ettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti
ainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.
Toinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on
se: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään?
Tosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön,
mutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama,
koska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää
nähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä
annetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että
näinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien
legendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle
veljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita
lahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden
avuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä
kulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä
oli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen
tullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.
Tuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka
päivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin
ainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä
viillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä,
kuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme
ihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii
heitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani
täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa
satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut
siinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden
kova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että
avunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin
kahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että
samat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja
että ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat
asettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille
onnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään
likeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten.
Mutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat
että avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille,
niin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä
se käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.