Riihimäen—Pietarin rautatie.
Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä
tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys.
Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin
lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä
sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset
ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties
vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä
eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he
tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset
työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla
miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".
Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko
maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi.
Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja
vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista.
Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki
valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta
1868.
"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä
paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita
hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee
houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy."
Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus
oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan.
Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä
tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia
muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin
rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä
syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja
todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut
mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä
työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä
monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.
Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin
kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine
välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on
puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei
epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän
mieli, ehkä surma suun edessä."
Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien
rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen
vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18
miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön
10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5
jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen,
ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on
sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä
sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten
rahoilla rakennetut.
Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R.
Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut
löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan.
Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni
kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään
kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman
rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen
kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger
& Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen
Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis.
Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot
olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat.
Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½
vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½
% kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden
kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista
94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi
tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.
Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet
tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta
korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä.
30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu,
vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään,
että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa
thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin
palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden
kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat
siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta
palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.
Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa.
Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten
siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää
huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo
työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen
rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven
kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että
työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli
ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään
se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin
kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli
lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta
voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa,
jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta.
Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi
alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta
Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.
Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys,
jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea
ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin
kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa
jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin
teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana
esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta
Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta
tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä
teettämään.
Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä
valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän
pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy
tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli.
Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka
on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet
historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden
miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä.
Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole
kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.