Waltion vilja- ja siemenkauppa.
"Mikä ihmeen ihana ilma", huudahti Snellman kohdatessaan erään
tuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. "Pelastus on
ehkä vieläkin mahdollinen!" "Ei ole paljon toivoa", vastasi puhuteltu;
"vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu
sittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat,
suven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä
varhain että tavallista ankarampina." Keskustelu loppui siihen, mutta
tällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus,
että Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin,
löysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.
Syyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia
sähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on
pakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole
toivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea.
Ei siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli
saanut ratkaisevan päätöksen.
Edellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa
taloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme.
Ponteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta
se verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja
valtiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa
sen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni
niiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.
Aseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä
aputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen.
Syyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias
A.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: "Ole
hyvä, käy luonani tänä iltana", ja viimeiset: "Kysymys koskee
ainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani" ("i
min nödställda belägenhet"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja
liikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen
päivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä
rohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja
markkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista,
koska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli
odotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta
viljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista
tointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen
asiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa.
Siemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra
Vasenius suoraan jauhojen ostoa varten.
Warastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä
sanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta
kestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä
liikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja,
täytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi.
Ensimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille,
Kuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo
jäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa.
Niistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla
maalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät
joutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs
meikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit
osoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.
Kutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista
kruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan
suinkin liikenemään joutui.
Kevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii
sanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa,
Suomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa
läänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä
ollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin
runsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs
kauppaa harjoitteleva talon-isäntä, "ylimaasta", kuten hän sanoi,
kuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin
huokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi
toivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin.
Muualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.
Kuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä
alempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868
antoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.
Jo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla
turmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia
pohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin
läänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos
G.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä
lääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia
kaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin
eteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria
ja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150
tynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska
kreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja
varoja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa
syksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut
riihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä
maista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä
varten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista,
pääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000
tynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei
voinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet
talven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.
Suurin tuotanto jäi siis kevääksi. Etupäässä tarkoitettiin pohjoisten
läänien tarpeita, koska siellä hätä oli suurin, eikä valtion varatkaan
kannattaneet etelä-osan auttamista. Koska ensinmainituissa lääneissä
ohria viljellään melkein saman verran kuin rukiita, mutta kauroja
vähemmän, niin ostettiin ainoastaan ohria näiden läänien tarpeeksi.
Kauppoja toimitti erittäin sitä varten lähetetty asianymmärtäväinen
mies (A.F. Vasenius), agronomin kanssa (valtioagronomi Forsberg).
Pietarista ja Riiasta ei saatu juuri mitään. Itämeren maakunnissa oli
vuonna 1867 korjatut ohrat kelvottomat siemeneksi, jota vastoin 1866
vuo den vilja oli ollut mitä oivallisinta laatua, mutta se oli kaikki
jo lähetetty Hollannin suuriin oluttehtaisiin. Sepä kysymys, vieläkö
ohrat olivat käyttämättä ja olivatko ne ostettavissa.
Asiamiehet lähtivät löytöretkellensä, ja etsityt aarteet tavattiinkin
suurissa määrin erittäin Schiedamissa, Rotterdamin läheisyydessä
Hollannissa. Kauppoja hierottiin ja käskyn mukaan ilmoitettiin
kotimaahan minkä verran kuna kin päivänä oli saatu ostetuksi. Jos joku
päivä oli mennyt tuloksia tuottamatta, saatiin kovia varoituksia
jouduttamaan kauppoja.
Ostetuksi saatiin siten 39,600 tynnyriä. Lisäksi tuli nuo ennen
mainitut Ruotsissa ja Tanskassa ostetut 6,000 tynnyriä, kotimaassa
ostetut 600 tynnyriä ja kruunumakasiineissa säilyneet 14,600 tynnyriä.
Hämeen läänin kuvernööri, joka oli saanut käytettäväkseen 150,000
markkaa, ilmoitti tilanneensa ulkomailta 2,700 tynn., ja Wiipurin
kuvernöörin sallittiin ostaa 500 tynn., niin että koko se siemenmäärä,
jolla hallitus saattoi auttaa väestöä, nousi 64,000 tynnyriin.
Samaa tarkoitusta varten oli käytettävissä kotimaassa ostettuja ja
makasiineissa löytyviä 12,000 tynn. kauroja. Nämä 76,000 tynnyriä
jaettiin seuraavalla tavalla:
Ohria Kauroja
tynnyriä tynnyriä
Oulun lääniin 13,400 1,000
Kuopion " 15,650 700
Waasan " 15,200 7,000
Mikkelin " 6,700 850
Turun " 5,550 1,600
Hämeen " 5,700 1,000
Uudenmaan " 1,300 --
Wiipurin " 500 --
_____________________________________
Summa: 64,000 12,150
Maaliskuussa oli vielä käyttämättömiä Hämeen läänin kuvernöörillä
noin 25,000 markkaa, Wiipurin läänin kuvernöörillä 16,000 markkaa ja
Waasan lääniä varten annettiin lisäksi 10,000 markkaa. Oulun ja Waasan
läänin rantapitäjissä, Laukaan ja Rautalammin kihlakunnissa ja osissa
Kuopion ja Ilomantsin kihlakuntia arveli senaatti saaduksi itäviäkin
kevätviljoja. Tilastollisien tietojen mukaan, jotka kuitenkin olivat
jotensakin epätarkkoja, oli laskettu että koko kylvömäärä kolmessa
pohjoisessa läänissämme nousi noin 110,000 à 120,000 tynnyriin. Kruunun
näihin lääneihin hankkimat siemenvarat nousivat noin 53,000 tynnyriin,
siis melkein puoleen koko kylvömäärästä. Ohrat lainattiin 32—35 markan
hinnan mukaan ja kaurat 18— 22 markkaan, maksettaviksi vuoden kuluessa.
Kaiken sen siemenen raha-arvo, joka näin annettiin lainaksi, nousi
2,430,000 markkaan. Leiväksiksi määrätyn viljan ja jauhojen raha-arvo
teki 2,450,000 markkaa. Ja kun lisäksi annettiin rahassa kaikenlaisiin
aputoimiin 724,060 markkaa, ja viljantuottajille lainattiin 700,000
markkaa, niin tekivät nämä summat yhteenlaskettuina 6,304,060
tahi lähemmäs 900,000 markkaa enemmän kuin mitä Rothschildin
kauppahuoneelta saatiin kreditivinä. Kaikki nämä summat olivat jo
Maaliskuussa ulosannetut. Mutta senkin jälkeen täytyi yhä antaa uusia
summia. Mitä lopullisesti käytettiin yleisiin töihin on jo tämän kirjan
28:lla sivulla ilmoitettu. Wiimeisiä tiliä viljan ja siemenen kaupasta
en ole tavannut.
Lopuksi lausutaan käyttämässäni kertomuksessa: "Kun hallituksen
huoleksi jää väestön suurimman osan varustaminen leiväksillä ja
siemenillä, niin täytyy varojen käydä riittämättömiksi. Oulun, Kuopion
ja Waasan läänien väkiluku tekee yhteensä 730,000 henkeä maan koko
väkiluvun ollessa 1,800,000. Ja kun mainituissa lääneissä ainoastaan
vähempi osa saattaa tulla toimeen ilman mitään apua, niin on se
taakka, jota valtiovaraston tulee kantaa, pidettävä suunnattomana.
Yllämainitut rahanmääräykset vastaavat enempää kuin puolta yleisen
valtiorahaston vuosi tuloista eli kaikista valtiotuloista. Ja yhä
määrätään uusia rahaeriä yleisiä töitä varten, jota paitsi otaksuttava
on, että kruununmakasiineihin täytyy, kun laivaliike alkaa, hankkia
uusia varoja."
Mutta Maaliskuussa, jolloin tässä käyttämäni kertomus annettiin,
oli suurin osa siinä mainituista siemenvaroista vielä Itämeren
vankkojen jäiden takana. Ja kuitenkin riippui niiden säännöllisestä
ja aikaisesta saapumisesta määräpaikkoihinsa Suomen kansan hengissä
pysyminen. Jos jääsuhteet olisivat olleet edes sinnepäinkään samat
kuin edellisenä vuonna, olisi tulevaisuus ollut hukassa, huolimatta
kaikista ponnistuksista ja kulungeista. Sopii arvata kuinka levollisena
Snellman venyi "leveallä vuoteellaan."
Tietystikin käytettiin siemenen kuljettamiseen yksinomaan
höyrylaivoja. Mutta sittenkin oli riihimättömien ohrien lastausajan
määrääminen arveluttava, koska ne eivät voineet laivoissa kauankaan
pilaantumattomina säilyä. Kahdentenatoista päivänä Toukokuuta saapui
vihdoin ensimmäinen viljalaiva Helsinkiin. Mutta osa lastia oli määrätty
Wiipurin lääniä varten, ja väylä sinne oli vielä jäiden vallassa.
Laivan täytyi odottaa täällä kunnes pääsö tuli vapaaksi, ja lienee
joku osa lastia koneen läheisyydessä lämminnyt. Se oli ainoa vahinko,
mikä tässä viljantuonnissa kohtasi. Pohjanmaalle määrätyt laivat
saapuivat kaikki ennen jään lähtöä, ja missä voittamattomia esteitä
kohtasi, siellä odotti laiva jäiden partaalla, valmiina syöksemään
esiin niin pian kun mahdollisuus siihen ilmaantui. Lastina oli niillä
yksinomaan riihittyjä Kuurinmaan ohria, niin oivallista laatua, ettei
Suomessa niiden vertaisia en nen ole nähty. Kaikkialla oli siemenlaivat
ensimmäiset, jotka saapuivat satamiin, eikä ne missään kylvyajasta
myöhästyneet.
Melkein ihmeeltä tuntui, kun maamme joka sopukassa siemenet saatiin
täsmälleen tarpeesen. Mitenkä ne kaikkiin paikkoihin saatiin
kuljetetuiksi, se jäi järjestäjien salaisuudeksi. Wäestö peri tilatut
määränsä kunnallislautakunnilta.
Missä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista
lääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä.
Etelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista
heikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin
oltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli
tuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.
Warmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa
hallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia
summia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä
hänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva
sen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen
voimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista,
sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan
tulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan
voineet tottua tuohon "vanhaan koulurehtoriin", joka puolestansa ei
ikinä oppinutkaan käsittämään heidän "virallisten paperiensa" pyhyyttä.
Johtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän
kestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun
vasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68.
Nääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus.
Se oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut,
oli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin
huolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli
"molemmin puolin Perttua", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään
tätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen
tärkeys huomattiin, ja entisten "viinarännien" sijaan nousivat
meijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista
kärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta
tarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet
verrattomasti helpommat rautateiden ja "Murtajan" myötävaikutuksella.