Kunnalliset aputoimet.
Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten
ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua
omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat
kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa
kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte
syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä,
vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu
voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen."
— "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä."
— "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee,
täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." —
"Jumalan haltuun."
No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää
ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo
yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin
tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa
välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun
läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin
lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja
kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi
sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen
virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.
Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit
olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko
viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi.
"Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta
kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin
maksettavat.
"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia
niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä
siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti,
mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa
rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä
käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.
"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy
tuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta."
Missä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi
sanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista
saadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä
sitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain
oli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut
tavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se
jauhoja sai.
"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille." Tämän
toimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin
ja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli,
lainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000
markkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä,
kysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja;
kehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita,
karvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin
säkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta
hyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz,
joka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.
Tästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu
"kotiteollisuusyhtiö", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B.
Öhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä
iloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin
yhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.
Sen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä
erinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa
tekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja
jakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen
kankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan
muuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana
heidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää
kului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.
Muutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin:
ryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin,
uusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä
yhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat
jälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä,
jolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan,
huutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle.
Ainoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin,
vahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä
tehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn
mallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta
se, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä.
Warret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään
kelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja
tunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400
markkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin
leipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.
Kuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä
kehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan.
Mutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman
paljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. "Saahan
sitä työtä kunnallishallitukselta." Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa
pellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin
50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein
valitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita
möhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän
aineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua
valmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä
leikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista
kaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen
ja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli vaillinainen
ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten kin kului,
kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin avunpyytäjille
sata ja puolisataa leipää.
Olihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät
ainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet
varsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä.
Saihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä
päivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi —
suoranaistakin apua.
Raaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla
avullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana
silloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi
minulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia
summia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun
valtiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.
Tosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin
rohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000
ruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa.
Jos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien
merkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.
Siihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan,
kyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin.
Näitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä
nykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt
saadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee
Huhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun,
kyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen
aikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet
virkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.
"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi
autuaaksi", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.
Suokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille
kansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin
tulisi suomalaisen kestävin ateria: "syödä mitä milloinkin", vanhaksi
taruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.