Walmistukset 1867.
Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia
järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa
painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle,
ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta
jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin
ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti
sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi
joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä
entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla
nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista
olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen
tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei
laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat
nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin
varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien
kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan
ollut."
Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko
kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille,
varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne
tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs
senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan
sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin
pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui
tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista.
Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä
pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa,
mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin
"haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että
"viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".
Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan
avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä
aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa
mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä
huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo
edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina
niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen
huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867
otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.
Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa
kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa",
ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä
silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:
"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy
vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan
veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa
viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti
suurin."
Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä
rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa
lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä
puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.
1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu
antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin
suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta
pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se
siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä
hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.
Entä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1
miljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun,
Kuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata
nuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi
huimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen tarvitsisi
käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa tarpeellisen
viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä tämä olisi.
Wnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa
suoritettiin niistä jo 1,700,000.
Rahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857,
ja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä,
mikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että
kauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi
uskoa velaksi.
Ainoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous
kartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat
niitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän
kysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa
on, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita,
riukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja
vasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.
Niitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta.
Hädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle
väestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.
Ei ole ainoastaan tyhjä lause tuo: "muuta apua ei ole. Sillä muuta ei
ole."
"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion
läänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen
välillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin.
Sitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma
ponnistus saada aikaan.
"Ellei tähän aputoimeen ryhdytä, niin ei ole apua ihmisvoimassa."
Jälkimäisessä kirjoituksessa sanotaan näin:
"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä
yhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun
raakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä
Suomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat
yleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta
toivottua etua siitä ei saada. _Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia
työmiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä_.
"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa
ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se
maan-omistajilta kantaa."
Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia
ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista
on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat
ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä
paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.
Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön
herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti
saamme vasta nähdä.
Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä
niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat
kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne
eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."