Taloudellinen asema 1867.
Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli
taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia
katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet
vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun
suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin
20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862
vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui
jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä
Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen
keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden
luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu
pitää kutakuinkin huolta.
Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria.
Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000
syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin
syntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000
henkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan
17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen
luku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui
1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000
ihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin
uupunutta.
Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden
katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa
kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi,
oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia,
suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt
sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että
avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat
hirvittävän lukuisat.
Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo
kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi
valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä
kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja
keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista
saadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin
hätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen
antamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties
väärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut
edes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun
tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat
lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään
siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide:
"kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä
leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta
putoavaksi.
Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi
ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka,
jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä
varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain
"kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin
velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi
yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt.
Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani,
jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa
(eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan;
eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta
tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos
"keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen
aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät,
että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin
eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä
kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten
käyttäminen ollut syntiä.
Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani
kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet
kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan
synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia
aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan
minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä
vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka
silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan
puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu
kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat
ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä en pidä.
Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me
ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa "Isä
meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se
lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia
ja lapsia.
Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on ihmisvoima
korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan", ja
hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä
yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista
rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.
Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut
todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä
vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit
rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei
teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä
ja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas-
ja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet
odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun
hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta
ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?
Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta,
on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi
jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia
Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti
yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa
tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä
elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars
Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus.
Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että
yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä.
Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin
silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt Weckoblad", mutta
vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa,
kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien
tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin
siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen
rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän
vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään
Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut
hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.
Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää
vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen,
vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan
esineeksi?