I.

Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.

Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä

nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta

huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin

löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin

aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä.

Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa

vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen

tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla

ei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita,

alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään,

kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt

vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa

juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin,

sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty

jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin

korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin

toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät

olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin

syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden

ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi,

joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin

hallitus tahi yksityiset.

Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman

vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään

talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan

lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin

kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen,

niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu

mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen,

kasvaa.

Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien

kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja

täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli

että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi

valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita

tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille

toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä

hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena

rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella

menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli

niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus

tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat

todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.

Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan.

Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se

Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja

hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000

ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille,

jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää

noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen

saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin

varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä

ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa

lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus,

jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui

silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka haaralta, "kun saa

jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta

maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin

1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan

sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä

nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten

lopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos.

Nälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi.

Hallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka

turhista avunhankkeistaan.

Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin

tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata,

että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa,

että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi.

Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin

epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen

elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat

riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, "pisin

sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan

näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu.

Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella

velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja

jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun

ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin

toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä

pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen

nauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse

velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.

Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän

järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat

omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät

velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään,

luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli

saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille.

Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa.

Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin

riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi,

mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen

talon.

Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se

voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti

vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin

ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen

maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen

viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863

vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä

ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.

Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä

juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja

jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa

puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain

palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa

viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen

edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että "niitty on

pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä,

joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien

elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana

viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina

sikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen

kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi

on sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin

tuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin

kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus

kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.