Alkulause
I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
II. Taloudellinen asema 1867.
III. Walmistukset 1867.
IV. Kunnalliset aputoimet.
V. Yleiset työt.
VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.
VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.
VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.
IX. Yksityisten ponnistukset.
X. Kerjäläiset.
XI. Kuolevaisuus 1868.
XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.
XIII. 1867 vuoden merkitys.
XIV. Jälkimaininkia.
Alkulause.
Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta
sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan;
nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta,
jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei koskaan
tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun
alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin
monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa
kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua
oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi
nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei
sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen
lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa
1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa
oloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja
tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden
oikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille
antanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset
tiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää,
kuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä
johdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset,
mutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".
Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä
viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen
teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867
vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita
tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin
historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli
ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa
historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.
Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se
ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa
koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut
kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin
kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä
puolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita
nälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen
antaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille,
kuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.
Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät,
kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat
omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen"
kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo
Suomen kansan sankaritaistelu!
Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä
kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei
tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia",
"talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä,
arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle
nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.
Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi
siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista.
Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen
hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä
esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun
käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei
näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet
antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt
perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset
Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan
astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin,
edustajien keskuuteen.
Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen
luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä
sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin
suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine
seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten
unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet
kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun
olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta
hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä
saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli
aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin
pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia
henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."
Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen
toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus -- no sillähän oli
kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille
monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon
toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen
välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta.
Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista,
ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että
tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten
innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset
lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren
ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa
häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää
kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka
oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."
Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä
rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen
mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.
Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on
hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän
ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen
sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut,
eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen
kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.
Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan
oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän,
"kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin
eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan
kuollaksensa, vaan jotka jäivät -- sans facon 'Kursailematta',
'pitkittä mutkitta' -- kinoksiin." En luule, että nuo veltot
ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen
kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia,
jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa
kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia,
ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.
Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut
tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka
Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka
ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n
novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni
kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä
on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset
nuoren sukupolven muistosta.